01.01.1970

Kun Maahenki meni konkurssiin viime vuonna, sen tilalle ortodoksista kirjallisuutta julkaisemaan syntyi Valamo Kustannus. Ensimmäinen uudelta kustantamolta lukemani kirja (olin ennestään lukenut vain Ikoni ja Kulttuuri -lehteä) on tällaisen minun kaltaiseni, kristinuskosta varsin tietämättömän, näkökulmasta erinomainen teos, Andrew Louthin Hyvyyttä ja kauneutta etsimässä.

Tämä on – paremman puutteessa ja ensimmäisenä mieleen tulevaa sanaa käyttääkseni – hartaasti kirjoitettu kirja. Yksi syy siiihen, miksi tämä sopii ortodoksiummikollekin, on se, että tässä on selvä rakenne: koko ajan pysyy selvillä, missä asiassa mennään. Ja asiahan tässä on Filokalian, varhaisten pyhien isien kirjoituskokoelman, teologinen merkitys lähihistoriassa aina meidän päiviimme asti. Tavallaan tämä on myös Filokalian jatko-osa.

Filokalia on koottu Athos-vuoren luostarikeskittymässä Kreikassa, ja Kreikan ohella toinen ortodoksisuuden valta-aluehan on Venäjä. Niinpä hämmästyin teoksen läntistä painottumista. Mutta ilmeissesti on niin, että ortodoksinen teologia on sitten Filokalian ensimäisen painetun laitoksen, vuonna 1782 Venetsiassa toteutetun, tapahtunut diasporassa – Pariisin merkitys vaikuttaa olleen valtava.

Ortodoksisuudesta ja Parisiista tulee tietenkin ensimmäisenä mieleen pyhittäjämarttyyri Maria Pariisilainen, syntyjään Jelisaveta Pilenko (1891–1945). Pyhittäjä-sana viittaa siihen, että hän on ollut luostarin jäsen. Eritoten pyhäksi hänet on julistanut Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti (2004), mutta Venäjän ortodoksikirkko ei.

 

Maria Pariisilaisen perusintressit tulivat pysymään aina samoina – ortodoksinen usko ja sosiaalinen vastuu – vaikka välillä ideologinen vaikutin vaihteli… Mutta yhtä kaikki, hän oli aikanaan ensimmäinen nainen, joka pääsi edes yksityisesti suorittamaan opintoja Pietarin hengellisessä akatemiassa. Opinnot kylläkin keskeytyivät, kun elämään ilmaantui muuta kiinnostavaa.

Louthin teoksessa Maria Pariisilaista käsittelevä luku on lyhyimmästä päästä, mutta onneksemme saamme lukea hänestä myös Elina Kahlan artkkelista Koko maailman äiti Rosenholmin, Salmenniemen ja Sorvarin toimittamassa teoksessa Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa. Venäjällä tuleva äiti Maria oli tuliseluinen, määrätietoinen ja organisointikykyinen vallankumouksellinen. Hän tuli valituksi Anapan (Mustanmeeren rannalla) kaupunginjohtajaksi ja johtavaan tehtävään terveys- ja kulttuuritoimessa. Kun vallankumousneuvoston johdossa ja siten siis Jelisavetan lähipirissä alkoi tapahtua salamurhia, Jelisaveta, tuolloin jo sukunimeltään Kuzmina-Karajeva, pakeni hetkeksi kaupungista; kun hän palasi, hänet pidätettiin heti. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta vaikutusvaltaiset tukijat saivat tuomion muutetuksi vankeudeksi. Tässä vaiheesa Jelizaveta oli jo eronnut, ja hänellä oli edellisen puolison kanssa tytär. Vankilasta vapauduttuaan Jelizaveta meni taas suin päin naimisiin, tällä kertaa kasakkapäällikkö Skoptsovin kanssa. Alkoi pakomatka, sillä vallankumous jatkoi lastensa syömistä, mutta Jelizaveta synnytteli siinä ennen Pariisiin saapumista kaksikin lasta lisää. Ja mennessään hän jatkoi vulkaanimaista yhteiskunnallista aktivismiaan niissä konteksteissa, joissa sattui olemaan. Pariisiin jo saavuttua Jelizavetin keskimmäinen lapsi kuoli aivokalvontulehdukseen 1926. Tästä alkoi seuraava matka, eli hengellinen matka takaisin kohti ortodoksisuutta. Ehdottomana ihmisenä hän päätti saman tien ryhtyä nunnaksi jahka erosi kasakkapäälliköstään 1932 . Esikuvakseen hän otti entisen prostituoidun, sittemmin erämaaerakon, pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläisen, ja ryhtyi ortodokseille ehkä vähän epätavanomaiseen puuhaan eli urbaaniin sosiaalityöhön. Tätä varten hän perusti Pariisiin sosiaali- ja kulttuurikeskuksen, jonne mm. majoitti yhteiskunnan laitapuolen kulkijoita.

Maria Pariisilainen on sikäli mielenkintoinen pyhä, että hän ei tullut toimeen juuri kenekään kanssa paitsi ehkä lähes satavuotiaaksi eläneen äitimuorinsa. Louth kertoo, että äiti Marialla oli alussa apunaan yksi nunna ja yksi pappi, mutta kumpikin kieltäytyi pian työskentelemästä hänen kanssaan. Äiti Maria oli ristiriitainen persoona, samaan aikaan monille sekä liian boheemi – hänhän oli ollut Pietarissa aikanaan avantgardetaiteilijoiden kaveripiirissä ja pysyi Blokin ystävänä koko lopun ikänsä – että liian kurinalainen ja vaativa. Hänessä piisasi energiaa monille suunnille muiden uupuessa jo sitä katselleessan. Vulkaanimaisena henkilönä hänelle sopivat vaativat olot paremmin kuin helpot ja mukavat, ja Kahlan mukaan hänestä onkin sanottu, että äiti Maria tuli paremmin toimeen keskitysleirissä kuin pariisilaisissa piirissä, joskin on muistettava, että kyllä Ravensbrückin keksityleiri sitten oli se, mikä hänestäkin hengen irti sai.

Louth manitsee, että Maria Pariisilainen pyrki uudistamaan ikonia, mutta ei kerro sen enempäää, eikä Louthin kirjassa ole kuviakaan. Kalhan artikkelin yhteydessä on jokunen. Rahan puutteessa äiti Maria teki keskuksensa sakraaliesineet siitä, mitä käsillä oli, ja usein mitenhän se sitten oli jotain romua tai roskaa. Lähtökohtaisesti kristillisten kuvien yms. tekeminen alkuperäisestä käytöstään hylätystä tavarasta on mielestäni kyllä evankeliumitekstien kanssa linjassa, mutta jostain syystä ortodoksit ovat tällaista vierastaneet.

Epäkonventionaalinen käsitys kirkkotaiteesta oli vain yksi hankauskohta. Joidenkin mielestä keskukseen pääsi sisään liian rupuista sakkia. Mutta Louthia lainaten Marian mielestä "meidän tulee nähdä toisessa Jumalan kuva, kunnioittaen langeta hänen eteensä ja kuitenkin samanaikaisesti olla tietoisia siitä, millä tavoin kuva on synnin tuhoama, ja kaivata Jumalan instrumentiksi muuttumista tässä kauheassa ja kärventävässä työssa". Tällainen tulkinta jokaisesta ihmisestä Jumalan kuvana ei ole ollut aina ortodoksisten oppineiden mielestä oikea. Tuonnempana, kertoessaan venäläisestä maallikkoteologista Aleksandr Bukharevista ja häneen kohdistetusta krtiikistä Marian esittämän kaltaisen ihmiskuvansa johdosta, Louth lainaa yhtä arvostelijaa, toimittajaa ja Kiovan hengellisen akatemian entistä professoria V.I. Askotšensia: "Mitä! Niin ollen mustalaistytöt, prostituoidut, juutalaiset ja tanssijattaret ovat kaikki itsensä Jumalan kuvia ja kunnioitettavia! Herra armahda! Tämä on julkeaa ikonoklasmia, joka on nyt sanonut viimeisen sanansa".

Kaiken kaikkiaan Maria Pariisilaisen ei vain itseltään vaan myös läheisiltään vaatima totaalinen työlle omistautuminen oli muille liian raskasta. Itseltään hän toki vaati vielä enemmän. Hän kirjoitti runoja ja teki kuvataidetta eri tekniikoin, laati lehtijuttuja ja oppineita teologisia kirjoituksia sekä kävi kansainvälisissä konferensseissa osallistuen intohimoisesti ajan teologiseen keskusteluun.

Osa kirjassa esitellyistä teologeista ajattelee tai ainakin heistä kirjoitetaan taiteellisesti sellaisella tavalla, että sisällön tajuaminen ei oikeastaan vaadi uskoa. Tällä tavalla antoisa oli etenkin luku Ohjaajavanhuksia 2: Pyhittäjä Siluan ja isä Sofroni: Jumalan näkemisestä sellaisena kuin hän on.

Pyhittäjä Siluan, alkujaan venäläinen puuseppä Simon Ivanovitš Antonov (1866–1938), kärsi Athos-vuorelle päädyttyään välillä kovinkin kiusauksesta palata takaisin maailmaan eikä sopeutuminen ollut muutenkaan helppoa. Isä Sofroni, joka kirjasi ylös pyhittäjä Siluanin opetuksia, kertoo, että tämä olisi kerran rukoillessaan kuulut sanat: "Pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon". Siteeraan tässä saman tien alun toisestakin kohdasta Siluanin sanoja: "Me tiedämme, että mitä suurempi on rakkaus, sitä suuremmat ovat sielun kärsimykset […]" – loput saa lukija lukea itse kirjasta… ja seuraavasta joutuu itse lukemaan alun: […] mutta se, joka ei pelkää tulla 'hulluksi', on oppinut tuntemaan aidon elämän ja aidon viisauden". Siluanin oppi siis on, että elämä on riskibisnes eikä sitä vaarattomaksi saada, mutta jos ei ota riskiä tulla hulluksi, ei saa mitään muutakaan. Tämä ei oikeastaan vaadi uskomista mihinkään yliluonnolliseen, ja tämä lienee syynä, että minä heikossa uskossani vaikutuin suuresti pyhittäjä Siluanista ja isä Sofronista, joiden ajatuksia ei kuulemma voi erottaa tosistaan – Siluan ei itse ollut kynämiehiä, mutta Sofroni oli.

Yksi kohta, missä maailma siedettäväksi määrättynä hevettinä ilmenee, on vihollisten rakastaminen. Kristuksessa ei kuulemma ole vihollisia eli 'toisia' ihmisiä, joita Jumala muka hyljeksisi. Siluanin omien sanojen kerrotaan kuuluneen: "Pyhässä Hengessä pyhät näkevät helvetin ja syleilevät myös sitä rakkaudellaan", ja vähän tuonnempana: "Jumala käsittää kaiken, jopa helvetin pohjattomat syvyydet, sillä hänen ulottumattomissaan ei ole mikään, ja pyhät kestävät helvetin, mutta sillä ei ole heihin valtaa, ja heidän olemisensa eroaa niiden olemisesta, jotka ovat osallisia helvetista". Minusta tämä ei ole kaukana Frans Kafkasta, joka kirjoittaa: "Kukaan ei laula niin puhtaasti kuin ne, jotka ovat syvimmässä helvetissä; se mitä pidämme enkelten lauluna on heidän lauluaan".

Noin niin kuin järkinäkökulmasta kirjan parasta antia olivat mm. selvitykset Pyhästä kolminaisuudesta. Olen tämän kirjan luettuani edes vähän jyvällä siitä, mitä sillä tarkoitetaan, vaikka rehellisesti tunnustan, etten edelleenkään ole vakuuttunut, mihin moinen teologinen konstruktio ylipäätään tarvitaan. Raamatussahan Pyhästä kolminasuudesta ei puhua pukahdeta. Mielenkiintoisia olivat myös näkemykset yksilön ja persoonan erosta. Yksilö siis on kautta kirjan yksilö samassa mielessä kuin me lännessäkin ymmärrämme, eli erillinen ja irrllinen kipale. Persoona puolestaan on se, millaiseksi ihminen kehittyy suhteessa muihin eli yhteisössä. Myönnän olevani itsekin sillä kannalla, että individualisoituminen on johtanut moniin kielteisiin ilmiöihin kuten niin syvään yksinäisyyteen, ettei ihminen oikeastaan enää tunnista itseään ollenkaan tai hänellä on täysin epärealistinen kuva itsestään, jota hän vaatii muita pönkittämään. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä vuorovaikuttamaan kanssaan ja ikään kuin syntymään tästä vuorovaikutuksesta.

Kerrassaan mahtava kirja. (23.10.2020)

Viimeksi muokattu: 23.10.2020
Kommentit (0)
1 / 40 Seuraava sivu »