14.11.2017

14.11.2017

Veljeni itsemurhasta

tuli viime aamuyönä kaksi vuotta.

Sen Rogožinin ruhtinas Myškin
oli lapsuuteni veli.
Iltaisin unta odotellessamme
kerroimme toisillemme juttuja
     kuin muistoja
tiikerinpennusta;
jos toisen muisto ei miellyttänyt,
saattoi sanoa, että muistat
väärin, että se meni näin…
Ja toinen aina hyväksyi korjauksen ja jatkoi
että aivan, ja menikö se sitten tähän tapaan…

Aika kului hitaasti.
sen tapahtumista ei huomannut, se matasi
niin leppoisasti. Kuin Kafkalla.
Mutta sitten yhtenä päivänä
      se oli aurinkoinen kesäsunnuntai
veljenäni oli edessäni
Nastasja Filippovna.

Kesäsunnuntain musta pimeys,
kädessäni muotoaan muuttanut käsi,
vetelä, kalpea
kuin läskin palasia.
Myškin ja Rogožin häilyivät
pitkin disneymäistä maisemaa.
      Hänen puheensa oli kuin
      suurta runoutta.
Hänen ei pitänyt olla verbaalisesti lahjakas.

Laukaus ei suinkaan kajahtanut,
luoti tussahti pistoolin piipusta hänen otsaansa ja siitä läpi.
Ja kellot putosivat päristen
kunnes vaimenivat vajotessaan.
Ja niin olin edessäni noin kymmenvuotiaana.
Minä en tietänyt,
mikä minusta tulisi isona.
      Ehkä muotisuunnittelija.

Veljeni muisti hämmästyttäviä minua koskevia asioita
      – hän oli hyvä asettumaan toisten nahkoihin –
joten vaikka tämä ei tullut puheeksi silloin
minulla ei ole mitään syytä olettaa,
etteikö hän olisi muistanut yhtä keskustelua
Strindbergistä, jonka mukaan
      taiteilija ei ikinä kärsi turhaan.
Sillä pahimmastakin nöyryytyksestä
saa aina muutaman sivun tekstiä
     tai minun tapauksessani jokusen kuvan
joten kun laukaus tussahti
hän tiesi mitä teki:
että se hänen aivoihinsa uponnut luoti
särkisi minun sydämeni.

Ja että sitten kirjoittaisin vähän juttuja
ja maalaisin vähän kuvia
     kunnes koskaan ennalleni tulematta
poistuisin paikkakunnalta.

Viimeksi muokattu: 14.11.2017
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 2 / 35 Seuraava sivu »