Joosef-sarja, 3

25.03.2020

Eli Mannin Joosef-sarja luettu.

Oli raskas urakka, tämä Thomas Mannin Joosef ja hänen veljensä -romaanisarjan lukeminen. Niin psyykkisesti kuin älyllisesti.

Äly joutui koetteelle, sillä romaanisarjassa on hirmuisesti eri juonteita, jotka johtavat samaan suuntaan, mutta erilaisia, mitä monimaisimpia maisemia paljastavia kiertoteitä.

Olen miettinyt, minkä tähden tämä on niin epäsuosittu eli kuoliaaksi vaiettu teos, ja osa syy on varmaan kirjoitusajankohta (1930-luvun Saksa) yhdistettynä sisältöön ynnä Mannin juutalaiseen vaimoon. Tässä on analysoitu juutalaisuuden sosiaalipsykologista historiaa, ja väite kuuluu, että tiettyyn suuntaan edenneet juutalaiset riistivät assimiloituessaan kaikkia mahdollisia muita ihmisiä, mutta mitäs nämä muut eivät pitäneet varaansa vaan antoivat Joosefin, assimiloituneen esimerkkijuutalaisen, kaunissilmäisen, suloisesti hymyilevän miehen, käyttää itseään hyväkseen, tai ei aina edes hyväkseen vaan vain huvikseen, nähdäkseen, mihin asti muut suostuvat alentamaan itsensä hänen kauniiden silmiensä ja suloisen hymynsä edessä.  Egyptiin assimiloitunut esimerkkijuutalainen esitetään likimain psykopaattisena petona, joka rupeaa sitten kaiken saatuaan lopussa hokemaan, että hei, eihän nyt pidä ruveta riitelemään. Joten kyllä tässä juutalaisten tilanne 30-luvun Saksassa mieleen tulee, eikä juutalaisten kannalta mairittelevassa mielessä.

Ja toinen osasyy lienee kirjoitustyyli. Saattaa olla tarkoituksella näin vaikeaksi valittu, etteivät tyhmät rupea tätä lukemaan. Sillä tästä voi todellakin halutessaan tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä.

Kolmanneksi tässä on käytetty toki muustakin kirjallisuudesta tuttuja, mutta yhtä kaikki, raskaita kerrontateknisiä keinoja. Joosef-sarjan paras puoli on se, että se ei ole vain psykologinen ajassaetenemiskertomus – en millään halua käyttää sanaa kehityskertomus, sillä se edellyttäisi jonkinlaista kehitystä merkityksessä paraneminen, ja sitä Joosefissa ei tapahdu, hän oppii vain pelaamaan paremmin, mutta eettisesti hän on koko sarjan mitan täysi paskiainen – vaan myös sosiaalinen-, mikä merkitsee sitä, että päähenkilö ei ole oman psyykensä hermeettinen kupla vaan kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu sosiaalisissa konteksteissa. Tässä mielessä kertomuksessa esiintyy jungilaisia arkkityyppisiä maailmassa johdattajia, joista ensimmäisestä käytettäänkin lukijaa helpottaen nimitystä opas. Tämä opas on se, joka alussa vie Joosefin veljiensä tykö, ja tässä hahmossa Joosef kohtaa ensimmäisen kerran eläessään jonkun, joka käyttääkin häntä hyväkseen, ts. itsensä muiden näkökulmasta. Opas nimittäin syö hänen eväitään ja ratsastaa hänen aasillaan, joka hyvissä ajoin ennen veljien leiriin tuloa mukamas nyrjäyttää nilkkansa. Niinpä Joosef rientää leiriin ilman opasta, jota siis ei reaalitodellisuudessa ole olemassa.

Sama tyyppi ilmaantuu oppaaksi, kun Joosef on jo ismaelilaisten matkassa, orjaksi myytynä, menossa Egyptiin. Joosef yrittää pyytää oppaalta anteeksi, kun ei ollut palannut hakemaan aasiaan, mihin opas vastasi nykykieltä käyttäen että vitut, ei se ollut edes satuttanut nilkkaansa vaan hän lähti siitä aasin kanssa heti ja myi sen.

Joosef saa pian uudenlaiset arkkityyppiset toverit, nimittäin kaksi kääpiötä, Potifarin talossa. Nämä vastaavat Dostojevskin Idiootissa Nastasja Filippovnan trauman jälkeisiä kilpakosijoita ruhtinas Myskiniä ja Rogozinia, ts. toinen on klovnimainen, hyväntahtoinen hörhö, aina Joosefia myötäilemässä jos kohta tuonnempan myös varoittamassa ja toinen päämäärätietoinen perinteisen yhteiskunnallisen vastuun nimeen vannova pärjääjä, itsekään ja omaa etuaan tavottelevan Joosefin vihollinen tai pikemminkin kilpailija. Kansansaduissa samassa keskenkasvuisten funktiossa ovat kääpiöt kuten Lumikissa ja seitsemässä kääpiössä. Dostojevskilla Rogozin tappaa 'isäntänsä' eli Nastasja Filippovnan, mutta Joosef säilyy hengissä joutuessaan vain kolmeksi vuodeksi vankilaan…

…missä kuvaan astuu seuraava avustava arkkityyppi, tieteestä ja kirjallisuudesta kiinnostunut, kaikkeen varautuva vankilanjohtaja, josta seuraavassa 'kehitys'vaiheessa, Joosefin siirtyessä suoraan faaraon palvelukseen valtakunnan kakkosmieheksi, tulee Joosefin oman talouden hoitaja. Uusi taloudenhoitaja saa jopa omaa tilaa, laboratorion lääketieteellisiä harrastuksiaan varten ja mahdollisuuden jatkaa kaunokirjallisia pyrintöjään. Viimeinen vaihe on ensimmäinen, jossa Joosef tekee jonkun myönnytyksen, joskin tekee sen vain kyetäkseen pelaamaan ihmisillä paremmin. Joosef ei kasva eettisesti.

Kirjan viimeisillä sivuilla Mann tekee erittäin selväksi, että kyseessä ei ole ollut eettinen kehittyminen, sillä vaikka Joosef oman etunsa tähden hokee veljilleen, että nyt on aika katsoa kaikki riidat sovitetuiksi, tämä sovinto koskee vain suhdetta veljiin. Isänsä Jaakobin Joosef vetää niin lokaan kuin lokaan voi vain vetää – tämän kuoltua. Jaakob nimittäin oli aina inhonnut Egyptiä, ja hän oli tuonut sinne huonekuntansa siksi, että Kaanaan maassa oli ollut auttamaton nälänhätä. Ja kyllä siksikin, että turhamaisuuttaan halusi tavata Joosefin, kun tämä oli paljastunut sittenkin elossa olevaksi. Joosef nimittäin ei suostunut matkustamaan isänsä luo, vaan Joosef houkutteli Jaakobin tämän tunnetusti eritoten inhomaan Egyptiin itseään tapaamaan, jos kohta toki Egyptin vihreille vainioille nälkää näkevine karjoineen.

Jaakob halusi tulla haudatuksi samaan hautaan kuin Aabraham ja Iisak – ja Leea, se vaimo, jota hän oli pitänyt koko elämänsä ajan vääränä. Hän ei halunnut tulla haudatuksi Joosefin äidin, oikeana pitämänsä puolison, viereen, sillä hän oli viimein tajunnut tulleensä silmäänkustuksi. Vastoin kaikkia odotuksia ja entistä elämäänsä Jaakob, Joosefin osoitettua todellisen karvansa, nimittää jälkeensä suvun päämieheksikin Joosefin sijaan Juudan, Leean pojan.

Ja Joosef kostaa. Hän tekee sen järjestämällä Jakobille suuren luokan egyptiläiset hautajaiset, niin mahtavat, että niistä kirjoitetaan jälkipolville eikä niitä näin ollen olisi mahdollista mitenkään kuitata tapahtumattomiksi. Itselleen hän selittä tekevänsä tämän kunnioituksesta, mutta lukija ei asiaa tietenkään niin tulkitse, varsinkaan, kun Mann joka välissä huomauttaa, että Jaakob inhosi Egyptiä. Ja kuten kertomus sitten tämän romaanisarjan ulkopuolella jatkuu, Joosefin tähden sai kärsiä Egyptin orjuudessa koko suku monta sukupolvea.

Ilmiselvällä tasolla romaanisarjan päähenkilö on sarjan nimen mukaan Joosef, mutta toisalta se on Jaakob – itse asiassa koko ensimmäinen osa kertoo vain Jaakobista, ja Jaakob kulkee kaiken aikaa mukana. Kuvio on vähän samantapainen kuin Dostojevsksilla, kun hän Nastasja Filippovnasta kertovalle romaanille on antanut nimeksi Idiootti toisen sivuhenkilön mukaan. Jaakob on pettänyt isänsä, ja mitä sitten tapahtuu, on objektiivisesti katsoen Jumalan kostoa, mutta koko kirjansarjan idea on, että kaikki riippuu aina näkökulmasta. Jaakob itse kerrassaan jästipäisesti näkee kaiken tapahtuneen vain siunauksena ja palkintona asiat oikeiksi kääntäneestä petoksesta, ja sellaiseksi koko vastoinkäymisten ketjun 'todistaa' taloudellinen menestys, jonka kulminaatiopiste on Joosefin menestys, joka Jaakobin on lopulta pakko nähdä tappiona.

 

Joten jos Joosefin kohdalta kertomusta ei voi pitää varsinaisen kehityskertomuksena, Jaakobin kohdalla voidaan.

Monessa kohden, monin sanakääntein, Mann toistelee pitkin tekstiään, että kaikki on kaksinaista, joko niin tai näin, riippuen siitä, miten sen ottaa. Hyödyllistä viekkautta on ottaa huomioon molemmat vaihtoehdot, hyvät ja huonot, tulivatpa ne mistä tai milloin tahansa. Ja tätä vankilanjohtajalta oppimaansa filosofiaa Joosef käyttää hyväkseen mm. tulkitessaan faaraon unet ja alkaessaan sitten varautua tulevaan. Hän alkaa ns. seitsemän hyvän vuoden aikana koota varastoihin viljaa – vuosia ei ehkä ollut seitsemää vaan viisi, eivätkä ehkä ne viisikään olleet kovin hyviä, ainakaan kaikki, vaan kenties vain keskinkertaisia – mutta yhtä kaikki, kannattaa ottaa lukuun, että hyvien tai keskinkertaitenkin vuosien jälkeen tulee lopulta aina jossain vaiheessa huonoja. Ja kun huonojen aikana on, mistä myydä tarvitseville viljaa, vaikka sitten ristämällä näitä, ihmiset kiittävät, eivätkä laske, oliko hyviä vuosi ollut ennustuksen mukaiset seitsemän vai viisi, tai ehkä jopa vain kolme – ja jos huonoja vuosia ei tullut olemaan täyttä seitsemää, niitäkään, siitä ei tosiaankaan kukaan vedä ennustajaa vastuuseen.

 

Sitaattina suoraan Mannilta: "[...] ihminen saattaa olla oikeamielinen ja kuitenkin samalla väärä ja kiero".

 

Läsnä ovat myös pederastiset tendenssit, jotka tulevat esiin useammassakin Mannin teoksessa, yksiselitteisimmin Kuolemassa Venetsiassa, mutta myös tässä ehkä jopa sukurutsaisessa sävyssä. Jo heti alussa lukija kohtaa Joosefin ensimmäisen kerran, kun tämä on alasti yöllä kaivolla, ja hänen isänsä Jaakob tulee paikalle. Tuonnempana Joosefin kärtettyä aikansa Jaakob antaa Joosefille, lempilapselleen, äitinsä häähunnun, ketonet passimin, jota on ensin Joosefille omaehtoisesti esitellyt. Lopussa ketonet passimeihin palataan, kun sellaiseen on sonnustutunut Taamar, joka esittää temppeliporttoa jujuttaakseen Juudaa: "Portin ääressä näkyi kyyryssä ihmishahmo; lähemmäs ehtiessään Juuda huomasi, että tämä oli verhoutunut ketonet passimiin, sellaiseen huntuun, jollaista Viekoittelevat käyttävät". (24.3.2020)

Viimeksi muokattu: 25.03.2020
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 3 / 33 Seuraava sivu »