Petosvalistusta

05.12.2018

Oz, Amos. Juudas. EU 2018.

Amos Oz ei kuulu varsinaisiin lempikirjailijoihini johtuen vähän liian läpinäkyvistä didaktisista tavoitteista. Mutta kun huomasin kirjaston hyllyssä tämän Juudaksen, päätin nyt sitten katsoa, mitä Oz meille opettaa petoksesta.

Tässä romaanissa on jälleen Ozille tyypillisesti päähenkilönä vähän hömelö mies, joka ottaa rennosti muiden mielestä auttamattoman vieraantumisensa siitä todellisuudesta, missä muut elävät. Hän on juuri keskeyttänyt yliopisto-opintonsa kohtalaisen varhaisessa vaiheessa eli saamatta valmiiksi edes kanditutkielmaansa eli minun nuoruuteni päivien pro seminaaria, joka on aika vaatimaton koitos. Sen aihe olisi ollut Jeesus juutalaisten silmin ja pääväittämänä, että kristinuskon varsinainen perustaja ei ole sen enempää Jeesus kuin Paavalikaan vaan Juudas, sillä ilman Juudaksen masinoimaa ristiinnaulitsemista Jeesus Nasaretilainen olisi jäänyt yhdeksi aikansa lukuisista kiertelevistä ihmerabbeista ja maailmanuskonto olisi jäänyt syntymättä.

Kirjassa on monenlaisia petoksia, ja joskus se, onko kyseessä petos vai ei, riippuu näkökulmasta. Juudaksesta Oz tai kirjan päähenkilö Shmuel arvelee, että tosiasiassa Juudas oli se, joka eniten Jeesukseen uskoi. Hän järjesti koko ruljanssin juuri siksi, että kun Jeesus sitten astuisi ristiltä haavotumattomana, kaikkien olisi pakko uskoa häneen. Mutta toisin kävi. Shmuelin tutkielmatekstin mukaan Juudas oli rikas tilallinen, jonka temppelipapisto oli alkujaan lähettänyt vakoilijaksi Jeesuksen toveripiiriin – ne muutamat kymmenet hopearahat eivät olleet Juudaksen kaltaiselle ihmiselle yhtään mitään, joten niiden takia hän ei olisi ketään kavaltamaan ruvennut. Itsensäkin Juudas tappoi siksi, että huomasi olleensa väärässä ja olevansa pakotettu toteamaan, että oli ylimitoitettua uskoaan, ikään kuin hyvää hyvyyttään, tullut tapattaneeksi Mestarinsa.

 

Shmuelin työnantaja analysoikin englannin kielen termiä 'fall in love' sanoen, että rakkaudesta langetaan suurimpaan epäeettisyyteen.

En tiedä, minkä verran juutalaisuuden historiaan perehtymätön tästä kirjasta ymmärtää, sillä Sabbatai Zvi ja Jacob Frank mainitaan vain ohimennen, ja he ovat nyt kuitenkin juutalaisuuden suurimmat petturit.

Toinen laji petoksia liittyy Israelin nykyhistoriaan ja sen poliittisiin erimielisyyksiin. Erä isä ja appi menettävät pojan eli vävyn, kun tämä valitsee väärän linjan, mutta petturiksi julistetaan se, jonka linja olisi ollut oikea jälkiviisauden valossa.

Kirjan sangen alleviivaava opetus kuuluu: älä tuomitse pettureita, sillä heidän 'petoksensa' saattaa osoittautua lopulta hyödylliseksi. Kirja onnistuu kuitenkin kuvaamaan, miten vaikeaa tämän hyväksyminen on. Siinä saattaa mennä loppuelämä. Olen itsekin kokenut viime aikoina tuleeni petoksien uhriksi, ja vaikka on jo käynyt ilmi, että saattoi olla parempi näin – jopa että eräs petturi tuli viime kädessä nolanneeksi itsensä totaalisen lopullisesti –  koen silti merkillistä tuskaa siitä, että asiat eivät menneet niin kuin minä olisin halunnut. Eikä tämä johdu siitä, ettenkö älylläni älyäisi, että maailma on liian monimutkainen paikka minun kontrolloida ja että on äärimmäisen todennäköistä, suorastaan varmaa, ettei mikään koko avarassa maailmassa tule koskaan sujumaan minun kaavailemaani tapaan.

Toinen teema kirjassa on se, että jokseenkin kaikki ihmiset toivoisivat, että heillä olisi ollut toisenlaiset vanhemmat.

Viimeksi muokattu: 05.12.2018
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 2 / 38 Seuraava sivu »