Pisanvuoresta Hornanmäeksi

12.10.2017

Juha Pentikäisen alustus, jonka piti käsitellä Pisanvuorta

(järjestäjät Kuopion Isänmaallinen Seuran ja Kuopion kaupungin kirjasto)


Kuopion pääkirjasto 11.10.2017 klo 17-18.30

Kuopion pääkirjasto kohtasi eilen illansuussa valtaisan yleisöryntäyksen, kun kokoussaliin survoutui täysi lataus paikallista ja vähän etempääkin tullutta väestöä kuuntelemaan Helsingin yliopiston uskontotieteen emeritusprofessorin Juha Pentikäisen luentoa Pisanvuoresta. Kun Pentikäinen oli omasta mielestään lopettanut, joutui toisen järjestäneen tahon eli Kuopion Isänmaallisen Seuran puheenjohtaja Pekka Niiranen kerjäämään professoria sanomaan edes jonkun sanasen siitä Pisanvuoresta, sillä yleisössä oli paljon ihmisiä, jotka olivat tulleet kaukaakin juuri siitä kuulemaan. Tämän jälkeen Pentikäinen pudotteli suustaan pari harvaa sanaa varsinaisesta aiheesta.

Pentikäinen ei siis ollut muuttunut miksikään niistä yli kolmen kymmenen vuoden takaisista ajoista, kun minä yritin sompailla hänen opiskelijanaan. Tosin Pentikäinen oli nyt sentään paikalla, kun minun opiskeluaikoinani hänen luentonsa olivat useahkosti peruttuja. Ja nytkin hänellä oli omasta mielestään mielenkiintoisempaa tekemistä kuin puhua siitä, mistä oli sovittu, ja sovittu oli Pisanvuoresta. Nääs kas kun juuri tarkalleen sinä päivänä eli siis eilen oli ilmestynyt uusi laitos Vanhasta Kalevalasta, ja ilmeisesti Pentikäisellä oli sen kanssa jotain tekemistä, sillä kustantaja oli toimittanut hänelle lentokentälle pari laatikkoa tätä uunituoretta kirjaa, ja sitä oli nyt myynnissä kirjastolla. Siispä kuulimme Vanhasta Kalevalasta, siitä vuoden 1835 versiosta, joka on lähempänä runonlaulajien lauluja ja joka eroaa kymmenen vuotta myöhemmin nationalistisiin tarpeisiin aloitetusta uudesta Kalevalasta, jonka kertomuksessa käydään poliittisiin tarkoituksiin sovelletusti suomalaisten ja lappalaisten välistä kuvitteellista sotaa. Kuopio, muuten, kuuluu tähänkin ruljanssiin, sillä vuoden 1845 kokous, jossa päätettiin tuon uudenlaisen Kalevalan laatimisesta, pidettiin Kuopiossa Snellmanin kotona. Uusi Kalevala, nykyisin yksinkertaisesti ja vain Kalevalana tunnettu, valmistui 1849.

Vaikka Pisanvuoresta ei juuri puhuttu, Pentikäinen sai aasinsillan siihen, mistä häntä hotsitti puhua, siitä, että Kalevalassa on kaksi selvästi paikannettavaa paikannimeä, ja ne löytyvät vähän sanamuodoltaan vaihdellen eilen esitettyinä sanoista 'Pitkiä on puut Pisanvuorella, hongat Hornankalliolla'. Eli Penikäinen puhui lähinnä Hornankalliosta, ja näimme myös filmin, jossa Kuopion entinen piispa Wille Riekkinen haastatteli Pentikäistä aihesta siten, että herrat istuivat paikallaan veneessä. Elokuvan ohjaaja ennakoi elokuvaansa esitellessään mahdollisen kritiikin kertomalla, että filmissä on silmäänpistävän vähän kuvaa itse Hormanankalliolta siitä syystä, että ensinnäkin ilta ennen kuvauksia oli mennyt pitkäksi, ja toiseksi, kun hän viimein aamuneljältä oli mennyt nukkumaan, hän oli saanut hikan, eikä hänellä ollut muuta juotavaa hikkansa lievittämiseksi kuin olutta.

Mutta ei se mitään. Elokuvan haastettelun kuluessa tuli kyllä esille paljonkin kiintoisaa suomalaisesta kansanuskosta, joka ei sattunut minua opiskeluaikoina suuremmin kiinnostamaan eikä kiinnostaisi nytkään, ellei asia liippaisi Uukuniemeä. Sillä alueella, jolla silaitsee Hormankallio tai -mäki, kumpaa nimitystä nyt sitten käytetäänkin – kuulemma kartassa on nykyisin Hornanmäki – on paljon Horna-alkuisia muitakin paikkoja. Nämä paikannimet muodostavat kartallakin kehän, jonka alueella on käyty vain palvomassa eli siellä ei olla asuttu. Horna, vaikka saikin myöhemmin negatiivisen merkityksen, kun valloittanut maailmankatsomus halusi halventaa kukistettua edeltäjäänsä, on alkujaan tarkoittanut pyhää kuten myös sanat hiisi ja pisa. Pisa on tarkoittanut myös vaginaa. Muinaissumalaisten shamaanien taloissa on peränurkassa ollut paitsi rumpu, myös kehto. Kun karhu kaadettiin, se muuttui taivaassa uroksesta naaraaksi voidakseen synnyttää – siksi tuo kehto. Muinaisten palvontapaikkojen erityinen piirre on ollut honka, johon on kiinnitettu karhun kallo peijaisten yhteydessä.

Mitä tulee suomalaisten ja lappalaisten välisiin rajankäynteihin, täällä meillä Savossa on sitten sijainnut se muinainen Louhen valtakakunta. Olemme siis järvilappalaisten mailla, ja Pentikäisen mukaan järvilappalaiset olivat viimeisiä mammutin metsästäjiä.

Joukahaiseen liittyvää aineistoa sitä vastoin pitäisi etsiä Äänisen tienoilta. Joukahainen kuulemma tarkoittaa joutsenen poikaa, ja Äänisen rannoilla on kalliomaalauksia/piirroksia, joissa esiintyy joutsenia.

Elokuvan lopussa Riekkinen ja Pentikäinen puhuivat pyhän kokemuksesta, ja vaikka kyky sen kokemiseen vaihtelee, olen aika vakuuttunut, että pyhän kokemus on ihmisen ominaispiirre täysin riippumatta siitä, onko olemassa mitään supranormaaleja entiteettejä kokemuksen aiheuttajiksi vai ei. Riekkinen kertoi omasta luonnossa tapahtuneesta pyhän kokemuksestaan: hän oli ollut koiran kanssa metsällä, ja kun hän oli tehnyt nuotion levähtääkseen siinä luonnon helmassa, hän aisti poikkeuksellisen voimakkaasti tyynen maiseman. Sitten siihen oli liitänyt kolme joutsena, ne olivat lipuneet hiljalleen aikansa, ja töräyttäen komean huudon ne olivat lopulta lentäneet pois. Koira oli nostanut vain kuonoaan tämän tapahtuessa, vaikka yleensä se kuulemma singahtaa heti perään, kun paikalle ilmaantuu elävä lintu.

Tästä tuli mieleeni, kun mökin talviteloillelaittoreissulla läksin yksikseni iltakävelylle. Oli tyyni syysilta. Kun olin aikani kävellyt, alkoi tsasounan kello soida. Oli huikeaa kävellä täysin autiota kylänraittia ja kuunnella tsasounan kelloja hitaasti hämärtyvässä illassa. Käännyin kuitenkin risteyksestä päinvastaiseen suuntaan, ja kun tulin Pyhäjärven ja Kirkkolammen yhdistävälle rumpusillalle, sen Kirkkolammen puoleisessa päässä kellui joutsenperhe niin paikallaan, että arvelin jonkun jästipään ankkuroineen siihen muovijoutsenia. Mutta muovijoutsenet eivät taivuttele kaulojaan. Katselin niitä noin kahden metrin päästä tovin, ja kävelin vähän matkaa kohti edellisen pyhän kokemuksen paikkaani eli Vanhaa kanttorilaa. En mennyt ihan pihaan asti. Kun palasin takaisin, näin rumpusillalta joutsenten olevan Kanttorilan laiturin vieressä.

Pikkuisen matkaa Vanhan kanttorilan ikään kuin takana on Uukuniemen ensimmäisen luterilaisen kirkon paikka, ja kun mainitsemani Kanttorilan risteyksen kohdalta kävelee vähän vielä eteenpäin, pääsee kääntymään vasemmalle Papinniemeen. Ennen Papinniemen leirintäaluetta on muinaisen ortodoksikylän kaivausalue, ja tuossa ortodoksikylässä oli kirkko samassa paikassa, missä oli ollut suomalaisen muinaisuskon palvontapaikkakin. Palvontapaikkojahan ei pidä tyhjän päiten ruveta vaihtelemaan, jos uskonto sattuu muuttumaan… Kirkon arkeologisten kaivausten kohdalla näkyy edelleen jäännökset vanhasta Alttaripetäjästä. En kuitenkan ole kuullut, onkohan paikalta joskus löydetty karhun kalloja…

Pyhän kokemuksen yleisyyden isäksi uskon etiäisiin. Kun Pentikäisen luennon jälkeen läksin ajelemaan yksikseni Suonenjoelle, oli tietenkin jo pimeää, onhan jo niin myöhäinen syksy, että alkaa renkaidenvaihto huolettaa. Kun käännyin Kärkkäälän risteyksestä, minua alkoi jotenkin pelottaa. Laitoin sumuvalot päälle, sillä ne näyttävät vähän sivuille puskiin. Taivaalla oli outoja vaaleita kajastuksia, jotka saivat maiseman näyttämään siltä kuin ajaisin jossain aivan vieraassa paikassa, jossain korkealla, ja taivaanrannassa näkyisi jokin järvi tai meri. Näytti todella oudolta, eikä liikkeellä ollut edes yhtään vastaantulijaa sen enempää kuin myötämenijää. Olin jonkinlaisessa lievässä hälytystilassa, ja niinpä havaitsin ajoissa, kun tienreunasta vasemmalta tuli eteen hirvi. En missään tapauksesa olisi nähnyt sitä ilman niitä sivulle sojottamaan ohjattuja sumareita vaan olisimme hirven kanssa ottaneet tappavan kontaktin.

Ei siis ollut eilen illalla minun aikani lähteä tästä maailmasta tuonilmaisiin.

Viimeksi muokattu: 12.10.2017
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 2 / 29 Seuraava sivu »