Yle Areenasta löytyy nyt kolmiosainen, kuulemma jo kesällä jossain julkaistu vlogi-tyyppinen eli kotikutoinen juttusarja Kiinasta. Katsoin tänään ensimmäisen osan, jonka otsikko oli Tutkimusmatkani kiinalaiseen internetiin.

Oli aika hyvä, vaikka Jaakko Keso – toimittaja vai miksikä tätä vlogin puhuvana päänä esiintyvää tekijää pitäisi kutsua – oli hyvin nuori eli hiukkasen näköalaton. Ohjelma lienee tehty ihan vain Suomesta käsin, mutta pari kiinnostavaa juttua tässä oli.

Pisti silmään, että Kiinassa ovat edelleen samat somekanavat kuin noin kymmenen vuotta sitten, kun itse niistä tänne blogilleni kirjoitin (tekstiä ei enää ole täällä, koska poistin sen muiden ohessa vuodenvaihteessa painattaessani Itäisiä blogijuttuja omakustannekirjan). Kaikki haastateltavat olivat kuitenkin ja valitettavasti nuoria. Aloitettiin kiinalaistytöllä, jolta haastattelija kysyi tämän pätkän lopuksi, että tietävätkö kiinalaiset, mitä heistä ulkomailla ajatellaan ja mitä he näistä ajatuksista mahdollisesti tuumivat. Tässäkään suhteessa mikään ei ole muuttunut: tytön mukaan länsimaalaiset näkevät heidät aivopestyinä idiootteina, vaikka Kiinassa on tytön mukaan paljonkin mielenkiintoista meneillään. Tosiasia kuitenkin on, että jos kiinalaisia nuoria näkee livenä, he eivät tunnista kiinalaisesta elämänmenosta sen länsimaisesta näkökulmasta pahimpia outoksia lainkaan, sillä he ovat yksinkertaisesti niin tottuneita niihin kuten kampusten kovaäänsiin pitkin niiden upeita puistoalueita. Tämän haastattelun aikana kävi ilmi, että tällekin tytölle tuli yhdessä kohden Kiinan somealustoja demotessaan yllätyksenä nettisensuuri, vaikka hän noin ylipäätään tiesikin, että sitä on. Se, mikä kiinalaisten omasta mielestä on "kiinnostavaa meneillään" on lähinnä länsimaista plagiointia. Ja tämä viimemainittu ärsyttää ehkä valistunutta matkailijaa Kiinassa eniten. Kun nyt viritetään takaisin kylmän sodan kuppikuntia, toivon, että siitä on se hyvä seuraus, että Kiina ja Venäjä alkavat vihdoin ja viimein tuottaa omaa, omaperäistä eli länsimaisesta poikkeavaa kulttuuria.

Toinen haastateltu oli wuhanilaissyntuinen poika, joka totesi olevansa ylpeä kotikaupungistaan, sillä Wuhanissa on asennetta. Tämän asenteen voin hyvin kieltämättä hyvin lyhyen Wuhanin vierailuni pohjalta vahvistaa. Haastateltu mainitsi Wuhanin olevan kiinalaisen punkin syntyseutu, mikä, kuten edellä jo totesin, ei ole minusta erityinen ansio, sillä se on lännen matkimista, mitä en ymmärrä enkä edes suoraan sanottuna hyväksy. Mutta länsimainen matkailija kyllä kiinnittää Wuhanissa huomiota erittäin avoimeen homoseksuaalisuuden ilmaisemiseen. Tässä yhteydessä pitääkin muistaa, että homoseksuaalisuus ei ole ollut Kiinassa ikinä tuomittua vaan normaalia. Kiinaan ei saada tästä syystä sateenkaarikulkueita – homma on ollut hoidossa kirjallisten lähteiden mukaan viimeiset 4 000 vuotta. Tässä jaksossa ei valitettavasti tullut esille se, että Wuhanissa on koko joukko yliopistoja. Niihin toimitetaan opiskelemaan periferian lahjakas nuoriso, jota ei huolita varsinaisiin huippuyliopistoihin, jotka on varattu nomenklatuuran jälkikasvulle. Tämän seurauksena siellä on paljon niin koti- kuin ulkomaissa laboratoioita yms. tutkimuslaitoksia, lahjakasta opiskelija työvoimaa kun on saatavilla tekemään opinnäyteitään sun muuta, ja minun veikkaukseni on, että covid-19 oli peräisin tällaisesta wuhanilaisesta laboratoriosta eikä miltään kansantorilta. Kiinan kansantoreilta voi kyllä lähteä liikkeelle jokseenkin mikä tahansa tauti, mutta nyt on virallisen käsityksen kannalta niin onnettomasti, etten minä ole Kiinan kansantoreja kolutessani ikinä nähnyt niillä hevosenkenkälepakoita tai siis ylipäätäänkään lepakoita.

Kolmannen haastatellun sanoma oli, että Kiinassa voi nähdä mielenosoituksia – minäkin olen nähnyt – mutta niissä ei tulla vastakaan vaatimaan demokratiaa. Mikään ei pelota Xi Jinpingiä enemmän kuin länsimaalaistyyppinen kansalaisyhteiskunta, mutta toisaalta kansankin keskuudessa ollaan kiinnostuneempia taloudesta. Talous tosin ei tässä tapauksessa tarkoita sellaisia asioita kuin meidän hallituksen budjettiriihen, korkotason tai inflaation seuraamisemme vaan se tarkoittaa yksilöiden rihkamanostokykyä. Ensimmäinen haastateltu, se nuori tyttö, esitteli joitain suosittuja somesivustoja ja lopputulema oli, että kaikissa niissä on pääpaino shoppailemisiessa, vaikka ideoiden vaihtoakin esiintyisi. Näytöllä vilisi kaiken maailman muovirihkamaa, "what ever you want", ja tyttö piti tätä hienona asiana.

Väkisin tulee mieleen, että yksi syy sille, miksi Kiina haluaa tehdä pesäeroa länteen, voisi olla se, että meillä krääsä alkaa olla pois muodista ja kestävät tavarat ja kestävä kehitys ylimalkaan on syrjäyttämässä jatkuvan uuden roinan markkinoille syytämisen. Kiina tarvitsee vielä roinaa – roinatehtaita ja roinan ostajia, sillä Kiinassa roina on vielä hienoa. Toisaalta Kiinalla on valtavat ympristöonglemat johtuen mm. muovijätteestä, ts. siitä roinasta. Kukaan, joka ei ole käynyt Beijingin ja Shanghain ulkopuolella ei voi käsittää sitä muovijätteen määrää massoina pitkin maita ja mantuja, vesistöistä puhumattakaan. Valtion hallinto näyttää kuitenkin olevan sitä mieltä, että roina on kelpo tapa pitää kansa tyytyväsenä (ainakin vielä toistaiseksi...). Mutta tähän problematiikkaan Jaakko Keso ei puuttunut, vaikka muovikrääsä tulee Kiinassa nykysin myydyksi eritoten netin kautta.

Aion tässä paremmalla ajalla katsoa ne muutkin Keson Kiina-trilogian osat, vaikka näyttääkin siltä, että ainakin nyt puheena olleissa suhteissa Kiinassa on kaikki ennallaan. Siitähän on kohta kymmenen vuotta kun Kiinassa olen viimeksi käynyt. Niin se aika rientää...