Kiinan kansalaistensa valvomisesta

21.01.2021

Baer, Katarina & Koponen, Kalle. Kiinan suurin harppaus. Päämääränä maailman valvotuin kansa. Viro 2020.

Samalla, kun tässä on seurattu Amerikan sisällissodan kehittymistä, olen toisella silmällä lukenut Katarina Baerin ja Kalle Koposen kirjaa Kiinan suurin harppaus, jolla on alaotsikkona Päämääränä maailman valvotuin kansa.

Heti alkun sanon, että pidän kysymyksenasettelua vääränä, ja epäilen tämän johtuvan siitä yksinkertaisesta syystä, että pariskunta oli Kiinassa niin vähän aikaa, vain muutaman kuukauden, ja he ovat viettäneet sen, sikäli kun olen oikein ymmärtänyt, lähinnä Shanghaissa. Lähdekirjallisuus löytyy vain haromalla viitteitä, ja sen määrä on laihanlainen.

Baer ja Koponen eivät tunnu huomanneet sellaisia seikkoja kuin että Kiinassa, varsinkin syrjäisemmissä suurkaupungeissa, liikennevaloissa on aina myös poliisi ellei neljä, ja jos ei ole, väki ajelee risteyksissä täysin liikennevaloista piittaamatta. He eivät tunnu huomanneen sitäkään, että metrojuniin jonetetaan siististi, jos paikalla on uniformupukuinen vartija, mutta jos ei ole, junien ovista rynnitään laumoina. Kiinassa on mahdollista tallautua kuoliaaksi tavallisena arkipäivänä metrojunan suuaukolla. Jos Kiinassa jossain pitää olla jono, siihen pitää pystyttää mellakka-aidat molemmin puolin ja viereen joku, joka vahtii, ettei aitoja kaadeta. Sama pätee kaikkeen muuhunkin – jos paikalla ei ole ihmistä valvomassa, mitään, kertakaikkiaan mitään, normeja ei noudateta.  – Baerin ja Koposen omien kuvailujenkaan mukaan Kiinassa ei suinkaan olla tavoittelemassa suurinta mahdollista valvonnan määrää kuten kirjoittajat vättävät, vaan meneillään näyttää pikemminkin olevan kokeilu, ajaisiko näyttävästi esillä oleva valvontakamera virkapukuisen ihmisen asian.

Ongelma johtuu siitä, että me ihmiset olemme pohjimmiltamme niin täysin erialaisia. Ihmisen erottaa muista eläimistä se, ettei hänen käyttäytymistään määrää pelkkä biologia vaan myös kulttuuri eli sosiaaliset normit. Kasvatuksella pystytään luomaan mitä ihmeelisimpiä psykkisiä mekanismeja, joista yksi on sisäinen kontrolli eli ns. omatunto. Kiinalaisella kasvatuksella ei tavoitella tällaista sisäistä kontrollia. Kun jokin aika sitten Kiinan hallituksen toimesta oltiin levitetty somessa manipuloitua kuvaa, jossa australialainen sotilas kohteli kaltoin afganistanilaista lasta, Australia protestoi kysymällä, eikö Kiinaa hävetä. Kiinan hallituksen tiedottaja joutui kiinakielisessä vastineessaan käyttämään – siis keskellä muuten kiinankielistä puhettaan – englannikielisiä sanoja feel ashamed, sillä kiinan kielessä ei ole sanaa häpeälle. Kiinalaisia ei olla kasvatettu tuntemaan häpeää, joten he eivät sitä tunne eikä kielessä ole sitä vastaavaa sanaakaan. Lähinnä meidän kristilliselle etiikalle perustuvaa häpeäämme tulee Kiinassa julkinen nöyryytys. Tämä eroaa häpeästä radikaalisti, sillä länsimainen ihminenhän pystyy tuntemaan häpeää myös sellaisesta asiasta, jota kukaan muu kuin hän itse ei tiedä. Kiinalaiselle tällainen on aivan mahdotonta – en ole kysynyt, mutta olettaisin, että kiinalaiset pitäisivät umpihulluna henkilöä, joka kokisi mitään sen kaltaista asiasta, jota ei kukaan tiedä. Vastaavasti kiinalaiset eivät tunne syyllisyyttä samalla tavalla kuin me, siis väärin tekemisen itsensä tähden. Normeja rikkonutta kiinalaista kiinnostavat vain sosiaaliset seuruakset, ja jos sellaisai ei ole näköpiirissä, hän rikkoo mitä tahansa normia, jos siitä on hänelle itselleen pienintäkään etua tai normin noudattamisessa jotain epämukavuutta.

Baer ja Koponen vaivautuvat mielestäni aivan turhaan päivittelemään sitä, miten kiinalaiset opiskelijat ilmiantavat kavereitaan ja opettajiaan, kun heille luvataan siitä hyvästä parempia arvosanoja, työpaikkoja tai asemaa puolueessa. Siinä kultturissa ei ole väärin ilmiantaa ihmisiä. Siinä kulttuurissa ei myöskään ole väärin vaatia ihmistä ilmiantamaan toisia. Meidän kulttuurissamme on. Se ei ole Kiinasa mitään erityistä hallituksen kieroilua.

Sisäisestä kontrollista on yhteiskunnalle paljon hyötyä. Ihmisiä ei tarvitse koko ajan vahtia, kun he tietävät tuntevansa sisäisesti syyllisyyttä tai häpeää vääristä teoista, jos niihin sortuvat. Kiinassa psykologisen sisäisen kontrollin puutteen negatiivisia puolia korostaa vielä guānxì-järjestelmä.

Yleensä guānxì käännetään sanalla suhteet. Anteeksipyyntöön vastataan kuitenkin kiinaksi méi guānxì, joten jos guānxì olisi suhteet, se tarkoittaisi "ei suhteita", sillä méi on kieltosana – eli vähän kuin julistettaisiin välit poikki. Yritin kysyä asiaa siltä pojanklopilta, jolta otin pitkälle toista kymmentä vuotta sitten kiinan yksityistunteja, eikä hänkään osannut sanoa, miksi näin on. Kuulemma hänen äitinsä oli sanonut hänelle pienenä, että jos joku sanoo, että duí bù qĭ eli anteeksi, hänen pitää vastata että méi guānxì ja sillä siisti.

Olen Kallaveden rannalla nojatuolissa spekuoinut, että guānxì ehkä tarkoittaakin suhteiden puuttumisen tilaa, jolloin méi guānxì tarkoittaisi nimenomaan, että ei olla anteeksi pyydettävän asian takia suhteiden puuttumisen tilassa. Tämä täysin mihinkään perustumaton spekulaationi selittää minulle itselleni kiinalaista absurdia korruptiota, jolla ei oikeastaan tunnuta solmittavan vain hyödyllisä suhteita vaan nimenomaan sulkevan joitain muita pois suhteiden piiristä.

Mitä tulee netin valvontaan, kiinalaisia on turha soimata sen erityisemmin kuin muitakaan. Jokin aika sitten Hesari tiedonanturoi, että puhelinten liikkeitä seuraamalla oltiin selvitetty, missä ihmiset tämän koronan aikana ovat parveilleet toisiaan tartuttamassa. Suomalaiset eivät tuntuneet panevan tällaista pahakseen yhtään sen suuremmin kuin kiinalaisetkaan. Tähänhän Snowden takavuosina Jenkeissä puuttui, ja tähän liittyen meilläkin on yritetty hiukan herättää keskustelua tuosta tiedonlouhinnaksi kutsutusta toiminnasta. Ihmiset kuvittelevat, että heillä ei ole mitään salattavaa, mutta kun iso määrä asioita yhdistetään tekoälyn voimini, harmittomistakin pikkuasioista asioista saadaan kumuloitumaan karmeita. Oppikirjaesimerkkihän on se, että jos nainen tilaa puhelimella ajan gynegologille ja soittaa sen jälkeen äidilleen, hän on raskaana, ja jos hän tilaa pian ajan gynegologiseen sairaalaan, hän on hankkimassa aborttia, mikä voi olla vaarallinen tieto Yhdysvaltojen kaltaisessa uskonnollisten hörhöjen maassa.

Suomalaiset lataavat myös innolla appeja puhelimiinsa, vaikka tietävät niin kuin kiinalaisetkin, että ne ovat tosiasiassa vakoilusovelluksia. Oli appin tarjoaja yritys tai yhteisö, se seuraa appin käyttöä ja kerää tietoja käyttäjästä.

Kiinalaiset oppivat taannoin hyvin nopeasti irrottelemaan akut puhelimistaan, kun eivät tarvinneet niitä, ja kun akkuja ei enää saanut irti, he omaksuivat tavan jättää puhelimensa parkkiin johonkin ravintolaan, kaverin luo tms., kun menivät tekemään jotain, mitä kovin monen ei ollut tarpeen tietää. Kiinalaiset ovat paljon parempia suojautumaan puhelinverkko- ja nettivakoilulta kuin vaikkapa suomalalaiset, joten en olisi kiinalaisista tässä yhteydessä kovin huolissani.

Olenko minä nyt kiinalaismielinen ja puolustelen Kiinan hallintoa? No en. Olen viimeisen kerran käynyt Kiinassa vuonna 2014. Tuolloin närkästyimme jo kotimaassa Kiinan viisumianomuskaavakkeen muutoksista, ja olisimme jättäneet lähtemättä, ellemme olisi jo ostaneet lentolippuja. Kaavakkeessa nimittäin kysyttiin tuolloin ensimmäisen kerran lähiomaisten nimiä, osoitteita ja työpaikkoja. Kiinalainen systeemi nimittäin on sellainen, että jos joku tökkyröi, kiinalaisten mielestä ei kannata käydä tökkyröijän itsensä kimppuun vaan tämän läheisten, jolloin tökkyröijä menettää suhteet. Eli tuohon Kiinan kansantasavallan viisumianomuksen kohtaan kannattaa laittaa pahimpien vihamiestensä nimet, osoitteet ja työpaikat. Siis sikäli kun viisumianomuskaavake on vieläkin tuollainen. En tiedä, onko. Voi olla, että ei. Kiinalaiset ovat älykäitä, joten he ovat luultavasti snaijanneet, että ihmiset ovat kirjanneet viisumianomukseen lähiomaisikseen kaiken maailman porukkaa, jota sattuvat pitämään paskiaisina.

Pidänkö minä sitten kiinalaisia paskiaisina? No en. Niiltä ihmisiltä vain puuttuu psyykkinen komponenetti, joka minulla on ja josta olen itse riippuvainen omassa kulttuurissani. Kiinalaiset puolestaan ovat hyviä lukemaan muita ihmisiä, minkä ansioista he pysytyvät olemaan välittömässä tilanteessa avuliaampia ja ystävällisempiä kuin länsimaiset ihmiset. Mutta ei ole hyvä idea luottaa heihin pitkällä tähtäimellä; ennen kaikkea pitää muistaa, että jos kiinalainen valehtelee, hän ei ole syyllinen, jos jotain menee sen takia pieleen, vaan syyllinen on se, joka on ollut niin tyhmä, että on uskonut.

Baer ja Koponenkin yleisen tavan mukaan muistuttivat Kiinan sotilaallisesta pullistelusta, mutta kiinalaiset eivät ole hanakoita sotimaan. He eivät ole tietämättömiä omasta korruptoituneisuudestaan. Korruptio on todella vaarallista sotatilassa.

Sitä paitsi minä rakastan sitä maata. Ahtaita kujia ja niiden mahtavia kansanruokapaikkoja, mistä tahansa eteen pullahtavia sankasti suitsukkeista savuavia temppeleitä ja luksustavaratalojen edustoilla tanssivia rouvia; yrmeitä bussikuskeja ja vuorien serpentiiniteitä, rukouslippuryteiköitä ja kaiken järjen ylittäviä iskulauseita ympäri niin maaseutua kuin kaupunkejakin.

Se viimeinen reissumma jäi lopullisesti viimeiseksi. Sen näki, että siihen maahan ei ole sen koommin paluuta. Kun lähestyimme hiljalleen takametsissä rymyttyämme  Shanghaita, ensimmäisen coka cola -päivänvarjon näkeminen kuukauteen veti haikeaksi. Maailman kulttuurinen diversiteetti vähenee päivä päivältä kovempaa tahtia kuin biodiversiteetti, ja kun joku luontoihminen ilmestyy telkkariin paasaamaan lajien kuolemista, minua pistää oikeasti vihaksi, sillä kuttuurinen diversitetti on paljon suuremmassa vaarassa – ellei jo täysin tuhottu – kuin biologinen.

Viimeksi muokattu: 21.01.2021
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 3 / 32 Seuraava sivu »