Me isännän kanssa kohtaamme tätä nykyä suuria vaikeuksia päästä kotoamme minnekään. Nyt onnistuimme pistäytymään Tallinnassa, koskapa se ei sattunut vaatimaan minkäänlaisia ponnisteluja. Ja kas, sielläpä olikin Fotografiskassa mm. vanhan hyvän valokuvaajaklassikon Elliott Erwittin (1928–2023) retrospektiivinen näyttely.

Erwitt on sopivaa taidetta näihin synkkiin aikoihin. Näyttelyn nimenä on osittain osuvasti Through the Playful Eyes of Elliot Erwitt, mutta kuten klowneriassa yleensäkin, Erwittin teosten taustalla on surumielisyyttä. Kuuluisin Erwitt on ensisilmäyksellä lystikkäistä koirakuvistaan, mutta tarkemmin ajateltuna nekin ovat oikeastaan tragikoomisia.

Näyttelyssä on esillä materiaalia, joka oli minulle entuudestaan tuntematonta kuten video, jossa Erwitt esitti Marcel Duchamp-maisesti jonkinlaista aikakautensa karikatyyriä hahmona nimeltä Andre S. de Solidor. Siinä hän mm. antoi neuvoja nuorille valokuvaajille kehoittamalla näitä kuvaamaan kuuluisuuksia ja tekemään isoja vedoksia lavastettuun tyyliin kuten Cindy Sherman ja Robert Mapplethorp. Erwitt nimittäin halveksi photoshoppausta sun muuta valokuvien manipulointia, jopa värivalokuvausta, eikä hän koskaan itse lavastanut kuviaan. Paitsi tietysti joskus…

Ja kyllähän Erwittkin kuvasi myös kuuluisuuksia, koska rahaa nyt pitää ihmisen joskus tienata. Tässä näyttelyssä oli esillä hänen – ei ehkä yhtä kuuluissa kuin koirakuvat mutta lähes – kuvansa Marilyn Monroesta. Kuvan ohessa olevassa teksissä kerrotaan Erwittin omin sanoin, että hän ei mielellään esitellyt tuota kuvaa, sillä hän ei sattunut pitämään Marilynistä. Kuulemma tämä ei todellisuudessa ollut lainkaan viehättävä, ja koko Marilynin julkisuuskuva perustui valtavaan meikkaamiseen, kampaamiseen ja muuhun laittamiseen, jonka sitä paitsi suorittivat aina jotkut muut ihmiset kuin hän itse.

Erwittillä oli mielenkiintoinen tausta. Hänen syntymänimensä oli Eli Romano Ervits. Hän kerkesi syntymään venäläisille emigranttivanhemmilleen Pariisissa ennen kuin nämä jatkoivat matkaansa Italiaan. Sieltä heidät ajoi Amerikkaan Mussolini, joskin Elin ja tämän isän ensin, sillä vanhempien avioliitto oli siinä hötäkässä hajonnut. Äitikin tuli perässä, ja Thames & Hudsonin julkaisemassa pokkarissa Elliot Erwitt Erwitt kertoo esipuheessa, että rikkaan syntynyt äiti työskenteli sittemmin päihdeongelmaisten ja saattohoidettavien sairaanhoitajana Los Angelesissa. Kumpikaan vanhemmista ei ollut itsesääliin taipuvainen, mutta isä oli katkera siitä, että oli suostunut lähtemään vaimonsa takia neuvostoparatiisista; tosin hänkin kyllä otti paljon irti elämästä kuten hankki vihkimyksen buddhalaiseksi papiksi Japanissa 1950-luvulla.

Poika mitä ilmeisimmin oli hyvin isänsä kaltainen ainakin siinä, että tämäkin koki monenlaista monilla maailman kolkilla.

Erwittin esikuvat valokuvaajana ovat ilmeiset. Hän myöntää itsekin, että tällainen oli Henri Cartier-Bresson, ja monet miesten valokuvat voisivat olla kumman tahansa otoksia. Toinen Erwittin ihailun kohde oli Eugène Atget, joskin Atget kuvasi paljon näkymiä, varhaisia nostagiakuvia katoavista urbaaneista miljöistä, kun taas Erwitt on todennut, että häntä eivät maisemat tai asetemat kiinnostaneet vaan vain ihmiset. Ja koirat.

Erwitt eli lapsuutensa traagisena aikana, ja koska tämä tragiikka kuultaa läpi hänen niin mukavista kuvistaan, ne tarjoavat jonkinlaista toivoa tänä meidän alkamassa olevana, kenties vielä traagisemmaksi osoittautuvana aikanamme. Erwitin kuvissa on kurkistuksia koloihin, joissa sympatia elää, piilossa, mutta elää kuitenkin, ja sen varassa voi kestää koviakin kohtaloita – vieläpä hyvinkin pitkään kuten Erwitt, elihän hän 95-vuotiaksi. Toisaalta on hyvä muistaa sekin, että hänen aikoinaan upporikas äidinpuoleinen isoäitinsä kuoli miehityksen aikaan Ranskassa nälkään.

Mitä tahansa kun voi sattua kenelle tahansa. (10.6.2025)