Billy Wilderin elokuvan Piukat paikat on jokainen meikäläisen ikäinen inehmo nähnyt vähintään viidesti. Ja koska tässä on ollut viimeisimpien juttujeni teemana, että kultturisten tekeleitten merkitykset voivat avautua hyvinkin eri lailla eri kerroilla niiden kanssa tekemisiin jouduttaessa, sama on todettava nytkin. Lapsena tämä elokuva oli vain hauska kohellus, jossa pelattin narratuila rooleilla. En ole alan spesialisti, mutta olettamukseni on, että lapsen kehitykselle on tärkeää tottua tosiasiaan, että kaikki eivät tiedä kaikesta kaikkea, esimerkiksi että jos minä tiedän jonkun narraavan, joku toinen ei tiedä, ja päinvastoin jos minä narraan, en voi aina luottaa siihen, että muut uskovat, ja jos uskovat, en välttämättä pysty korjaamaan sen seurauksia. Tämä näkökulma on siis moralistinen, ettenkö sanoisi.

Nyt elämän loppusuoralla tämä elokuva valottuu sitten uudella tavalla, jota kuvaa ehkä paremmin elokuvan alkuperäiskielinen nimi Some Like It Hot.

Tähän mennessä sitä on tuntenut tyypin jos toisenkin, joka tekee jatkuvasti saman virheen, kerta toisensa jälkeen, vaikka seuraukset ovat aina yhtä ikävät. Sugar Kaneja ja saksofonisteja, jotka jallittavat aina toisiaan, ts. yhdet onnistuvat aina löytämään uusia hyväksikäytölle altistumisen tilaisuuksia ja toiset näitä altistujia uhreikseen. Jos ei itse satu kuulumaan kumpaankaan kategoriaan, sitä miettii, että pitäiskö noille henkilöille vihdoin ja viimein huomauttaa asiasta, kun he jälleen ovat lankeamassa. Tämän elokuvan viesti on, että ei pidä. Nuo ihmiset ovat aivan tietoisia toiminnan lajista, niin omasta osuudestaan kuin vastapuolen, ja he aikuisten oikeasti nauttivat sen huumasta, se itse asiassa on koko heidän elämänsä sisältö. Näin väitetään elokuvan loppukohtauksessa. Vanhetessaan sitä kohtaa sellaisiakin tapauksia, että vanhat tutut, joiden falskeja kulisseja on aina vähän katsonut pitkin nenänvarttaan, yrittävät vaihtaa kaistaa ja alkavat ikään kuin todistella, etteivät ole tosiasiassa sellaisia kuin miten ovat juuri omasta valinnastaan eläneet. Pitääkö heidän tehdä näin? Tämän elokuvan loppukohtauksen mukaan ei. Vaikka katuisikin teeskentelyään, se on aina tapahtunut hyvästä syystä, joten miksi liiaksi katua. Sitäpaitsi aina löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita antamaan anteeksi hyvinkin pitkälle. Siispä ota ilo irti siitäkin, sillä nämä anteeksiantajat ovat kyllä tietoisia pelin hengestä.

Mainio elokuva näille meidän moralistisille ajoillemme.

Billy Wilder (1906–2002) "edustaa" sitä 20-luvun Saksaa, joka Thomas Mannin teksteistä, ikävästi etenkin Tohtori Faustuksesta, puuttuu. Nykyisen Puolan alueella 1906 syntynyt Wilder muutti parikymppisenä Berliiniin antautuakseen juuri niille toissa päivänä mainitsemilleni aloille, jotka tarjosivat  upouusia, jännittäviä mahdollisuuksia. Hän halusi lehtimieheksi, minkä hän tekikin rikosreportterina, ja hän toimi myös tanssihalleissa ammattitanssijana kunnes elokuva alkoi vetää puoleensa. Nämä uudet nopeaa niin kuuluisuutta kuin rahallisiakin ansioita tarjoavat alat houkuttivat eritoten vaikkakaan eivät pelkästään juutalaisia, ja juutalaisuutensa tähden Wilder joutui sitten vuonna 1933 pakenemaan Saksasta Yhdysvaltoihin. (29.12.2024)