Mitä on taide

15.04.2021

ja kuka saa sanoa itseään taiteilijaksi?

Kuulin eilen telkkarista, että valtakunnassamme oltaisiin viime päivinä keskusteltu siitä, kuka saa pitää itseään taitelijana. En yhtään tiedä, missä ja mitä tarkkaan ottaen on keskusteltu, mutta kuulemma vaihteeksi oli propagoitu ajatusta, että kuka tahansa saa esiintyä taiteilijana, jos haluaa, mikä ajatus hämmästyttää minua, sillä eihän sama päde muihinkaan ammatteihin. Yleensä ei aseteta kyseenalaisiksi sitä, saako kuka tahansa pitää itseään lääkärinä tai putkimiehenä, mutta taiteilijoiden kohdalla tämä silloin tällöin nousee esiin.

Se on tietenkin selvää, että koulutus ei tee taiteilijaa. Voidaan väittää, ettei koulutus tee lääkärikään, vaan se, että on jokin taho, joka kontrolloi sitä, ketkä ovat kelvollisia lääkäreitä ja ketkä sitten ei, sillä tokihan verrattain usein kuulemme, että lääkärinoikeuksia evätään henkilöiltä, joilla on lääkärin koulutus. Ja silloin sen tekee tietty lääketieteen harjoittajien ja sen alan toiminnan valvojien kenttä. Järjestelmä muuttuu historian kuluessa, ja muuttuvia tekijöitä on paljonkin, osa on poliittisia. Vain murto-osa liittyy tieteellisiin seikkoihin terveydenhoitojörjestelmässäkään.

Taiteessakin on kenttänsä, joka hyväksyy ja hylkää kulloinkin hegemonisoituneiden normien mukaan, ja näistä on "taiteellisia" suurin piirtein yhtä pieni osa kuin terveydenhoitojärjestelmän piirissä tieteellisiä. Eroa on jonkin verran siinä, minkä verran muodollinen koulutus merkitsee etenkin järjestelmän kehityksen murroskohdissa.

Taiteen kentälle määräävään asemaan on varsinkin modernismin suurissa murroksissa tultu koulutuksen ulkopuolelta, joskin on muistettava, että taidekoulutusta on ollut historian sivu aika monenlaista ja että meikäläiset kuvataideakatemiat ovat verrattain uusia keksintöjä. Kaikki tietävät tullimies Rousseaun, joka kylläkään ei tainnut saada pistettyä rahoksi; Wassilly Kandinsky ja Joseph Beuys pärjäsivät taloudellisesti paremmin ja vaikuttivat dramaattisesti taidekoulutukseen, jota heillä itsellään ei siis alun alkujaan ollut. 

Nykyisin kuka tahansa saattaaa ruveta vähän maalailemaan (tai tekemään jotain ainakin omasta mielestään taiteellista jollain muulla tekniikalla), mikä ei vaikkapa renessanssain aikaan ollut mahdollista jo materiaalien hintojen ja niiden käytön tieto-taidon rajallisuuden tähden. Renessanssimaalaukset olivat tästä syystä lähes poikkeuksetta tilaustöitä, ja näin oli aina modernismin syntyaikojen alle saakka. Siihen, että kuka tahansa saattoi alkaa sutia väriä kankaalle vaikutti vasta vuosistaojen kuluttua syntynyt uusi keksintö, tuubivärit. Eli taiteen kenttään vaikuttaa mm. materiaalien saatavuus, joka ei välttämättä ole mitenkään riippuvainen taiteilijoista vaan pikemminkin yleisestä teknologian kehityksestä ja vaikkapa logistiikasta.

Impressionismin, maailman ensimmäisen aidosti tilaajasta vapaan taiteen, syntyyn vaikutti myös uudenlainen taiteen välittämisen ja esittelyn tapa, uudenlainen taidekauppa gallerioineen. Kaikki, jotka maalata röhvelsivät kuten hienostotytöt eivät koskaan ryhtyneet havittelemaan töilleen väylää tässä järjestelmässä, vaikka olisivat nauttineet – yhtä uutta – taidekoulutusta. Taidekauppaa on viime vuosikymmeninä tutkittu kiitettävästi, ja jonkin verran sitäkin, miksi varsinkin naispuoliset taideopiskelijat eivät juurikaan ole ilmaantuneet taidemarkkinoille. Se tiedetään, että naispuolisia taiteilijoita siinä sanan merkityksessä, että he ovat tuottaneet taiteellisesti kestäviä teoksia, on aina ollut olemassa, ja jotkut, kylläkin harvat, ovat tienenneet taiteella jopa leipäänsä ainakin 1600-luvulta lähtien.

Toinen merkittävä, joskin 1900-luvun jälkipuolen keksintö taidetietoisuuden levittämiseiksi olivat nykytaidemuseot – jo käsitteenä varsinainen anakronismien äiti – joissa esiteltiin ja esitellään edelleenkin jo etabloituneiden taiteilijoiden tuotoantoja siinä tarkoituksessa, että näin ikään kuin etukenossa määriteltäisiin, mikä on tulevaisuudessa meidän ajastamme kertova taidehistoria.

Mitkä tahot taidetta ovat tarvinneet? Tämä on väistämättä yhteydessä siihen, mikä on taiteen sisältö. Kautta ihmiskunnan historian taide on ollut yhteydssä uskontoon, eli sitä apuna käyttäen on välitetty kunkin yhteiskunnan käsityksiä perimmäisistä totuuksista kuten miten maailma on syntynyt ja pysyy pystyssä. Kuvataiteella on suurimman osan ihmiskunnan historiaa ollut rituaalinen merkitys, ja rituaalihan on mekanismi, jolla joka kerta, kun rituaali "esitetään", aikojan alussa syntyneen maailmanjärjestyksen tila vakiinnutetaan aina uudelleen ja uudelleen.

Ns. maallista taidetta on ihmiskunnan historian vinkkelistä sangen vähän, ja se on ollut lähinnä dekoratiivista, ts. ornamentiikkaa tai muuta kitschiä. Euroopan taiteesta suurin osa oli pitkään vain kirkoissa. Kunnolla kulttuuri erosi kultista oikeastaan vasta renessanssin myötä, ja silloin kuvataidekin muun kulttuurin mukana sai muita kuin uskonnollisia funktioita, ensimmäisenä lähinnä markkinoinnillisia. Iso osa renessanssin maallisista taideteoksista on käytännössä yrityskuvagrafiikkaa. Epäilemättä maallista taidetta oli jo munaisessa Kreikassa, mutta tiedossa ei ole, mikä sen konteksti oli. Taiteen sisältö on siis ollut suurimman osan ihmiskunnan historiaa aika selvästi määritelty ja yksiselitteinen: perimmisiä kysymyksiä käsittelevä eli uskonnollinen.

Modernismi, teollistumisen ja kaikkien mahdollisten tieteellisten vallankumouksien ja Jumalan kuolleeksi julistamisien jälkeen syntynyt taiteen suunta, oli mullistava. Modernismista lähtien taiteessa on voitu käsitellä koko ihmiskunnan histoiriaan nähden ennen kuulumattoman tapaisia asioita kuten tavallista arkea.

Samaan aikaan tekijän asema taiteessa muuttui. Muinaisina aikoina, vaikkapa nyt niinkin lähellä meidän aikaamme kuin 1400-luvulla, taiteiijat eivät signeeranneet teoksiaan. Ne eivät siis oikeastaan olleet teoksia nykyisen tekijänoikeuslain tarkoittamassa mielessä, sillä tekijän ei haluttu pitävän itseään esillä, jos kohta eivät olleet siinäkään mielessä, että omaperäisyyteen ei pyritty. Pikemminkin haettiin parasta mahdollista ilmausta perusmuodolle. Tämä ei tarkoita, etteikö tekijöitä oltaisi tiedetty – kaikki taideluomathan olivat tilausteoksia, ne haluttiin tilata taitavilta tekijöiltä, joiden työ ymmärrettävästi maksoi, ja jonkun piti maksaa työstä esitetty lasku. Ja todellakin, signeerauksien puuttumisesta huolimatta ollaan hämmästyttävän hyvin perillä siitä, kuka on tehnyt minkäkin työn. Senkin jälkeen, kun signeeraaminen muuten yleistyi, selkeästi uskonnollisessa yhteydessä ja varsinkin ortodoksikristillisessä kirkossa signeeraaminen on pysynyt edelleen ettenkö sanosi suorastaan syntinä, mutta siitä huolimatta, edellä kuvatusta syystä, tekijät tiedetään.

Nyt tässä kuulemma käydyssä keskustelussa on ollut puhe siitä, kuka saa pitää itseään tällaisena tekijänä, taiteilijana, ja tässä yhteydessä on jälleen nostettu esiin Banksy niin kuin on tehty jo pitkälle toista kymmentä vuotta. Aikamme diskurssin hitautta kuvastaakin tämä, että jotain yhtä asiaa jauhetaan toista kymmentä vuotta. Jos ajatellaan 1900-luvun alkua, vallan hävettää. 1907 Picasso maalasi Avignonin naiset, ja alkoi analyyttisen kubismin vaihe, joka kerkesi synteettisen kubismin kautta vapautuneeseen kubismiin vuoteen 1912 mennessä, ja samaan aikaan kehitettiin ekspressionismia ja dadaismin kautta surrealismia, joiden synteesinä saatiin aikaan konstruktivismi lyhyemmässä ajassa kuin mikä nyt on junnattu tämän yhden Banksyn kanssa.

Päällimmisenä tässä Banksy-kysymyksessä on 1500-luvulta asti ihmisiä riivannut tekijän kriisi. Ensimmäiset tunnetut suuren luokan tekijänokeusriidat nimittäin nosti Albrecht Dürer, joka ei tykännyt siitä, että italialainen Marcantonio Raimondi kopio hänen puupiirroksiaan omasta mielestään vain paremmalle tekniikalle, kuparikaiverruksiksi.

 

Siitä pitäen tekijät henkilöinä ovat vaatineet oikeuksiaan, mutta Banksy haluaa pysyä henkilönä tuntemattomana. Toisalalta tässä on myös taidemarkkinoiden kriisi, sillä myytti kertoo, että voidakseen myydä teoksiaan, taiteilijan pitää biologisena entiteettinä ja omana persoonanaan olla brändi. Banksy on tehnyt itsestään, taiteilijasta, periaatteessa kaikkien peroonien persoonasta, brändin kokonaan itsensä ulkopuolelle, mikä on traagisessa ristiriidassa sen maailmantuskaansa potevan taiteilijakuvan kanssa, joka on ollut vallalla viimeistään modernismista lähtien. Taiteen takana halutaan nähdä aito persoona, joka omin pikku kätösin olisi tehnyt teoksensa, vaikka jo puoli vuosisataa sitten on siirrytty takaisin keskiaikaisiin taiteilijatyöhuoneisiin, joissa avustajien armeijat väsäävät taiteilijain ideat. Kriisin tästä tekee vielä sekin, että Banksy on katutaiteilija, ja siihen on jotenkin poikkeuksellisen vastenmielistä yhdistää teollinen tuotantotapa ja brändiajattelu. Banksyä halutaan ajatella hupparipäisenä katujen yksinäisenä runopoikana sprayaamassa kuviaan pitkin maailman betoniviidakoita.

Se lienee fakta, etta Banksy toimii Brittein saarilta käsin. Hänen ajattelussaan on piirteitä, jotka tekevät hänestä Damien Hirstin perillisen. Ensinnäkin jo sisällöllisesti aiheet ovat todella lähellä toisiaan, Banksyllä inhimillisen haurauden sitkeys ja Hirstillä usein suoraan kuolema, ja heidän välineidenkäyttöfilosofiansa on hyvin samanlainen. Kun Hirstin (työhuoneen) teokset edellyttävät katsojalta ylemmän yliopistollisen loppututkinnon, Banksyn (työhuoneen) työt ovat ikään kuin Hirstiä jokapojalle. En yhtään ihmettelisi, jos Banksy pajastuisi Damien Hirstiksi. Jo 1600-luvulla Alankomaissa taiteilijan työhuone saattoi tuottaa paitsi taidehistorian ylettömään arvoon korottamia öljyväritauluja myös puupiirroksia ja kuparikaiverruksia jokapäiväisempään kayttöön myytäväksi irtolehtinä, vihkosina tai tilaustöinä kirjankuvituksiksi.

Tekijän statuksen lisäksi Banksy haastoi pitkään myös galleria- ja nykytaidemuseojärjestelmää, mutta nyttemmin tilanne on tältä osin vesittynyt.

Ihmiset siis haluaisivat, siis tavalliset kansalaiset, osallistua siihen päätöksentekoon, mikä määritellään taiteeksi ja kuka taiteilijaksi. Se ei onnistu, sillä tämän asian päättäävät meidän kulttuurissamme ensisijassa taiteen ostajat, ts. taidemarkkinat. Diktaattoreilla on myös usein ollut halukkuutta määritellä taide ostajien ohi ikään kuin virkatyönä, mutta tämä ei ole yrityksistä huolimatta onnistunut ainakaan lähimennesiyydessä, joskin Hitler ja Stalin antoivat kyllä hyviä työtilaisuuksia taiteen kakkossarjalaisille. Saksassa ykkössarjalaiset poistuivat maasta ja Neuvostoliitossa siirtyivät maanalaiseen samizdat-järjestelmään. Ykkössarjalaiset eroavat kakkossarjalaisista juuri aiheidensa ja niiden käsittelyn puolesta. Ykkässarjalainen käsittelee aina ns. inhimillisiä perimmäisiä kysymyksiä yksinkertaisin väittein, jotka koskevat nimeomaan omaa aikaa ja käyttävät oman ajan käsitteitä.

Tähän liittyy läheisesti se lempparikirjailijani David Grossmanin usein käsittelemä dilemma, että huono taide on usein parempaa kuin hyvä. Tuosta huonosta taiteesta eli kakkossarjalaisten tuottamasta voi mielestäni hyvin käyttää termiä kitschi. Kitschi eroaa taiteesta siten, että se käyttää jo pitkään hyväksyttyjä, konventionaalisia menetelmiä ja kierrättää kulunutta sisältöjen käsittelyä. Kitschi hakee perinteisyydellään ja turvallisuudellaan hyväksyntää, taide haastaa, niin sanoakseni, ja tämä tilanne vakiintui renessanssin myötä. Renessanssitaiteilijoiden työhuoneiden ja tilaajien välistä kirjeenvaihtoa on jonkin verran säilynyt, ja se oli kyllä melkoista kaisketta. Mutta mitä korkeasti koulutetut taiteen ammattilaiset ovat arvostelemaan jonkun toisen kokemuksia? Minun mielestäni huono taide voi olla arvokasta jollekulle toiselle. Se voi olla terapeuttinen kokemus tai yksinkertaisesti piristää. Minun, siis minun ja nimenomaan minun, mielestäni taiteen tarkoitus ei ole olla terapiaa missään mielessä, ei tekijälle eikä katsojalle, ja piristävyys varsinkin on kokonaan taiteen määrittelyn ulkopuolella.Mutta joku muu saataa tarvita kitschiä. Miksi sitä muuten olisi ylipäätään olemassa? Ruusukuppi voi pelastaa jonkun päivän ellei koko elämää. En ole kuullut, että Malevitšin Musta neliö olisi pelastanut kenenkään päivää, mutta ei se ole sen tarkoituskaan. Sen tarkoitus on, että minä ja muutama muu spekuleerailemme visualisesti maailman menoa ja kulttuurien yllättäviä rakenteellisia muutoksia ja niiden ilmentymiä taiteessa kuten Mustassa neliössä.

Osittain tämä ilmeisesti nyt sitten käynnissä oleva keskustelu taiteen ja taiteilijuuden määrittelytavasta koskee myös koulutuksen arvon romahdusta. Korkea koulutus ei enää takaa edes työpaikkaa hyvistä tuloista puhumattakaan. Ainoat asemansa säilyttäneet alat koulutuksen suhteen ovat linjalla tuomari–lääkäri–diplomi-insinööri, mutta niillä pärjätäkseen ihmisellä pitää olla koulutuksen lisäksi tiettyjä henkilökohtaisia ominaisuuksia, mikä tuntuu yhä useammin tulevan yllätyksenä näille aloille hakeutuneille. Taiteen aloista klassisessa musiikissa on ymmärtäkseni onnistuttu säilyttämään realiteettien taju. Jotenkin siellä kyetään ymmärtämään, että ala on vahvasti kilpailtu, se vaatii henkilökohtaisia uhrauksia, se on riskialtis ja siihen liittyy voimakas julkisuus, joka voi olla negatiivista. Kuvataiteen puolella tällaista asennetta ei ole, ja kirjallisuuskin on jo mennyt siihen vipuun, että kaikilla pitäisi olla kivaa, olivatpa työt miten huonoja tahansa. 

Mitä taidekritiikkiin tulee, se on toiminut parhaiten 1900-luvun alun Wienissä, missä samoista näytelyistä yms. kirjoitettiin samoihinkin lehtiin useita arvioita viikkokausien ajan. En ymmärrä, mikä taidekritiikin tarkoitus edes voisi nykyisin olla, kun ihmiset vetävät hernettä nenään jotakuinkin kaikesta, mitä sanotaan.

 

Mutta että taide voitaisiin määritellä kansalaisten huutoäänestyksellä tai virkamiespäätöksella, se ei ole onnistunut ikinä missään. Sillä voidaan ajaa taide maan alle, mutta sitä ei voida pakottaa vastaamaan paremmin kansalaisten tai virkamiesten mielikuvia. Ja taide ja kitschi ovat aina lopulta onnistuneet erottautumaan toisistaan, millä en nyt – toistan – tarkoita, että kitschi olisi arvotonta. Hyvä ja huono taide nyt vain ovat eri asioita, ja kuten sanottua, huono taide on usein parempaa kuin hyvä, niin paradoksaalista kuin se onkin.

Viimeksi muokattu: 15.04.2021
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 2 / 38 Seuraava sivu »