Eilisen pääuutinen Times of Israelissa oli närkästys siitä, että kun Yhdysvaltain väistyvä presdentti Joe Biden oli ollut perheineen jouluostoksilla, tällä oli nähty kädessä Rashid Khalidin teos The Hundred Years' War on Palestine. Kirja ei sillä Pohjois-Amerikan maailmankulmalla ole edes kovin uusi, ilmestynyt jo 2020. Suomennos on saatu kuluvana vuonna ilmeisesti osittain senkin kunniaksi, että Israelin hommat ovat todellakin menneet nyt överiksi eikä ihan täysin tiedetä, mitä se sillä ajaa takaa, sillä jotain entuudestaan tuntematonta se nyt ajaa. Yhtä kaikki, israelilaispaheksunnan ytimessä ilmoitettiin olevan sen po. kirjassa esitetyn väitteen, että Israelin valtio oltaisiin perustettu asutuskolonalismin periaatteella samalla tavalla kuin vaikkapa Australia. Koska tätä paheksutaan, Israelissa ilmeisesti ollaan sitä mieltä, että näin ei muka ole ollut, mutta mitään faktoja mahdoliselle asioiden toisella tolalle ei esitetty – varmaan siksi, että niitä ei ole. Sitä paitsi tuo sama väite on esitetty aika monessa muussakin kirjassa, vaikkapa nyt vastikään ilmestyneessä Juusolan uudistetussa Israelin historiassa.

Siispä närkästys ei perustu tuohon yleiseen väitteeseen/tosiasiaan vaan johonkin muuhun?

Olen nyt lukemassa tuota Khalidin kirjaa suomennetulta nimeltään Palestiina – Sata vuotta asutuskolonialismia ja vastarintaa 1917–2017. Heti alkuu pitää kyllä sanoa, että tässä on erinomaisen nautittava leipätekstitypografia. En ole tarkemmin analysoinut kirjaintyyppiä, mutta kyseessä vaikuttaisi olevan joku Cslonin kaltainen siirtymäantiikva, jossa on aika iso versaalikorkeuden ja x-korkeuden ero, mistä mahdollisesti koituvaa luettavuushaittaa on tähän korjattu suurehkolla kirjainvälistyksellä. Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, ettei tietokoneista ole ollut graafisessa suunnittelussa mitään iloa, mutta typografian puolella yksi siunaus kyllä on, nimittäin mahdillisuus säätää helposti leipätekstivälistystä.

Mikä tähden israelilaiset ovat suuttuneet juuri tästä kirjasta eivätkä niistä kaikista muista, joissa on samoja väitteitä?

Takavuosina kirjoittelin tänne blogille reaaliajassa kummastustani median versioista arabikevään ja Syyrian sodan syntyyn. Ensinmainitun kipinäksi väitettiin itsepintaisesti yhden hedelmäkauppiaan itsemurhaa, kun häntä oltiin niin sorrettu, ja jälkimmäisessä sitä, miten jotkut alaikäiset lapset olivat maalanneet joitain graffiteja saaden palakkseen kuoleman Deraassa. Minä en usko tuollaisia paskapuheita Lähi-idästä, missä ihmishengen hinta on halpa. Vaikka todellisetkin yhteiskuntien rakenteelliset syyt tiedettiin, nuo kaksi juttua pitivät sitkeästi pintansa jopa (ainakin omasta mielestään) Lähi-itä -asiantuntijoiden teksteissä. Niitä tarvittin elävöittämään juttuja, koska sosiologiset sun muut faktat olisivat karkottaneet yleisöt? Minua ihmetytti tämä, ja kun poistin juttuja tältä blogilta ja valoin niitä painomusteeseen, otin valikoimaan mukaan aika ison osan noista höpö-höpö -juttujen versioista suoraan siinä muodossa, kun olin niitä eri medioista blogilleni kirjannut.

Samoin kuin sen, kun sitten ilmestyi median kuoliaaksi vaientama Saana-Maria Jokisen teos Ääniä sodasta vuonna 2020 – samana vuonna siis kun ilmestyi ensimmisen kerran tämä Khalidin kirja. Jokinen kertoi, miksi nuo täysin järjen ja yleisen elämänkokemuksen vastaiset kertomukset pääsivät kiertämään mediassa tuolloin arabikevään 2011 alusta lähtien. Taustalla Jokisen mukaan oli vuodesta 2005 alkanut, alati voimistuva viestintäteknologian mullisus, joka johti rahoitusvaikeuksiin. Toinen mullistus oli se, että tavalliset ihmiset saattoivat internetin vakiinnutettua kanavansa ruveta harrastamaan silloin käytetyn terminologian mukaan "kansalaisjournalismia" eli kenen tahansa oli mahdolista ladata nettin kuviaan, videoitaan ja tekstejään. Kun lehti- tai muiden laatumediatalojen ei ollut enää varaa samassa määrin kuin ennen lähettää omia toimittajiaan ja kuvaajiaan kriisipesäkkeisiin, alettin käyttää paikallisia fiksareita ja jopa luottaa aika sumeilemattomasti paikallisin informatteihin ihan suoraankin ja mitään tarkastamatta. Viimemainitut tiesivät, että länsimaisiin, kristillistaustaisiin tyyppeihin vetoavat nyyhkyjutut, kertomkset, joissa on joku uhri kuin "toisenniminen kristus". Joten he keksaisivt kertomuksia köyhistä ryysyläisuhreista, ja jos eivät suoranaisesti alusta alun perin keksineet ihan omasta päsätään, "kehittivät" niitä länsimaisten toimittajajien ja näiden kohderyhmien tarpeisiin. Näistä kahdesta mainitusta hömppäjutusta etenkin tuo Deraan tapaus on, sikäli kun ymmärrän, pahemmin fiktivisoitu ja ainakin siitä on enemmän variaatioita. Joten sen kyllä ymmärtää, ettei tämä Jokisen kirja paljon mediajulkisuutta saanut.

Mitä noihin "toisennimisiin kristuksiin" tulee, näitä juttuja tarkoitushakusiesti levittäneet paikalliset informantit eivät laskeneet laskujaan ihan loppuun. Nimittäin kertomusten protagonistit oli mahdolista nähdä toisestakin näkökulmasta eli sellaisina, jollaisina länsimaiset ihmiset olivat Lähi-idän "aboriginaalit" aina nähneet. Luusereina, jotka eivät vain saaneet aikaiseksi järjestytyä ja puolustaa itseään. Eli syy heidän kohtaloonsa oli tosiasaissa heidän omansa.

Khalid tarttuu tähän jälkimmäiseen tulkintamalliin palestiinalisten suhteen. Hän myöntää, että palestiinalaisilla oli huonot johtajat, he eivät olleet kovin johdonmukaisia periaatteissaan eivätkä varsinkaan toiminnassaan yms. Mutta olivatko palestiinalaiset vain lauma typeriä ryysyläisiä, jotka oli helppo alistaa ja siksi ansaitsivat sen? Eikö Palestiinassa ollut ennen Israelia järjestäytynyttä yhteiskuntaa?

Khalidin perhe nimittäin ei ollut ryysyläisiä, ja kun Khalid kertoo Palestiinan historiasta ryydittäen sitä oman perheensä kokemuksilla, syntyy suorastaan avantgardistinen tarina. Khalidin perhe oli yläluokkaa – sitä palestiinalaisluokkaa, joka lähinnä piti kiinni omista etuoikeuksistaan ja jonka oletettiin – syystä –  olevan lahjottavissa. Hänen suvullaan oli yksi ensimmäisista Jerusalemin suurista kirjastoista, joskin hänen isoisänsä joutui karkaamaan kotoa päästäkseen nauttimaan modernia koulutusta. Isoisä palasi Jerusalemiin, mutta vuonna 1917, kun sota alkoi, perhe asui Jaffassa, minne he olivat muuttaneet isoisän tuomarinviran takia.

Tämä tarina aiheuttaa nyt sen, että länsimaiset lukijat – useimmat tällaisten kirjojen lukijathan ovat jotain korkeasti koulutettua väkeä, virkamiehieä, yliopisto-opettajia ja sen sellaisia – joutuvat tämän kirjan äärellä ehkä ensimmäisen kerran eläessään kokemaan, että palestiinalaiset olivatkin heidän vertaisiaan, eivät ryysyläisiä. Eikä tämä sovi israelilaiseen narratiiviin.

Tämä on, sanottakoon vaikka nyt että traagista. Tämä, että ihminen ei pysty samaistumaan suureenkaan määrään lajitovereitaan, jos nämä ovat hänen mielestään jotenkin "alempia" ja siksi alistettavissa, mutta hän samaistuu vaikka minkälaiseen yksittäiseen ihmishirviöön, jos tämä on kovin samanlainen. Kävimme nääs eilen katsomassa Suonejoen Elokuvateatteri Riossa Erik Poppen elokuvan Quisling – Viimeiset päivät. Quisling oli se, joka myi Norjan natseille, lähetti maan juutalaiset Saksaan ja joukkosurmasi omia maanmiehiään oman isänmaansakin maaperällä.

Sitten tuli sen leikin loppu. Vankilassa hän valitsi sielunhoitajakseen piispan, joka kieltäytyi kohteliaasti, koskapa Quilsing oli taannoin uhannut teloittaa hänet. Tilalle värvättiin nuori sairaalapappi Peder Olsen. Tämä koki tilaisuuden, josta hän ei onnistunut kieltäytymään, sangen haastavaksi eikä vähiten siksi, että Quisling oli papin poika neljännessä polvessa. Ja kun pesti alkoi, Raamattua Quislinglle ei tosiaankaan tarvinnut erikseen opettaa.

Tehtävän piti olla täysin salainen eikä Olsen olisi saanut kertoa siitä vaimolleenkaan, mutta kun tämä prässäsi miehensä housut, taskusta löytyi kulkulupa Quislingin luo vankilaan. Vaimo tuomitsee puolisonsa teon ankarasti. Tässä vaiheessa Olsen onkin jo ruvennut tuntemaan sympatiaa Quislingia kohtaan täysin vastoin aikaisempaa vakaumustaan, mikä raivostuttaa vaimoa lisää.

Quisling nimittäin oli kertonut Olsenille, että hän oli ollut holodomorin aikaan Nansenin kumppaninan avustamassa Ukrainassa, missä äidit olivat syöneet omia lapsiaan. Kaiken sen, minkä hän oli palattuaan Norjassa tehnyt, hän oli tehnyt vain pelastaakseen Norjan joutumasta samalla tavalla bolsevikkien uhriksi. Mitään muuta vastavoimaa neuvostohirviöitä vastaan ei ollut kuin Saksan kolmas valtakunta, selitti Quisling.

Mutta pian käy ilmi, että Quisling pitää itseään niin varmana Norjan pelastajana, että historia tulee tunnustamaan hänen arvonsa, ja henkilökohtaisesti hän koki kuolemanrangaistuksen samanlaisena ristiinnaulitsemisena, mikä kohtasi Jeesus Nasaretilaista.

Hän ilmoitti ennen pitkää jopa suoraan olevansa Messias.

Olsen paranee tässä vaiheessa sympatiastaan, jonka korvaa myötätunto. Selvää on, että se, mitä Quisling oli kokenut Ukrainassa, oli suistanut hänet järjiltään, tämän huippuälykkään miehen. Muitakin outoksia paljastuu. Kun Olsen käy tapaamassa Quislingin ukrainalaista vaimoa, tämä paljastaa, että he eivät ole virallisesti naimisissa. Tämä johtui siitä, että hiedän tavatessaan Ukrainassa Quisling oli ollut jo naimisissa 17-vuotiaan venäläistytön kanssa, eikä tyttö suostunut antamaan eroa. Ukrainalaisnainen ja Quisling olivat kuulemma suunnitelleet, että he voisivat adoptoida tytön. Tämä kuulostaa Olsenistakin jo sangen perverssiltä: että Quisling ja tämän ukrainalainen rakastajatar adoptoisivat Quislingin vaimon…

Quisling kieltäytyy ajatuksestakin, että hän muka olisi jotenkin syntinen. Ei, hän oli Messais, eikä hän tarvinnut minkäänlaista anteeksiantoa tai armoa. Viimeisenä yönä ennen teloitusta Olsen kertoo Quislingille, että hän on periaatteessa itse syyllinen samaan hankkeeseen, mitä Quisling oli johtanut, sillä juutalaiset, joita he olivat vaimonsa kanssa piilotelleet komerossa kotonaan ja joutuneet sitten vaihtamaan toiseen, valitettavasti huonompaan piilopaikkaa, päätyivät lopulta laivattaviksi Saksaan; oli juuri saatu tietää, että heidät oltiin tapettu. Quisling lohduttaa, että kuka tahansa olisi toiminut kuten Olsen. Hetken miehet ovat samalla aaltopituudella, ja Quisling suostuu ottamaan ehtoollisen. Ja Olsenin vaimo toimittaa viimehetkellä vankilaan korissa kahvia – oikeaa kahvia! – ja pullaa.

Mutta kun lähdetään autolla teloituspakalle, Quisling julistaa taas olevansa Messias.

Kotiin elokuvista palatessa mietimme mekin isännän kanssa, olikohan Quisling syyntakeeton...