Friedell ja Tolstoi

24.05.2020

Friedell, Egon. Uuden ajan kulttuurihistoria I-3. Juva 1995, alkup. 1927–1931 – saatu suomeksi ensimmäisen kerran jo 1930–1931.

Tolstoi, Leo. Sota ja rauha. Juva 1990.

Olen nyt saanut loppuun Friedellin Uuden ajan kulttuurihistorian I osan.

Tämä on aivan mahtavaa tekstiä. En tiedä, minkä verran tämän voi katsoa korreloivan 'virallisen' akateemisen historiankirjoituksen kanssa, mutta kuten toinen suosikkini Thomas Mann on sanonut omassa Faustus-versiossaan, voimiakohottava epätotuus vetää aina vertoja hyveelliselle mutta hedelmättömälle totuudelle.

Olen jo aiemmin tainnut tänne blogille ihmetellä sitä, että Friedellin mukaan uuden ajan ihmisen konstruoituminen alkoi mustasta surmasta eli tarkalleen vuonna 1348. Ylipäätään hän katsoo, että vanhat kulttuurihistorian vaiheet tyssäävät johonkin kriisien ryppääseen, ja useinmiten mukana on jokin sairaus, mutta sairaudella on aina edellyttävät tekijänsä esim. käyttäytymisessä. Friedell nimittäin laskee kulttuuriksi aivan kaiken ihmisen itsensä keksimän ja siis vaistojen tai muuten biologian ulkopuolisen kuten vaikkapa arkiset tavat aina taloudellisen toiminnan käytänteisiin saakka. Varmaan tämän meidänkin koronamme taustalla piili sekä globalisoituminen yeleensä, järjetön matkustelu suorastaan perversiota lähentelevine turisteeraamisineen sekä täysin käsistä riistäytynyt halaamisvimma.

Renessanssin Friedell rajoittaa vain Italiaan. Renessanssin alun Italiassakin Friedell ajoittaa aika myöhään noin vuoteen 1450, mistä se kuulemma jatkui noin vuoteen 1550. Keskiajan ja renessanssin väliin Friedell on määrittänyt pitkän inkubaatioajan, joka siis kesti tuosta mustasta surmasta renessassin alkuun. Ja muualla Euroopassa elettiin oikeastaan vain tuota pitkää inkubaatioaikaa edelleen, vaikka mukaan tuli pintapuolisia italialaisia renessanssisia piirteitä.

Normien mukaisesti Friedell toteaa, ettei renessanssissa synnytetty mitään antiikkia uudelleen vaan käytettiin antiikkia vain ikään kuin retorisena hyväksynnän kalasteluna jonkin aivan uuden luomiselle.

Se uusi, mikä tällöin syntyi, oli mm. aivan uudenlainen suhtautuminen järkeen, missä uskonpuhdistuksella oli valtava osuus. Friedell ei pidä kaiken järkeistämistä hyvänä ideana. Hän ei myöskään, siis edelleenkään 1900-luvun alussa kirjaansa kirjoittaessaan, kannata reformaation lanseeraamaa uutta käsitystä työstä ihmisarvon mittarina ja olemassaolon oikeutuksena ja ihmettelee tämän meillä edelleen vaikuttavan työmoraalin perusteita. Raamatussa – ja itsenäiseen Raamatun lukemiseenhan Luther ihmisiä kehoitti – työtä pidetään pahana, suorastaan rangistuksena, johon Jumala Aatamin ja Eevan tuomitsi tavalla, joka viittaa Friedellin mukaan siihen, että työ oli pahinta, mitä edes Jumala pystyi kuvittelemaan.

Henkilökohtaisesti toivon, että tämä korana olisi sellaisen uuden kulttuurihistoriallisen kauden taitekohta, jossa protestanttisesta työmoraalista vihdoin päästäsiin eroon. Verotus kohdistettaisiin vastaisuudessa teolliseen tuotantoon, törkyä kun tuotetaan niin, että koko planeetta hukkuu paitsi törkyyn myös töryn tuottamisen ja sen käyttämisen aiheuttamiin ympäristöhaittoihin – varsinkin voitaisiin verottaa robotteja ja kaikkea digitaalista härpää – ja näin voitaisiin vihdoin rahoittaa perustulo.

Friedellin mielestä järki on siis yliarvostettua. Järjen hän erottaa täysin totuudesta. Hän arvostelee uutta Baconin jälkeistä  pragmaattista tiedekäsitystä: "Maculaylle hänen kokeillessaan näitä totuuksia ei johdu mieleen, että hyöty ja totuus ovat kahta eri lajia asioita, jopa että ne useimmissa tapauksissa sulkevat pois toisensa". Friedell ivaa totuuden ja taloudellisen edun yhtenä näkemistä: "Totuuksilla on vain silloin oikeutuksensa, kun ne tekevät ihmiset hedelmillään lihavammiksi […]" . Hyötyajattelijan totuuskäsitykseen ei mahdu totuus kokemuksena: "[…] mutta ilmeisestikin on käyskentelijä, joka vaeltaa oppiakseen tuntemaan tien kauneutta tai yksinkertaisesti vain antaakseen elävien energioidensa leikkiä, yhtä järjetön ja arvoton kuin myllynpolkija, ja filosofia, joka sellaista tekee, on järjettömyyttä tai tyhjäntoimitusta".

Rupesin Friedellin rinnalla lukemaan Tolstoin Sotaa ja rauhaa. Kirjastoon ei edelleenkään pääse hyllyille uudempia kirjoja penkomaan eikä kaukopalvelu ala toimia ennen kuin ensi kuun alussa, joten tässä on jouduttu turvautumaan omien hyllyjen klassikoihin. Leo Tolstoi oli mielestäni kaksinaismoralistinen samalla tavalla kuin monet jyrkän uskonnollisen kääntymyksen kokeneet juopot. Itselle on armollisesti sallittu hurja nuoruus, mutta muille ei. Ja Tostoi oli todellakin hirviö aikanaan. Mutta sille ei mahda mitään, että hän osasi kirjiottaa.

Sota ja rauha kertoo Venäjän kriittisestä kulttuurisesta murroskaudesta. Omaan eristyneeseen erinomaisuuten ei Napoleonin myötä 1800-luvun alussa enää voitu tuudittautua. Oli pakko ottaa ainakin hiukan järkeä käteen, järkeä, joka oli jo eräät yksilöt saavuttanut suorastaan reformoituun Eurooppaan verrattavassa määrin. Katkelma isän ja pojan keskustelusta, joka alkaa siten, että poika kysyy isältä tämän terveydestä:


"– Sairaita ovat ainoastaan hölmöt ja irstaat, mutta minut kaiketi tunnet: aamusta iltaan olen työssä, olen kohtuullinen ja siis myös terve.
– Jumalan kiitos, – sanoi poika hymyillen
– Jumalalla ei ole siinä asiassa mitään tekemistä."

Viimeksi muokattu: 24.05.2020
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 2 / 36 Seuraava sivu »