Kaisa, oi Kaisa!

04.12.2018

En ole varma, pidänkö tästä uudesta hienon näköisestä kirjastotrendistä...

Nyt on avattu uusi Helsingin kaupunginkirjaston pääkirjasto, Oodi, ja minulta vei vuosikausia käydä katsomassa edes edellistä Helsingin kirjastoarkkitehtuurin huippua, yliopiston vuonna 2012 valmistunutta Kaisa-kirjastoa. Viimemainitussa kävin lopulta viime viikon perjataina, kun olin reippaasti etuajassa liikkeellä mennäkseni viettämään toista päivääni kolmannessa Helsingin kirjastojen ihmeessä, Kansalliskirjastossa, jonka nimi minun nuoruuteni päivinä oli vielä Helsingin yliopiston kirjasto.

Kuvien perusteella Oodi on oikein hieno, ja itse asiassa se muistuttaa kovasti Kaisaa näyttävine kaarevine portaikkoineen sun muineen – sikäli siis kun kuvista voidaan Oodista jotain päätellä.

Onko syntynyt uusi kirjastotrendi, josta arkkitehtien ei selvästikään ole enää lupa poiketa? Tai josta rakennusten tilaajat eivät enää suostu poikkeamaan?

Kun sitten siirryin siitä takapuolelta kadun yli Kansalliskirjaston puolelle, huomasin, että joku Kaisassa minua häiritsi. Heti Kansalliskirjaston sympaattiseen atmosfääriin astuttuani totesin, etten ollut saanut puolisen tuntia Kaisassa käyskennellessäni ja valokuvaillessani yhtäkään edes katsekontaktia toiseen tajuntaan. Ihmiset vain kulkivat kuin robotit Kaisan avarissa tioissa kuin automaattiohjauksella tai löhösivät  avarien aulatilojen lepotuoleissa kuulokkeet päässä ja tuijottaen joko tietokonetta tai jotain älyhärpäkettä.

Kansalliskiraston puolella kenelläkään ei ollut kuulokkeita korvissa eikä kukaan tuijottanut älyhärpäkettä paitsi siten, että ottivat niillä kuvia asiakirjoista. Kun sattui sellainen kohta, entuudestaan tuntemattomat ihmiset puhuivat toisilleen.

Kirjat ovat kommunikaation välineitä. Tai olivat, kun minä olin nuori. Kun minä olin nuori, kirjoja luettiin, että saatiin yhteys toisiin tajuntoihin. Nyt älylaitteita tuijotetaan ja ilmeisesti sitä myötä myös kohta kirjojakin luetaan, että saadaan luotua omaan mieleen hermeettinen kupla, johon ei tarvitse päästää ketään toista ihmistä ja jonka ei tarvitse korreloida todellisuuden tai kenekään toisen ihmisen tajunnan kanssa.

Mieleeni juolahti, että ehkä näitä moderneja kirjastoja rakennetaan lääketeollisuuden tarpeisiin, sillä mitä ilmeisimmin ne lisäävät masennus- sun muiden psyykelääkkeiden kulutusta.

Kuitenkin Kaisa-kirjasto on oikeasti hieno. Ja ehkä esimerkki siitä, että huono taide on parempaa kun hyvä. Kun taide tai arkkitehtuuri  on liian 'hyvää', se kääntyy itseään ja ihmisiä vastaan. Joten onneksi pääsin itse viettämään nuoruuteni 80-luvun yliopiston lukusaleissa pitkin eri laitoksia. Ikävä sanoa, mutta kyllä Domuksen kurssikirjalainaamossa sentään oli vielä eläviä ihmisiä.

Lopuksi esitän toiveen, ettei Kansalliskirjastoa renoveerata ikinä mitenkään eikä siirretä mihinkään moderneihin tiloihin. Kansalliskirjaston kuuluu olla sokkeloinen kuin ihmisen psyyke, ja siellä kuuluu kohdata toisia inhimillisiä tajuntoja niin kirjoissa ja asiakirjoissa kuin toisissa inhimillisissä olennoissa vaikka se kontakti sitten olisi vain satunnaisia katsekontakteja hiljaisessa lukusalissa.

Vieressä ruudulla kuva Josef Stenbäckin Linjaalipiirustuksen alkeiden vihosta numero IV vuodelta 1887 kuvattuna Kansalliskirjaston mikrofilmilukusalissa. Vihko on tarkoitettu 12-13-vuotiaiden opetukseen. Aika kunnianhimoinen… Kävin perehtymässä vähän Stenbäckiinkin, kun kiinnostuin hänen Karjalaan rakennuttamistaan kirkoista yhdistettynä hänen muihin intresseihinsä. Ja hänellähän intressejä piisasi.

Viimeksi muokattu: 04.12.2018
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 3 / 38 Seuraava sivu »