Filosofia-kahvilan eilisiltainen alustaja Pauli Rautiainen ei ole hybriditaiteilija vaan hybriditaiteinstituutioasiantuntija, sillä leipänsä hän ansaitsee opettamalla Itä-Suomen yliopistossa sosiaalityöntekijöitä tekemään huostaanottoja.

Alustus alkoi sillä, mitä taiteilijalla mahdetaan tarkoittaa, ja taiteilijoita on suhteessa rahoitukseen neljää lajia. Taiteen ulkopuolisten toimijoiden keskuudessa taiteilijlla yleensä tarkoitetaan nälkätaiteilijaa, joka uhraa elänsä puhtaalle, vapaalle taiteelle nälkiintymisen uhalla. Nämä taiteilijat eivät kuitenkaan ole yleisön keskuudessa suosittuja ja unohtuvat historialta, joten Rautiainenkin pystyi käyttämän esimerkkinä vain Kafkan novellin nimihenkilöä, Nälkätaiteilijaa.

Yleisön suosikkeja ovat tyypit valtiontaiteilija kuten Jean Sibelius ja markkinataiteilija kuten Juhani Palmu. Heidän vapauttaan rajoittavat rahoittajat.

Tästä kuviosta seuraa, että tulo- ja varallisuusjakauma taiteilijoiden keskuudessa on poikeuksellisen jyrkkä, ja kuvataiteilijoiden kohdalla sitä lisää peritty omaisuus. Tutkimuksissa on todettu, että Suomenkin kuvataideyliopistojen opiskelijoilla on silmäänpistävässä määrin varallisuutta, jota he eivät ole itse mitenkään hankkineet.

Kautta taidekentän eroja selittää apurahojen kumuloituminen vuosikymmenestä toiseen samoille henkilöille, mutta apurahat eivät ketään suoranaisesti rikastuta.

Pääsiassa taiteilijat ovat kyllä köyhiä ja perijöiden ja hyvin tienaavien joukko on hyvin, hyvin kapea. Tässä alustuksesssa ei käsitelty sitä, miten tuo huippu valikoituu. Omissa puheissaan taidehistorioitsijat, nuo älyllisen epärehellisyyden etujoukot, joiden kanssa pystyy kilpailemaan vain Donald Trump, ottavat tästä itselleen kunnian, mutta näin ei voi mitenkään olla, sillä he pääsevät taiteeseen käsiksi vasta, kun taiteilija on kuollut, ja silloin hän ei niin sanoakseni enää ansaitse, vaan hänen työtään riistävät erilaiset taidemaailman loiset, suoranaiset ruumiinryöstäjät eli taidehistorioitsijat ja taidehuutokaupat.

Rautiainen viittasi pariinkin kertaan Hans Abbingin teokseen Why Are Artists Poor? Se on puolenkymmenen vuoden takaa ja siltä osin vanhentunut, että nyttemmin on noussut esiin aivan uusi, neljäs, taiteilijatyyppi: hybriditaiteilija. Hybriditaiteilija lunastaa vapautensa tienaamalla leipänsä jollain aivan muulla alalla kuin taiteilijana. Alustaja ei maininnut yhtenä hybriditaiteilijuuden etuna sitä, että näin taiteilija säilyttää kosketuksensa siihen arkitodellisuuteen, jossa muutkin ihmiset elävät, mikä on ollut jonkinasteinen puute kaikkien muiden taiteilijatyyppien kohdalla.

Mitä se taide sitten on, jonka tekemisellä taiteilija määrittyy? Abbingin teoksen yksi alaotsikko taisi kuulua, kun kävin sen äsken itselleni suosikkeihin merkaamassa, että taidetta on se, mitä sanotaan taiteeksi.

Yritin kysäistä asiasta luennoitsijalta, mutta tämä kiersi kysymysken ryhtymällä puhumaan Constantin Brancusista, jonka teos Bird in Space juttui tulliin. Alustajan mukaan näin kävi siksi, että se oli tullimiesten mukaan perunanuija – minun tietojeni mukaan siksi, että se oli tulimesten mukaan raakametallia ja siitä piti siksi maksaa tulli, mutta ei se mitään, sillä yhtä kaikki, Brancusi voitti jutun. Alustajan mukaan kyse oli juridisesta kommervenkista, mutta minun arvioni siinä kyllä oli kyse siitä, että kun taiteessa syntyy ratkaisevia, paradigmaan asti ulottuvia innovaatioita, se jollain ihmeen konstilla saa tukijoita kuten juristeja tai pikemminkin juristien palkat maksavia tukijoita.

Brancusin kohdalla paradigmaan ulottuvia keksintöjä oli kaksi. Toinen oli tietenkin luopuminen esittävyydestä. Alustaja muisteli tämän episodin tapahtuneen 30-luvulla, mutta se sattui kymmenen vuotta aikaisemmin, jolloin abstraktin taiteen keksiminen oli juuri ollut meneillään pitkin Eurooppaa ja Venäjänkin puolella sen kymmenisen vuotta. Brancusin Bird in Space ei "esitä" lintua vaan linnun liikettä ja joidenkin käsitysten mukaan (myös) linnun äänen liikettä, ja tämä oli se toinen paradigmaattinen muutos, jossa Brancusi siis oli vain yhtenä monien mukana.

Toinen paradigmaattinen muutos liittyi siihen, että Bird in Space'ejähän on kohtalainen määrä. "Monistettavuus" oli tuohon asti ollut vain grafiikan ominaisuus. Jotakuinkin samanlaisina toisinnettuja veistoksia ei ollut tuohon mennessä tehty. Ensimmäinen versio Bird in Space'iä oli veistetty marmorista, loput ovat metallista valettuja.

Alustaja tuntui muutenkin olevan sillä kannalla, että taidetta on se, mitä taiteeksi kutsutaan, mutta minä pikkuisen epäilen, sillä mikä tahansa ei saa taiteen statusta. Minkä verran pitää olla niitä, jotka jotain tekelettä taideteokseksi sanovat? Heideggerin mukaan tekeleestä syntyy teos vasta, kun se saa vaalijoita, ympärileen joukon riittävän vaikutusvaltaisia henkilöitä, jotka alkavat kohdella tekelettä teoksena. Mikä tahansa, mitä taiteilija, vaikka kuinka vapaasti tai kuinka valtion tai markkinoiden määräämänä tekee, ei taideteoksen statusta saa, ja tässä saatetaan nyt törmät siihen, että varsinkin nykyisin muuten vaikeasti kuvatatieelliseksi teokseksi määriteltäväksi tulevia tekeleitä tuottavat, valikoituvat suurten omaisuuksien perijöistä.

Abbingin perässä gooletellessani törmäsin, muuten, heppuun, joka oli älynnyt vertailla taiteilijoiden ja muiden ammatinharjoittajien aivoja ja todennut, että taiteilijoiden dopamiinituotanto ei reagoi rahaan ollenkaan toisin kuin muiden ihmisten. Tämäkin ehkä liittyy siihen, että taiteilijan on aivan pakko saada tukijoita. Mutta mitä ne mekanismit kulloinkin ovat, joilla näitä tukijoita ilmaantuu? On vaikea kuvitella, että meidän aikoinamme ilmaantuisi joitain gerdrud steineja.