Ben Creed -parivaljakon Aaveiden kaupunki -dekkarin lieveteksteissä verrattiin sitä Martin Cruz Smithin kuuluisaan Gorkin puistoon. Viimemainittu ilmestyi sekä alkuperäiskielellä että suomennoksena 1981. Se sattui olemaan niitä aikoja, kun tuollaisen kirjallisuuden lukeminen oli minun korkealle henkiselle arvolleni täysin sopimatonta, joten en tuolloin sitä lukenut. Mutta nyt vanhana höppänänä minun kelpasi ottaa se työn alle.

Heti on sanotava, että jo ensiriveiltä selvisi, miksi Aaveiden kaupunkia ja Gorkin puistoa on rinnastettu: niissä on hyvin samanlainen  alku. Aaveiden kaupungissa hangesta löytyy viisi ruumista, kun lukumäärä Gorkin puistossa on kolme, ja molemmissa ruumiiden kasvot on vuoltu pois samoin kuin sormet katkaistu ensimmäisiä niveliä myöten tunnistamisen vaikeuttamiseksi. Uudemman eli viime vuonna ilmestyneen Aaveiden kaupungin tapahtumapaikka on 50-luvun alun Leningrad, mutta vanhempi Gorkin puisto sijoittuu uudempaan aikaan, vuoden 1977 Moskovaan. Molemmissa ongelmien ydintä joudutaan kaivamaan Leningradin piirityksestä asti, ja molemmissa taistelun osapuolina periaatteessa ovat hyväntahtoinen rehellisyys ja siekailematon muita hyväksi käyttävä julmuus.

Koska Gorkin puistossa liikutaan 1970-luvun lopulla, minun, joka kävin Neuvostoliitossa ensimmäisen kerran 1980-luvun hintsusti vajaa puolivälissä, saatoin jo tunnistaa tunnelman. En tiedä, mistä Smith on asiantuntemuksensa ammentanut, mutta ajankuva on loistava. Kirjassa kuvataan neuvostojärjestelmän rappiota rikollismassoineen, vaikka rikollisuutta ei virallisesti ollut olemassakaan eikä sille oikealle rikollisuudelle sitä paitsi edes mahdettu mitään, mitä sitäkin kirjassa kuvataan; todellisen rikollisuuden sijaan kurituksen kohteeksi otettiin alistumattomuus kirjoittamattomalle säännöstölle, kaikkialle ulottuvalle korruptioille, sillä näihin rehelliiin kunnon ihmisiin oli mahdollista tarttua toisin kuin psykopaatteihin ja juoppoihin, jotka tappoivat mitättömimmästäkin syystä. Näinhän me suomalaiset olemme Neuvostoliiton tottuneet näkemään ja kokemaan, mutta kuten me suomalaisetkin, myös amerikkalainen Smith näyttää snaijaavan, että sen yhteiskunnan asujaimissa oli muitakin puolia, joiden pilkahdukset ovat huomionarvoisia, nekin. Pikkuisen häiritsi, että lumi tuntuu olleen kirjoittajalle vähän tuntemattomampi aine, joten hänen olisi ehkä kannattanut kuvailla sen olemusta ja käyttäytymistä hiukan vähemmän.

Pinnallinen juoni liittyy Aaveiden kaupungissa aika yksinkertaiseen kuvioon musiikkin maailmassa vallitsevasta kateudesta, mutta kaunokirjallisesti kiistatta paremmassa Gorkin puistossa asiat ovat paljon, paljon monimutkaisempia. Yksi teema on hinku päästä pois Neuvostoliitosta. Pohditaan, minkälaiset tyypit sieltä halauavat pois ja miksi. Vastaus miksi-kysymykseen ovat talot ja tavarat. Päähenkilö, rehellinen rikostarkastaja Arkadi Renko, ei välitä moisista, ja rakastuessaan maastapakosotkun murhia selvitellessään yhteen asianosaiseen, hän pitää naista enemmän itsensä kaltaisena kuin tämä lopulta on. Irina on yliopistosta potkut saanut oikeustieteen opiskelija, alkuun terävästi sanaileva, joka teki kirjan alkupuolella hanttihommia Mosfilmille sonnustautuneena riekaleiseeen ja paikattuun afgaanitakkiin – muistan afgaanitakit, olisin itse halunnut sellaisen – ja rikkinäisiin saappaisiin. Enempää juonta paljastamatta kerrottakoon, että kun Arkadi ja Irina pelastetaan Amerikkaan, Irinan puhetyyli muuttuu bimbomaiseksi, hän keikistelee ihkua puhkuen uusissa vaatteissa, ja televisiota katsellessaan hän tarkkailee vain ohjelmissa esiintyviä tavaroita.

Arkadi, vaikka onkin itse toisenlainen, ei tuomitse Irinaa. Hän ilmoittaa, että hän palaa Neuvostoliitton, mutta Irinan pitää jäädä Amerikkaan, sillä Irina on amerikkalainen toisin kuin Arkadi – joka tosin on jossain tekstin vaiheessa paljastettu ukrainalaistaustaiseksi… Ylipäätään tässä käsitellään Neuvostoliiton kansallisuuksien kirjoa ja niiden integroitumisen vaihtelevuutta.

Kirjassa on salakuljetettu kirkollisessa arkussa, joka on luvanvaraista vientitavaraa, soopeleita, jotka ovat oikeasti kiellettyjä viedä maasta, ja tässä yhteydessä käväistään Suomen rajalla. Neuvostorajavartija tuumaa, että Suomesta päin tuodaan enemmän tai vähemmän luvallisesti farkkuja, sukkahousija ja ihan vain rahaa eli markkoja, mutta että sinne päin ei jostain syystä haluta viedä mitään paitsi nyt joskus jokunen ikoni tai kirkkoarkku, joille yleensä ovat sitä paitsi luvat kunnossa.

Mutta yhdessä asiassa Neuvostoliitolla oli arvokas monopoli, ja se oli Amerikassa himoitut arvoturkikset, etenkin soopeli, eikä eläviä soopeleita saanut viedä maasta tämän monopolin säilyttämisen tähden. Tänäkään päivänä kukaan ei halua Venäjältä mitään paitsi ehkä jonkin verran fossiilisia polttoaineita.

Asian vierestä en malta ola kiinnittämättä huomiota siihen, että Yhdysvallat alkaa olla nyt vähän samassa asemassa. Kukaan ei halua Jenkeistä muuta kuin digitaalisia palveluita. Amerikkalaisista tavaroista eurooppalaisille kelpaavat enää vissit tietokoneet ja mobiililaitteet, jotka nekin valmistetaan Kiinassa…

Näin on maailma muuttunut. Vai onko mikään muuttunut?