Sortavalaa, myös neuvosto-

10.08.2020

Hämynen, Tapio & Itkonen, Hannu, toim.

Sortavala.

Tallinna 2020.

Tapio Hämysen ja Hannu Itkosen toimittama teos Sortavala ei poikkeuksellisesti aloitakaan kertomusta arkeologisista kaivauksita vaan käy suoraan 1800-luvun ja modernisoitumisen kimppuun. Kaupungin perustaminen mainitaan melkein kuin ohimennen tapahtuneeksi 1632, mutta sitten hypätään heti siihen, millaisena suomalaiset Sortavalan muistavat, karjalaiseen kauppa- ja opiskelukaupunkiin. Seikkaperäisesti selvitetään kansalaisyhteiskunnan syntymistä, eli juuri sitä, mikä sitten niin silmäänpistävästi romahti, kun Sortavalasta tuli mitätön neuvostotakapajula.

Sortavalan seminaarista on ollut jo aiemmin paljon puhetta, vaikkei sitä ehkä koskaan voi olla liikaa, mutta tämän kirjan kirjoittajat kiinnittivät huomioni minulle aivan uusiin sen seurannaisilmiöihin. En nimittäin ollut tiennyt, että Sortavalan seminaarin opettajien toimesta Sortavalaan oltiin perustettu vuonna 1919 humanistis-yhteiskunnallisiin aineisiin keskittynyt Jamilahden kristillinen kansanopisto talviajaksi tiloihin, jotka alkuun toimivat vain kesäisin kansakoulunopettajien lepokotina. Historiaa siellä kerkesi vähän aikaa ennen kuolemaansa opettamaan seminarissakin työskennellyt Br. Boxström, josta Sortavalan seminaaaria käsittelevissä teoksissa annetaan yleensä aika joustamaton kuva. Sitäkään en tiennyt, että K.A. Hougberg-Vaaranen oli suorastaan Sortavalan luterilaisen elämän keskushenkilöitä – vaikka tiesinkin, että hän vaikutti Uukuniemellä asti ja kävi kirjeenvaihtoa äitini isoisän kanssa.

Sitäkään en tiennyt, että Suomen Kirkon Sisälähetysseuran keskustoimisto sijaitsi Sortavalassa. Se oli Sortavalassa(kin) toimiessaan hämmästyttävän monialainen. Sillä oli sairaala, se koulutti diakoneja ja diakonissoja, perusti diakonissalaitoksen yhteyteen kasvattajaopiston lastensuojelun työntekijöiden kouluttamiseen, kaatumatautisten hoitolan, vajaamielisten lasten hoitolaitoksen Sortavalan Vaalijalaan, mistä laitos siirtyi sotien jälkeen Pieksämäelle…

Sortavalassa toimi myös yksi maailman suurimmista kirjapainoista, nimittäin Suomen Kirkon Sisälähetysseuran Raamattutalo. Vuonna 1914 erikseen kirjapainoksi arkkitehti Väinö Leanderin suunnittelema rakennus on edelleen pysytyssä ja olen valokuvannut sen moneen kertaan, mutta kun rupesin etsimään tähän juttuun siitä kuvaa, Hämysen ja Itkosen kirjassakaan kun ei sellaista ole, en löytänyt ainoatakaan… Painotalon liiketoiminta siirtyi sotien jälkeen Pieksämäelle, sekin, mutta koska koneet jäivät paikoilleen, neuvostovalta jatkoi samoilla vehkeillä vähän toisenlaisen ideologisen kirjallisuuden parissa. Siitä ei kylläkään surkuhupaisiakaan piirteitä puuttunut, sillä vaikka paino toimikin erittäin menestyksekkäästi 1970- ja 1980-luvuilla, uudistusyritykset kilpistyivät lopulta siihen, että Länsi-Saksasta tilattuja koneita ei osattu laittaa käyttökuntoon.

Vaikka Sortavalaa ei voida pitää varsinaisena teollisuuskaupunkina, teollisuuttakin siellä oli. Tällä blogilla on paljon puhuttu seminaarin opettajasta Eero Mäkisestä, joka opetustoimensa oheen perusti oman käsityökoulunsa oman puusepänteollisuutta harjoittavan tehtaansa yhteyteen, ja opetettavien asioiden joukkoon kuului mm. urkuharmonien valmistus. Mäkisellä sai oppia myös uukuniemeläinen harmonitehtailija A.J. Tiainen. Mäkisen verstaat periytyivät neuvostovallalle, mutta systeemi ei nyt vain sitten ottanut toimiakseen.

Ylipäätään tämän kirjan ansioksi on luettava neuvostoaikojen kuvaus. Suomalaisia ikuisesti ihmetyttää, miten Sortavala saatiin jossain vaiheessa todella siivottomaan kuntoon ja rikollisten pesäpaikaksi. Erityisen ansiokkaana pidän Yury Shikalovin artikkelia Sortavala – "Valkoisten öiden kaupunki", jossa selvietään sitä, millaista moderneihin mukavuuksiin tottumatonta väkeä Sortavalaan siirrettiin, miten nämä eivät osanneet käyttää vesiklosetteja vaan ulostelivat rappukäytäviin, kuvaillaan järkyttäviä epäkohtia kuten henkilökunnan varastelua orpokodin keittiöstä ja kaupunkilaisten epätoivoa, kun hallinto ei tehnyt mitään kaupungin fyysisenkään romahtamisen estämiseksi eikä itsekään saanut mihinkään puuttua, katsoa vain, miten kauniit rakennukset ja puistot muuttuivat kaatopaikoiksi.

Mutta kuva ei ole silti ole umpimusta. Kun joka paikkaa ei oltu kaiken aikaan uusimassa tai edes renoveeraamassa, aika hämmästyttäviä asioita on säilynyt kuten viereinen vanha paloasema.

 



Ja koska tällä blogilla on Sortavalan funkisarkkitehtuuria pidetty esillä muualla, otetaan tähän vielä vähän kunnon nikkarityyliä, eli Sortavalan raatihuone, josta tuli sittemmin kommunistisen puolueen hallintorakennus ja sen jälkeen kirjasto.

Sortavala pyrki jossain määrin pitämään yllä mainettaan kulttuurikaupunkina, ja jo neuvostoaikoihin alettiin laulujuhlien perinnettäkin elvyttää. Itse saimme seurata kerran Vanhassa Valamossa kerrassaan mielenkiintoista jotenkin satumaisen kansanperinteen ja modernin tanssin hybridiesitystä. Olosuhteet olivat kiletämättä heikonlaiset, varsnkin valaistus, mutta tanssijattaria jututtaessani sain kuulla, että he olivat tanssin allata korkemman mahdollisen koulutuksen saaneita vanhoja ystäviä, mutta heillä on  hyvin harvoin tilaisuus tehdä mitään produktiota yhdessä.

Shikalov kertoo myös Helylän suksitehtaasta, jonka vihoviimeisiä hedelmiä kävimme viime helmikuussa juuri parahiksi ennen koronan rantautumista Sortavalasta ostamassa. Helylän tehtaan suksia käytti 1950-luvulla jopa Venäjän federaation edustusjoukkue! 1971 tuo Sortavalan kombinaatti brändäsi sukset Karelia-merkkisiksi, ja 1977 siellä alettiin valmistaa Karjala-jääkiekkomailoja, jotka nekin kelpasivat Neuvostoliiton huippujoukkueille. Oheisessa kuvassa ovat meidän suksemme uukuniemeläismaisemissa eli Vanhan kanttorilan seinää vasten. Niissä lukee, että made in Karjala, ja varsinainen merkki on Sortavala. Edellisenä talvena olimme nähneet samassa myymälässä Valaam- el Valamo-merkkisiä suksia, jollaiset olisimme halunneet, mutta niitä ei enää ollut.  Vielä siinä kevättalven aikan ei pian ollut enää minkäänlaisia Karjalassa valmistettuja suksia eikä lopulta koko kauppaakaan…

Minä arvostan tämän Shikalovin tekstin tyyppistä historian kirjoitusta. On raakoja numeerisia faktoja, on aikalaissitaatteja, kaikki raadollisetkin puolet käydään kaunistelematta läpi, mutta paskan välissä kukoistava hyvä muistetaan, ja kaiken tilastotietoja myöten kietoo vaippaansa inhimillinen lämpö.
 

Viimeksi muokattu: 10.08.2020
Kommentit (0)
1 / 39 Seuraava sivu »