Olen aiemmin lukenut Simon Sebag Montefiorelta teoksen Jerusalem. Sen suomennoksen ilmestyessä kärsi kovasti Munkki Serafimin teos Kultainen Jerusalem, mutta koska luin molemmat, saatoin käsittää, miten hirveä urakka kyseisen aiheen käsittely oli, sillä munkki Serafimin väsyminen näkyi hänen kirjassaan, kun taas Sebag Montefiore onnistui kirjoittamaan saman tasoisesti alusta loppuun yhtä järkälemäisen opuksen. Siispä kun nyt rupesin lukemaan Sebag Montefioren Romanoveja, tiesin odottaa, että kyllä hän on temput keksinyt, miten saada lukija kahlaamaan kaikki nämä 908 sivua.

Temputkin ovat kyllä tärkeitä. Tässä lukija on pidetty henkilöiden kyydissä siten, että päälukujen alussa on aina henkilöluettelot vähän kuin näytelmäkäsikirjoituksissa. Joitain yksityiskohtia ei ole sisällytetty itse tekstiin, vaan ne on tähdillä merkityllä viitteillä sivujen alalaidoissa, tosin aika pienellä präntillä. Nämä ovat seikkoja, jotka eivät lukematta jätettyinä suuremmin vaikuta asian ymmärtämiseen, vaikka ovat kyllä usein tärkeitä.

Minulla ei ole mitään rahkeita arvostella sitä, miten tämän teoksen faktat mahtavat pitää ktuiaan, enkä voi verrata tätä mihinkään aiempaan aiheesta lukemaani, koskapa en ole lukenut aiheesta mitään aiemmin. Mutta vahdikas tämä esitys kyllä on. Koska henkiöitä on niin vilisemällä, kirja ei vauhdikkuudestaan huolimatta ole nopealukuinen, vaan välillä on pakko pitää kunnon pausseja.

Kaksi asiaa tämän lukuprosessin päätyttyä painottui.

Ensimmäinen on tietenkin Venäjän piittaamattoman itsevaltiuden perinne. Jonkin verran tämä humanistisesti orientoitunutta henkilöä häiritsee, sillä tässä kirjassa aika selkeästi esitetään, että jotkut ihmiset eivät kertakaikkiaan pysty samaistumaan lähimmäiseensä. Rupesin tämän teoksen lukemisen kesken ollessa lukemaan Steven Pinkerin teosta Enlightment Now – The Case for Reason, Science, Humanism and Progress, jossa sensitiivisyys muille ihmisille esitetään edistyksen ehtona. Venäjän itsevaltiaita tällainen sensitiivisyys ei ole koskaan vaivannut, ja tämä vaikutelma on niin vahva, että humanistikin saattaa kirjan loppuhuipennuksen eli Nikolai II:n perheen vangitsemisen ja murhan lähetessä ajatella, että siitäpähän saivat. Kuvaus tsaariperheen murhasta on melkein kuin amerikkalaisesta elokuvasta, ja se, miten lapset ikään kuin jätettiin seuraamaan vanhempiensa lopulta aika pitkäksi venynyttä kitumista, oli karmaisevaa. Kohtuuttomuudessaan niin uskomatonta, että minä en malttanut olla vähän silmäilemättä kohdan lähteitä – että mistä Sebag Montefiore tämän muka tietää – ja niitä on kirjoittaja on antanut kolme eri aikalaistodistetta.

Tästä päästään toisen painottuneeseen asiaan, eli siihen, miten ihminen sopeutuu tuollaisin oloihin. Venäjän hoviin tuotettiin prinsessoita lähinnä saksalaisista ruhtinaskunnista. Nämä tulivat länsimaisista kohtalaisen hienostuneista hoveista Venäjän brutaaliin hoviin, ja on käsittämätöntä, miten hyvin nämä sopeutuivat keisareiden käytännössä kaksinnaimiseen – parillakin oli saksalaiperäisen virkapuolison kanssa olevan perheen lisäksi toinen sivuperhe, jossa saattoi olla jopa enemmän lapsia – puhumattakaan muista sivusuhteista, joita saattoi olla laumoittain. Tsaarittaret vain hommasivat sitten rakastajia itselleenkin. Loistokkain sopeutumisihme oli tietenkin Katariina II Suuri, joka omaksui uuden ympäristönsä normit niin perinpohjin, että murhautti typerän tsaarimiehensä ja vaihtoi rakastajia miten mieli. Hylätylle rakastajilleen Katariina jakeli palatseja aivan kuin miespuoliset tsaaritkin vanhettuneille rakastajattarilleen, ja Katariina majoitti aina kulloinkin vuorossa olevan miehen, joskus perheineen, omaan palatsiinsa niin kuin miespuoliset hallitsijatkin tekivät.

Jotkut muut prinsessat sopeutuivat huonommin, mutta hämmästyttävän hyvin silti.

Kaiken kaikkiaan Venäjän hallitsijasukua leimasi tämän teoksen perusteella seksuaalinen yltiöpäisyys, silmitön väkivalta, itsekkys ja itsekeskeisyys sekä täydellinen kyvyttömyys asettua kärsivien alamaisten asemaan. Silloinkin, kun he eivät suorastaan asein tai myrkyin käyneet ihmisten kimppuun, he huvittelivat vaikkapa heittelemällä kääpiöitä ilmaan.

Lopussa on lyhyt kuvaus siitä, miltä vallankumous näytti tsaariperheen näkökulmasta. He eivät toisaankaan ottaneet sitä vakavasti. Lähteenä tästä ajasta Sebag Montefiorellakin on Rappaport (jonka teos 1918 on esitelty tällä blogilla).

Nikolai II:n äiti, alkujaan tanskalainen prinsessa Dagmar, pääsi pakenemaan Krimin kautta vallankumouksen jaloista. Hän taisikin olla tsaarittarista ainoa, joka säilytti kaiken melskeen keskellä joitain ihmismäisiä piirteitä.

Kolmantena mieleeni jäi  Tiibet. Siitä ei tietenkään paljon ole, mutta kun Kiinaa pidetään sillä suunnalla ainoana syntisenä, ei pidä unohtaa Venäjää ja Britanniakaan.

Ja neljäntenä se, että se oli nimeomaan keisariperheen jäsen, Nikolai Nikolajevitš Romanov, armeijan tuolloinen ylipäällikkö, joka julkaisi 1905 ensimmäisen kerran painosta teoksen Siionin viisaiden pöytäkirjat. Näihin aikoihin Venäjällä oli menossa pogromeita vähän siellä ja täällä, niin Odessassa kuin Vilnassa, ja kun antisemitismiä on pidetty lähinnä rahvaan paheena, Venäjälle se oli ylimmän kerrostuman, etenkin tsaariperheen, 'huvitus'. Puolustajia juutalaisilla oli Venäjällä hyvin vähän. Myös viimeinen tsaari, Nikolai II, oli innokas antisemitisti, ja tämä ulottui aina hänen päivällispöytävitseihinsä saakka.

Siionin viisaiden pöytäkirjan laatijaa ei Sebag Montefioren mukaan tiedetä vieläkään. Sitä pidetään yhdistelmänä kahdesta 1860-luvulla Napoleon III:ta vastaan kirjoitetusta kirjasta. Sebag Montefiore arvelee, että teos saattaa olla Venäjän salaisen poliisin tilaustyö, ja teos oli tsaarin lempilukemista vielä vallastasyöksemisen jälkeenkin, kirjoittaa Sebag Montefiore (tähdellä merkityllä pienellä tekstillä sivun 657 allalaidassa).

Aivan mahtava teos. Aikaa pitää kuitenkin varata tämän lukemiseen. Sitä onneksi ainakin minä sain, eikä tästä ole edelleenkään Kuopion kaupunginkirjastosta ainoatakaan varausta.