Olikohan se reilu viikko sitten, kun Hesarissa julkaistiin lista kuluvan vuosituhannen sadasta toistaiseksi merkittävimmästä kotimaisesta kirjasta. Minä pyrin henkeen ja vereen välttämään etabloitunutta kirjallisuutta, ja häpeäkseni jouduin nyt toteamaan, että listalta löytyi muutama lukemani kirja niin kuin nyt Pajtim Stavitci Bolla. Persketti…

Ja nyt luin sitten häneltä toisenkin romaanin, samalla listalla olevan, tänä vuonna ilmestyneen Lehmä synnyttää yöllä.

Kyllä harmittaa. Minulta alkaa vanhemmiten ote höltyä. Muita listalta luettavakseni päätyneitä on myös Kähkösen Graniittimies, mutta sen annan itselleni anteeksi, sillä se käsitteli, vaikkakin mielestäni epäonnistuneesti, minua henkilökohtaisesti kiinnostavaa aihetta eli neuvostovallan rappeutumsita vallankumousta välittömästi seuranneina parina vuosikymmenenä.

Bolla- ja Lehmä synnyttää yöllä -romaaneissa on niin paljon toistuvaa ainesta, että molempia alkaa väkisin pitää ainakin jossain määrin omaelämäkerrallisina, vaikka kirjailija tietenkin kiistää sen. Molempien ytimessä on homoseksuaalinen insesti ja väkivalta, jotka kyökkipsykologisoituina ovat "aiheuttaneet" kirjojen päähenkilön homoseksuaalisuuden, jos kohta ilmoitan tähän heti perään, että olen kyllä tietoinen siitä, että homoseksuaalisuutta ei suoranaisesti "aiheuta" mikään.

Kiinnostavampi eli problemaatisempi näkökulma onkin se, miten ihminen koettuaan suurta pahuutta voi selättää sen integroimalla pahuuden itseensä, hyväksymällä kokemuksen osaksi itseään ja kehittämällä sen pohjalta selviytymisstrategian. Tähän liittyy moraalisia ongelmia: tuleeko näin hyväksyneeksi itseensä kohdostuneita pahoja tekoja ja kenties omia muihin kohdistuvia vastaavia?

Tässä prosessissa ovat traditionaalisesti tarjotuneet avuksi mielkuvitus ja eläimet, varsinkin erilaiset ihmisen ja eläimen hybridit, joissa eläinosa on useinmiten se petomainen osuus. Bollassa kulkee Kosovoon sijoittuvan arkitodellisuusmaisen kertomuksen ohessa päähenkilön teksti Tyttö ja Se, joka kertoo erään version Yrjänästä ja lohikäärmeestä – nimittäin sellaisen, josta Yrjänä puuttuu. Tyttö ja käärme asuvat 13 vuotta samassa luolassa, jossa he jakavat kaiken syötävänsä, ja kun ruoka loppuu, toisen periaatteessa pitää syödä toinen. Paholainen käy tarkastamassa tilanteen joka vuosi Pyhän Yrjön päivänä, ja 13. vuotena tyttö ja lohikäärme ovat toisiaan syödessään muuttuneet yhdeksi ja samaksi hahmoksi. Mutta voiko mies saada kirjansa, jos prinsessaa ei pelasteta ja lohikäärmettä surmata? Kun potentiaalinen Yrjänä vain kulkee ohi ja toteaa itselleen, että ei hän ole vastuussa? Aivan kuin juutalaisten Toora olisi kumottu tässä maassa, jossa muslimialbaanit ja ortodoksiserbit ovat  sotineet ja osoittautuneet samanlaisiksi molemmat eikä hyvää voi enää erottaa pahasta.

Tämä ihmisen ja eläimen hybridi on ollut käyttökelpinen idea mm. juutalaisvainojen aikaan. Se ei siis ole ollut käyttökelpoinen vain lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksessa kuten on laita Statovcin romaaneissa. Hyvä esimerkki on Batman, joka ilmaantui viihdeteollisuuteen juutalaisista aivoista, nimittäin Robert Kane’in ja Bill Fingerin, 1930-luvun jälkipuoliskolla. Juutalaisuudessa tähän liityy muitakin selviytymisstrategioita kuten juutalaisuuden sanottakoon vaikkapa nyt sitten luovaa tulkintaa soveltavassa lahkolaisuudessa. 1600-luvulla lähtien sabbatealaisuudessa Toora kumottiin, sillä Tooran kumoutuminen tarkoittaa tuhatvuotista valtakuntaa. Ajatus lienee ollut, että lopettamalla täysin juutalaisten normien noudattaminen ja jopa ryhtymällä toimimaan eritoten niiden vastaisesti kiirehdittäisiin tuhatvuotisen valtakunnan tuloa. Mitä eläin-ihmishybrideihin ja siten Batmaniin tulee, kaikenlaiset jyrsijät ovat juutalasuudessa iljetys; jos lepakko nyt ei kaikkien mielestä ehkä ole nimeomaisesti jyrsijä, kielitieteellisesti se askenaasijuutalaisuuden eli saksalaisten suorittaman vainon alueella se oli, sillä lepakko on saksaksi Ledermaus, nahkahiiri. Batman sukkuloi lepakon hahmoisena pahuuden syövereissä pelastellen sinne pudonneita hyvyyden sirpaleita (= tikkun) mukanaan uskollinen, mutta kaikin puolin ihmismäinen kumppani Robin kuin muinoin Sabbatai Zevin apuainen Nathan Gazalainen konsanaan. Molemmilla on sitä paitsi naamio, eli he eivät ole sitä, miltä äkkiseltään näyttää, mikä sekin kuuluu sabbatealaisuuden luonteeseen – sabbatealaiset pyrkivät salaamaan sabbatealaisuutensa.

Romaanissa Lehmä synnyttää yöllä päähenkilö, tragedian alussa seitsenvuotias poika, on valinnut puolensa hyvin varhain: hän haluaa olla kiltti. Se vain on ylen vaikeaa Kosovosta parivuotiaana Suomeen muuttaneelle, jonka vanhemmat eivät ole sopeutuneet uuteen kulttuuriin eivätkä aio sopetutuakaan ja joita päähenklö saa hävetä silmät päästään, varsinkin isäänsä. Pahuuden alkupiste, joskin vain alkupiste, sijaitsee Kosovossa, äidin isän maatialla, missä päähenkilölapsi joutuu näkemään, kun isoisä pahoinpitelee juuri poikinutta lehmäänsä. Ikään kuin kostaisi sitä, että syntynyt vasikka on kolmijalkainen. Epäkelpo. Jollaisena päähenkilöäkin pidetään tyhjänpäiväisen herkkyytensä ja itkeskelynsä tähden. Hän jopa kuulee tuon Kosovon vierailun aikana, miten äiti kertoo vanhemmilleen, miten onnellinen perhe oli ollut, kun poika oli ollut kuukauden sairalassa ja miten koko perhe oli toivonut, ettei tämä koskaan tulisi takaisin. Isoisä hakkaa lehmää valtaavan raivon vallassa, tappaa lehmän silmien eteen sen vasikan, potkien ja raastaen lehmä-äitiä itseään.

Isoisä on paloitellut raivoissaan tappansa vasikan pakastimeen. Päähenkilö  päättää viedä lehmän lapsen äitinsä luo. Hän ottaa lihat pakastimesta, kun muut häipyvät pellolle. Poika tietää, että hänet tullaan hakkaamaan. Hänhän muiden mielestä pilaa lihan. Mutta ei se mitään. Hänen isnsä on hakannut hänen äitiään lähes joka päivä, ja hänet on itsensäkin hakattu niin monet kerrat, että hän tietää, miten pitää olla, kun hakataan.

Tuonnempana, kun isoisä lypsää lehmää tavalla, joka tuo pojalle mieleen isoisän tähän mennessä jo suorittaman hyväksikäytön, poika kuiskaa isoisän takaa tämän korvaan, että tämä on murhaaja: hän tapoi lehmän lapsen. Poika tekee tämän, vaikka tietää siitä tulevan vaikeuksia. Tällä kertaa alkuun vieläpä äidin kädestä, mutta kun poika kuulee isoisän askelet takaansa, hän hyppää pahoivoivana päistikkaa kaivoon, jolloin hän pilaa kaivon.

Lehmä on kuitenkin aina ollut kiltti. Se on antanut maitoa, vaikka sitä kohtaan on oltu julmia. Ja eläimiä jopa tapetaan niistä hyötymiseksi. Kuitenkin kotieläimet ovat pysyneet ihmisten kanssa, vaikka olisivat ehkä joskus voineet paetakin. Onkin käynyt niin, että poika alkaa olla oma-aloitteinen suhteesa isoisänsä puuhiin, eli ne muuttuvatkin heidän yhteisikseen. Tässä kohden poika tutustuu kimeerin. Kiimeeri on iljettävä, monipäinen sekoitus, mutta kiltti, ja se kuulema on tällainen iljetys, koska on niin yksinäinen.

Kimeeri(mäisyys) on tosiaan avuksi yksinäiselle ihmiselle elämän taistossa. Vähän toisella kymmenellä ollessaan poikamme saa videokameran, jolla alkaa kuvata kaikkea mahdollista, varsinkin perhettään. Hän kuvaa ihmisiä arkisissa puuhissaan, mutta hän saa videonauhalle myös sellaisia asioita kuin isänsä lahjomassa rajaviranomisia ja painelemalla Kosovossa hätävilkut palaen ohi pitkän rajajonon perustellen kaahaamistaan viranomaisille näyttämällä lääkärintodistusena suomalaisen puheliniittymänsä laskua.

Kun poika vei kameran kouluun, luvalla kylläkin, hän huomasi, että ihmiset vaivaantuivat kuvaamisesta. Joten hän lopetti. Mutta jotkut olivat silti vaivautuneet liikaa, ja muutamat isommat pojat mukiloivat hänet, varastivat kameran ja rikkoivat kasetin. Kun poika kertoi tapautksesta kotona, kaikki olivat tyytyväisiä, sillä kotiväkikin oli inhonnut kuvaamista. Ei siis ollut toivoa uuden kameran saamisesta, joten vanha oli saatava takaisin. Kun poikamme oli saanut tietää, missä yksi mukiloija-varkaista asui, hän meni tämän kotiovelle, muodollisesti kepillä aseistautuneena, ja vaati kameraansa. Ovelle tuli myös tuon toisen pojan isoveli, noin 16-vuotias, ja hetken kuiskuteltuaan he kutsuivat meidän sankarimme sisään. Tämä riisui kiltisti kengät eteiseen ja ihaili poikien hienoa taloa.

Vieraat pojat aloittivat sitten nöyryytysprojektinsa. Meidän poikamme ei ollut millään, hän siivosi vessan ja nuoli vessanpöntön reunaa, sillä oli häntä nöyryytetty ennenkin. Mutta pojat lisäsivät kierroksia. He ottivat meidän sankarimme kameran ja rupesivat kuvaamaan. Meidän sankarimme teki tästä sen näppärän johtopäätöksen, että kamerassa kaiketi oli kasetti, uusi, sillä ryöstön yhteydessä sankarimme oma kasetti oli rikottu. Sitä paitsi toinen pojista rupesi siinä myös masturboimaan. Kimeeri otti ohjat käsiinsä ja pani pystyyn kunnon nöyryytyksenkohde-esityksen, joka oli vielä käynnissä, kun poikien vanhemmat palasivat kotiin. Poikien isä hyökkäsi sankarimme kimppuun, vaikka sankarimme hoki, että hän oli vain tullut hakemaan häneltä varastettua kameraa. Vanhemmat kiinnittivätkin huomiota kameraan ja katsoivat nauhan.

Perheen lehmä oli ammatiltaan lääkäri. Hän sitoi kimeerin haavat, joita oli runsaasti. Hän antoi uudet vaatteeta kaapista, niissä olivat vielä kaupan laputkin kiinni. Kimeeri tunsi myötätuntoa lehmää kohtaan, sillä olihan sen vasikat tulleet häivistyiksi, omasta syystään ehkä, mutta lehmän kannalta ne olivat häväistyt, yhtä kaikki, eikä lehmä voinut puolustaa lapsiaan. Kimeeri lohdutti lehmää sanoen että side joka peitti koko sen ylävartalon, tuntui hyvältä. Kun perheen äiti poistuu hetkeksi pakalta, sankarimme pakenee videokameroineen, mutta kengät tietysti jäivät pois kyydistä.

Tässä kirjassa on paljon silmitöntä väkivaltaa, monien ihmisten suorittamana, ja olen kuullut, että jotkut ovat halunneet jättää kirjan kesken jo heti alun lehmä- ja vasikkajaksossa. Lehmän ja vasikan tilalla oltaisiin voitu varmaan käyttää muitakin eläimiä, mutta suomalaisille lukijoille – ja suomeksihan tämä on kirjoitettu, vaikka odotettavissa on, että tämä tullaan jakelemaan pitkin maailmaa – tilannetta on näin pyritty helpottamaan. Lehmän poikimisella ja vasikan paloittelullahan alkaa samantyyppistä aihepiiriä käsittelevä kotimainen klassikkomme, Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu.

Tämä on yhtäältä myös evakkoromaani. Onkohan liian rohkeaa väittää, että Statovci on meidän aikamme Laila Hietamies/Hirvisaari? Ei pidä unohtaa, että Statovcin maisterinpaperit ovat yleisestä kirjallisuustieteestä. Suomeen sijoitettiin sotien yhteydessä yli 400 000 karjalaista, ja vaikka prosessi ehkä oli hallinnollisesti onnistunut, yksilöt tietenkin joutuivat paikoin ankarankin ei vain syrjinnän vaan myös suoranaisen väkivallan kohteiksi. Tilannetta pahensi kognitiivisesti se, että Suomen kansalliseepos Kalevala oli koottu karjalaisesta materiaalista. Minulle henkilökohtaiesti tässä Statovcin romaanissa oli paljonkin ennen kuultua tai sinne päin. Kirjan kertojaminä on ollut kaksivuotias, kun perhe on tullut Suomeen; minun äitini, joka kylläkin oli evakuoitaessa jo täysorpo, tuli nykyrajan tälle puolen vanhapiikatätinsä kanssa nelivuotiaana. Statovcin kirjan perheen lapset, viisi kappaletta, menevät aina samaa matkaa kouluun alkoi itse kunkin koulupäivä mihin aikaan tahansa, sillä näin heidän kimppuunsa käytiin pienemmällä todennäköisyydellä. Äitini täti yritti ratkaista huostaansa uskotun karjalaistytön koulukiusaamisongemia muuttamalla jokseenkin joka lukuvuosi, joskus joka -kausi, toiselle paikkakunnalle – äitini koululaisen mukana koko opinpolun ajan kulkenut arvosteluvihko on säilynyt, ja siitä näkyy tämä muuttelu. Yhdessä koulussa oli portaiden alla komero, jonka sai säppiin sisäpuoleta, ja sinne äitini pakeni usein kiusaajiaan. Eli kertomukset Pajtim Statovcin romaanissa Lehmä synnyttää yöllä asettuvat tältä osin ei vain suomalaisen evakkokirjallisuuden jatkumoon vaan myös meidän kaikkien "toisen polven maahanmuuttajien" muistinvaraiseen kertomusperintöön.

Yhdestä kohdasta minä en tässä pitänyt, ja se on lopun jeremiaadi kirjailijoiden huonosta taloudellisesta asemasta. Pointti siinä oli se, että kustantamojen väelle kuten kustannustoimittajille maksetaan kuukausipalkkaa mutta kirjailijoille ei ja että tässä on kirjailijan mielestä jotain vikaa. Siinä ei ole, sillä toimiessaan kustantamossa kyseiset ammattilaiset luopuvat kirjailijoiden hyväksi siitä ajasta, jonka voisivat itse käyttää omaan kirjoittamiseensa. Statovci rinnastaa itsensä tässä jeremiaadissa lypsylehmään? Ainakin romaanin kirjailijakertojaminä tekee niin, tosin ei vain suhteessa kustantamohin vaan myös mm. suhteessa isäänsä, jota on aina vihannut ja jonka on silti hoitamalla hoitanut tämän vimeiset ajat ja äitiinsä, joka jakelee kertojaminän rahoja Kosovon matkalla leuhkiakseen "omalla" varallisuudellaan ja anteliaisuudellaan.

Suomessa on upporikkaita kirjailijoita kuten Pirkko Saisio, mutta hän on tosiasiassa kulttuurin moniottelija, ei vain kirjailija. Tämä on luultavasti jatkossa kirjailijoiden tai pitäisikö suoralta kädelta sanoa kulttuuriduunareiden ansaintalogiikka. Pelkkänä kirjailijana tuskin on mahdollista saavuttaa kovin korkeaa elintasoa. Pitää myös muistaa, että kirjojen fyysinen valmistaminen on halventunut. Kun minä olin nuori, mistä herra nähköön on aikaa kulunut, oli mahdollista ihan harrastuksekseen seurata koko kulttuurin kenttää. Nykyään yksinkirjoja ilmestyy vuodessa aivan hirveät määrätä, eikä mitenkään käy päinsä olla perillä jokaisesta edes kirjasta, edes tässä pikkuruisessa Suomessamme. Etenkin laatukirjallisuuden kenttä on sillä(kin) tavalla hajonnut, että sitä julkaisevat pienkustantamot. Vuoden 2024 Nuorten Finlandian saaneen Lukkarilan Skutsin on julkaissut Lukarilan oma yhden naisen kustantamo Nokkahiiri.