Paratiisin ja pahuuden banaalius

22.05.2020

Kontšalovski, Andrei. Paratiisi. Venäjä/Saksa 2016. Yle Teema 20.5.2020 klo 22.00.

Toissailtana tuli Yle Teemalta Andrei Kontšalovskin elokuva Paratiisi. En pääsääntöisesti pidä liikkuvasta kuvasta. Sellaiset viestintämuodot – elokuva, televisio, videotaide yms.–  ovat ns. nopeita viestimiä, eikä niissä näin ollen pystytä käsittelemään aiheita, joiden ymmärtäminen on hidasta. Tämä Kontšalovskin elokuva on poikkeus. Siinä käsitellään keskitysleirien problematiikkaa poikkeuksellisen laajasti ja vieläpä aivan toisella otteella kuin yleensä eli Hanna Arendt -tyyppisesti pahuuden banaaliuden näkökulmasta.

Elokuva on kuvattu mielenkiintoisesti. Miehitysajan ranskalaisen poliisipäällikön elämää kuvattaessa on kuin katselisi jotain 30-luvun ranskalaista filmiä normatiivisine kuvakulmineen. Aristokraattisen saksalaisen SS-upseerin kohdalla tulee jo hienostuneempaa kuvaa, ja kun kerrotaan siitä, miten upseeri joutuu pelastamaan hovimestarinsa veljen juutalaisen hoitajan, nähdään kuin 60-luvun uutiskuvaa ympäriinsä heittelehtivine kamerankulkuineen. Kun aletaan selvittää aateliin naidun venäläistytön ja edellämainitun aristokraatin kohtaamista Italiassa, vuorotellaan rikkaiden harrastelijakuvaajien kaitafimin kaltaisuudella ja pasolinimaisella mystisellä tyylikkyydellä. Eli jo kuvaamistavalla on selvitetty sitä, millaisissa kulttuurisissa erilaatuisuuksissa siihen aikaan elettiin.

Ihmiset elivät eri maailmoissa. Ja kun kuolemiensa jälkeen 'pyhän pietarin esitutkintavankeudessa' miehittäjälle työskentelevä ranskalainen poliisipäällikkö, saksalainen aatelisnatsi ja kreivittäreksi naitu venäläistyttö arvioivat omaa elämäänsä noina kriittisinä, kuolemiaan edeltäneinä aikoina, paljastuu ihmiselämän lattea banaalius. Poliisipäällikköä kaduttaa, ettei kerennyt makaamaan pidättämänsä venäläistaustaisen kreivittären kanssa, aristokraattinatsi on kaikesta näkemästään natsitoevereidensa korruptiosta ja muusta valtiolta varastelusta huolimatta varma, että historia tulee ylistämään heitä siitä, että periaate kuitenkin oli oikea, ja loppupelissä maailmassa tulee voimaan heidän alullepanemansa paratiisi.

Venäläistaustainen kreivitär, joka on tullut suljetuksi keskitysleiriin, on ainoa, joka tuntee syyllisyyttä mistään, ja hän luovuttaa samansa pakotilaisuuden toiselle naiselle, krematorioon määrätylle capolle, kunhan tämä veisi mukanaan kaksi lasta, joiden suojelussa aikanaan Pariisissa kreivitär oli epäonnistunut. Pakotilaisuuden, joka on oikeastaan arvoton, sillä leiriä ollaan jo purkamassa, mutta kreivitär päätyy kuitenkin capon sijaan polttouuniin.

Vähän tietenkin jää vinosti hymyilyttämään, että ainoa hyvis on venäläissyntyinen… jos kohta tämänkin hyvyys vesittyy uhriksi, joka on milliä vaille turha.

Saksalaiset ovat aika hyvin käsitelleet toiseen maailmansotaan liittyviä traumojaan, mutta venäläisiltä vallankumouksen jälkeiset tapahtumat, jopa Stalinin puhdistukset, ovat tietääkseni täysin läpikäymättä. Toisaalta on melko helppo kuvitella tämän elokuvan aatelisen natisupseerin sijalle venäläinen kommunistijohtaja, sillä molemmat kuvittelivat edustavansa historiassa voittavaa linjaa.

Yhtä kaikki, mahtava elokuva. Todettiin isännän kanssa, että yksi parhaita, mitä olemme koskaan nähneet. Me nimittäin aika harvoin pidämme samoista elokuvista, kirjoista tai muistakaan taideluomista.

Viimeksi muokattu: 22.05.2020
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 3 / 36 Seuraava sivu »