Sortavala 1913-1914

09.12.2019

Arkkimandriitta Panteleimon. Iloitse Karjalan maa. Juva 1996.

(Kemppinen, Iivar. Sortavalan seminaarin historia. Helsinki 1969. & Sihvonen, Matti. Kuopio ja Sortavala – kaksi kulttuurikaupunkia. Kuopio 2002.)

Kun sain vihdoin käsiini ortodoksisen kirkon Oulun emerituspiista Panteleimonin teoksen Iloitse Karjalan maa, jonka kirjoittajaksi hänet vuonna 1996 on merkitty arvoltaan arkkimandriittana, vähän petyin, koska olin jotenkin kuvitellut, että kyseessä olisi tietokirja. Se osoittautui romaaniksi, joskin siinä on pyritty elävöittämään tietyn historiallisen hetken ristiriitoja herättäneitä persoonia fiktion henkilöhahmoina. Nimiön kääntöpuolelle on poikkeukselliseti merkitty myös kustannustoimittajan nimi (Viena Homanen), joten teoksen avautuminen suuren kustantamon massalukijoille on ilmeisesti epäilyttänyt.

 

Tämä kirja edellyttää aika valistuneen lukijan. En ole kirjan aikalaisvastaanotosta niin kiinnostunut, että olisin vaivautunut ottamaan selvää, kirjoitettiinko tästä aikanaan mediassa. Pistää silmään, että takakansitekstiä ei ole uskottu WSOY:n markkinointiosaston tehtäväksi vaan se on jotakuinkin suoraan, lähinnä vain persoonamuoto sekä pari sanajärjestystä muuttaen, Panteleimonin omasta saatetekstistä kirjan alusta. Ydin on virkkeessä: "Ajanjakso vuoden 1913 keväästä alkukesään 1914 on käännekohta, jolloin taistelu Karjalasta ja karjalaisten sieluista kärjistyi äärimmilleen". Voi olla, että minä laventaisin aikahaarukkaa karjalaisten sieluista taistelemisesta vähän molempiin suuntiin, mutta ainakin tuo on se jakso, jonka Kiprian oli ortodoksisen kirkon Sortavalan piispana. Kiprian oli isänmaallinen mies, ja hänen isänmaansa oli Venäjä, eikä kuva hänestä ole maassamme ollut järin positiivinen.

Olen lukenut aiemmin Panteleimonilta teoksen Venäläistä teetä, joka vaikuttaa hiukan omaelämäkerralliselta kertomukselta oppivuosista Leningradin Hengellisessä akatemiassa 70-luvulla. Jo siinä kiinnitin huomiota Panteleimonin kykyyn tarkastella asioita inhimillisen heikkouden näkökulmasta. Useinhan romaanit kirjoitetaan ylivoimaisen päähenkilön vinkkelistä siten, että hänen totuutensa esitetään ainoana oikeana, suorastaan objektiivisena totuutena. Tässä teokessa Iloitse Karjalan maa Panteleimon kuvaa mielestäni erinomaisesti monien ihmisten totuuksia, mutta etenkin fyysisesti ja moraalisesti heikon piispa Kiprianin. Tosin en malta olla ihmettelemättä, miten Kiprian ylipäätään oli tullut valituksi piispaksi Sortavalaan.

Panteleimon putsaa Kiprianin mainetta esimerkiksi kuvaamalla hänen vierailuitaan maakuntiin ja niiden venäläistämiskouluihin, jotka siis oltiin perustettu jo ennen hänen omaa kauttaan. Eli hän ei ollut niihin 'syyllinen', kuten usein esitetään. Väestöltään lähes 100 prosenttisesti ortodoksinen Salmi on paikka, jota me suomalaisest erityisesti säälimme, sillä salmilaisten sieluista, totta vie, taisteltiin, ja siispä Panteleimon kertookin tarkasti, miten Salmin Orusjärven komeat ja tyyliltään yhtenäiset venäläiskoulu ja ortodoksikirkko oltiin rakennettu jo 1909. Salmissahan olisi ollut ainesta, sillä siellä oli lopulta jopa keskikoulukin, vaikkei se ollut edes kaupunki; taloudellinen toiminta oli vilkasta, siellä oli mahtavia kauppiaita ja pääkylän Tuleman raitti oli kuin kaupungin. 

Mitä kaupankäyntiin tulee, Panteleimon tulee kuvailleeksi vähän kuin sivulauseissa vienankarjalaista kaupparyssätoimintaa. Oli mielenkiintosta lukea vaikkapa sellainenkin yksityiskohta kuin että kun kaupparyssät lähtivät reissulleen Suomeen, he "lähtivät laukulle". Pääpaino tietenkin kaupparyssien kohdalla – käytän termiä kaupparyssä, koska olen erään sellaisen jälkeläisiltä saanut luvan, ja nämä itse pitävät nimitystä kunninimenä – tässä romaanissa on siinä, että nämä välittivät kulttuurivaikutteita, ts. tietoa, miten elämä sujui suuriruhtinaskunnan luterilaisilla alueilla. Ne, jotka näkivät maailman muuttuvan nopeammin kuin Venäjä, suhtautuivat Salmissakin suomalaismielisemmin, eivätkä tätä katsantokantaa edustavat olleet mitenkään sitä mieltä, että sitä varten pitäsi luopua ortodoksisuudesta.

Niinpä tämä venäläisyyteen sidottu kirkkopolitiikka oli tuomittu epäonnistumaan vähänkään tulevaisuuteen suuntautuneemman väestön keskuudessa. Venäjän kirkko havaitsi tämän nopeammin kuin Kiprian, ja niinpä Kiprianille tarjottiin mahdollisuutta lähteä Alaskaan. Kiprian, tämä vallanhimoinen ja sairaalloinen olento, näki ehdotuksen ylennyksenä. Valamon luostarilla oli kyllä vanhastaan suhteita Alaskaan, joskaan tästä Panteleimon ei tässä yhteydessä tarkemmin kerro. Siellä oli kilvoitellut aikanaan luostarin lähettämänä Herman Alaskalainen, joten tiedossa oli, että olot olivat kovat. Kiprian olisi säilynyt siellä elossa tuskin minuuttiakaan. Sitä paitsi kertomuksen aikaan Alaska oli jo myyty Yhdysvalloille… Mutta Kiprian onnistui kuolemaan ennen lähtöään. Panteleimonin romaanissa umpisuolen puhkeamiseen, mutta lukijalle tulee mieleen muitakin vaihtoehtoja.

Panteleimon inhimilistää myös Kiprianin vastapeluria, Sortavalan seminaarin maantiedon ja kasvatusopin opettajaa Bruno Boxströmiä. Sitä ovat toki yrittäneet tehdä jotkut muutkin kuten Matti Sihvonen Snellman-instituutin julkaisemassa esitelmätekstissä vuodelta 2002. Kirjasessa Kuopio ja Sortavala – kaksi kulttuurikaupunkia Sihvonen kirjoittaa: "Niinpä esimerkiksi historian ja kasvatusopin lehtori Bruno Boxtröm (nimen kirjotusasu Sihvosen), joka loi Sortavalasta Jyväskylän rinnalle toisen kansankasvatusta kehittävän keskuksen, toimi myös Sortavalan Evankelisen Seuran perustajana ja johtajana". Boxström ei ainakaan kaikkien mielestä luonut Sortavalan seminaarin asemaa vaan se saatiin aikaan pikemminkin hänestä huolimatta. Iivar Kemppisen Sortavalan seminaarin historian mukaan Boxström ei edes hyväksynyt koko kansakoulua, koskapa se pyrki häivyttämään Jumalan luomat säädyt. Boxströmin mukaan rikas oli Jumalan armosta rikkaaksi syntymällä ansainnut ylemmyytensä ja oikeutensa huolehtia siitä, että köyhät pysyvät köyhinä, eikä köyhiä ollut moraalisesti oikein sivistää. Hänen periaatteensa olivat kaikin puolin joksenkin vastakohtaiset kansakoulun periaatteille Kemppisen käyttämien asiakirjojen mukaan. Nämä asiakirjat kertovat mm., että Boxströmistä valitettiin alituiseen korkeammille tahoille niin kolleegoiden kuin oppilaiden taholta. Mutta tämän sinnikkään sissin virka vakinaistettiin yleisestä vastustuksesta huolimatta, ja hän pysyi paikallaan kuin tatti yhteensä 35 vuotta Karjalan tappioksi. Opiskelijoiden kritiikki puolestaan kohdistui esimerkiksi siihen siihen, että kasvatus- ja sielutieteen opetus oli uskonnollisempaa kuin uskonnonopetus, ja uskonnolla oli taipumusta jättää varsinainen substanssi varjoonsa.

Panteleimon lähestyy Boxström-probleemaakin inhimillisen heikkouden kannalta. Romaanissa on kohta, jossa Boxström avautuu oppilailleen kertoen nuoruudestaan, kun oli lainopin urasta haaveillessaan ollut sortua alkoholistiksi. Hän selviytyi ainakin tässä romaanissa kuiville ajatuksella, että Jumala oli tarkoittanut hänen opettajaksi. Kaksinen opettaja hänestä ei ainakaan Kemppisen mukaan tullut, mutta luultavasti hänestä olisi ollut enemmän harmia tuomarina, silla Boxströmiä olisi kenties ollut vaikea saada vakuuttumaan siitä, että lain ehkä pitäisi olla kaikille sama.

Jonkin verran ankarammin Panteleimon suhtautuu romaanissaan Sortavalan Evankeliseen Seuraan, niin Boxströmin juttu kuin se olikin. Kun luterilaisen kirkon diakoniatyö yritti romaanissa yhteistyötä ortodoksien kanssa, Kiprian oli aluksi nuiva, sillä hän yhdisti Sortavalan Diakonissalaitoksen Evankeliseen seuraan, joka Boxströmin johdolla tosiaankin pyrki käännyttämään ortodokseja luterilaisiksi. Tästä kännytystyöstäkin on kirjassa hyvin lempeä kuvaus.

Panteleimon asettaa nämä vuosien 1913-14 tapahtumat ikään kuin vuoden 1918 kehyskertomukseen. Se liittyykin nyt sattuvasti jo nykyaikaan, sillä tänä kuluvana vuonna 2019 julistettiin pyhäksi Johannes Sonkajanrantalainen, jonka ampumista 1918 punakapinallisena kirjan alussa surraan. Johannes Karhapää, nyt pyhänä siis Sonkajanrantalainen, oli venäläiskoulun opettaja, mutta sikäli erikoinen, että osasi suomea. Pääsääntöisesti nämä venäläiskoulujen opettajat eivät osanneet, mistä on hyviä kuvauksia uudehkossa massiivisessa teoksessa Rajoil da randamil – Salmi ja salmilaiset, sillä lapsethan eivät oppineet näissä kouluissa sitten mitään, eivät edes venäjää… Panteleimon lisää, että opettajia tuotiin niihin jopa Puolasta!

Oli se kyllä aikaa...

Mielenkiintoinen kirja siis, joskin edellyttää lukijalta vähän pohjatietoja, sillä niin romaani kuin tämä onkin, tässä kommentoidaan vissejä historian tapahtumia ja henkilöitä. Ja kantoja näihin on useampia kuin yksi tai kaksi.

Lopussa Kiprianin haudalla hänen apulaisensa, jonka silmin kertomus on edennyt, toteaa, että Kiprian oli Karjalan suuri ystävä. Kuten jo alussakin oltiin huomautettu, Kiprinakin rakasti Karjalaa. Huomautukset ovat hyviä, sillä äkkiseltäänhän piispa Kiprianista tulee mieleen, että oli se Luojan lykky, että hän oli perheetön mies, sillä lapsilleen ja vaimolleen hän luultavasti olisi ollut kuin Fanny ja Alexander -elokuvan piispa. Mainitut toteamukset on hyviä, sillä ihmiset ovat heikkoja rakkaudessaan. Ja heikkoutta rakkaudessa minä olen viime vuosina joutunut kovasti pohtimaan. Heikko rakkaus ilmenee katkeruutena, vallanhimona ja manipulointina, ainakin yrityksenä manipuloida, eikä tämä yleensä estä ihmistä väittämästä, että kysessä on kaikesta huolimatta rakkaus. Näin voi tämän romaanin mukaan olla jopa piispan kohdalla, joka on joutunut Sanasta lukemaan, että rakkaus on kärsivällinen ja miten se kaiken kestää ja kärsii eikä varsinkaan kerskaa. Mutta jos ihminen ei kykene sen kummemmin rakastamaan? Voidaanko hänen rakkauttaan halveksia? Joidenkin ihmisten rakkaus tulee ilmenemismuodoiltaan kuitenkin niin lähelle vihaa, että sen kohteiden on syytä mahdollisuuksien mukaan häipyä sen ulottuvilta niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.

Viimeksi muokattu: 09.12.2019
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 3 / 35 Seuraava sivu »