Ruumiskuorien sisuksia

29.06.2021

Ulitskaja, Ljudmila. Sielun ruumis. Viro 2021. 

 

Pitkän odotuksen jälkeen kirjastolaitos soi minulle Ljudmila Ulitskajan uusimman suomennetun kirjan nimeltä Sielun ruumis. Tässä elävien kirjailijoiden sarjani kakkossijan haltijan teoksessa on ikään kuin kaksi kokoelmaa novelleja, jotka eivät eroa kovin suuresti toisistaan, sillä kautta koko niteen on enemmän tai vähemmän puhe kuolemisesta. Hyvin erilaisia tapauksia, mutta kaiken läpi kulkee vakaumus, että ihmisen kauneus, koko hänen hienostuneisuutensa, perustuu hänen heikkouteensa, mutta kaiken yllä vaanii se uhka, että heikkous romahtaa perikadoksi. 

 

Ulitskajan kuva etenkin lapsen mielestä vastaa tarkalleen omaani.

 

Naisista hänen käsityksensä on jotakuinkin raadollinen. Aina ei tiedä, pitääkö itkeä vai nauraa. Etenkin äitien ja tytärten suhde on Ulitskajan teoksissa, niin tässä kuin muissakin, usein hyötynäkökohtiin perustuva, joskus puoleen ja joskus toiseen. 

 

Alkujakson Ystävättäriä ensimmäisestä novelleista tulee mieleen Jouko Turkkia -vainaan muinainen teksti, jossa seikkaili iso superhomo. Ulitskajalla on vähän vastaava hahmo, ulkomailla asuva, upporikas azarbaidzanilainen juristi-superlesbo. Varsinainen päähenkilö kyseisessä novellissa on edellämainitun ohjailtavaksi ajautunut varjomainen Musja.  2020-luvulla uudet tavat ja teknologiat ovat tulleet vanhojen jatkeeksi, ja Musja saa nyt kuolemaisillaan olevalle Zarifalle Skypen kautta syöpähoito-ohjeita armenialaisilta noidilta.

 

Seuraavassa novellissa vanhapiika Alisa päättää, ettei halua vanhetessaan jäädä yksin kitumaan vaan kuolla suorilta jaloilta. Hän päättää hankkia riittävästi unilääkettä. Alisalla on paljon kulttuuriharrastuksia, ja teatteriseurassa on henkilö, jonka serkku on lääkäri. Tämän Alisa kutsuu teelle ja kysyy, voisiko tämä määrätä hänelle tappavan lääkeannoksen. Lääkäri pohtii itse tykönään, miksei nainen keräillyt unilääkkeitä normaaleina annoksina ja säästänyt niistä sitä tappavaa määrää vaan julisti aikeensa näennäisen tarpeettomasti suoraan.

 

Jälkimmäisessä osassa novelleja on vähän symbolististyyppisiä, Ulitskalla aiemmin esiintymättömiä piirteitä.

 

Ulitskaja käsittelee tässäkin teoksessaan sitä meillä Lännessä tabuna pidettävää seikkaa, että vanhemmat nyt eivät kertakaikkiaan aina, ehkäpä suorastaan useinmiten, rakasta lapsiaan. Ulitskajan mielestä se ei ole kenenkään syy, ja jos asianosaiset vetävät siitä ylettömästi herneitä neniinsä, nämä ovat nenäkivuistaan itse vastuussa.

 

Kyllähän tämä taas on ihan mahdottoman hyvä kirja.

Viimeksi muokattu: 29.06.2021
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 3 / 37 Seuraava sivu »