Kuolemisesta

29.03.2020

...joka lähestyy päivä päivältä, olipa syy sitten mikä tahansa.

Tänään pohdiskelin, että pitääköhän sitä soitella huomenissa rankaanvaihtoaikaa, mutta kun katsoin ulos ikkunasta, satoi lunta, eikä lumi sulanut maahan. Oli pakkasta. En vaihdata renkaita.

Tähän koronavirukseen sitä varmaan tulee ennen pitkää sairastumaan. Ja se on sitten vain sairastettava, ja sitten parannuttava tai kuoltava.

Siispä tässä on väkisinkin ajatellut syntyjä syviä, varsinkin, kun luin juuri sen Thomas Mannin Joosef-sarjan. Siinä väitettiin, että ihmiset valehtelevat elämänsä  itselleen parhain päin, vaikka koko todellisuus puhuisi sitä vastaani. Ihmiset kertovat kukin itselleen omaa tarinaansa, ja kuvittelevat vieläpä, että muut tosiaan uskovat sen. Useimmille ihmisille tulee yllätyksenä, kun muut eivät usko.

Ihmisluontoon kuuluu myös, että muita pidetään oman elämän statisteina. Monille tulee yllätyksenä sekin, että muut ihmiset eivät tällaisiksi suotu vaan, kuinka ollakaan, ovat itsenäisiä toimivia subjkteja, jotka valehtelevat itse omasta puolestaan omat elämäänsä samalla tavalla kuin me itse valehtelemme omamme. Muilla on aivan omia päämääriää, jotka ovat pikemminkin meidän päämäärillemme vastakkaisia kuin niiden kanssa samansuuntaisia. Muut jopa pyrkivät hyötymään meistä omissa minäprojekteissaan eli omien elämiensä valehtelemisessa. Ja joskus nämä valehdellut elämät karahtavat pahasti kiville. Päämääriä ei saavutetaankaan vaan kaikki johtaakin aivan muualle kuin oltiin aiottu. Näin kävi Joosef-sarjan Jaakobille.

Niinpä kun maailmassa on hirmuiset määrät tällaisia omiin suuntiinsa pyrkiviä, todellisuudesta piittaamattomia projekteja, seurauksena on väistämättä yhteentärmäyksiä, joskus jopa Mustia Joutsenia = äärimmäisen epätodennäköisiä tapahtumia, jotka vasta jälkikäteen tarkasteltuina osoittautuvat itsestäänselvyyksiksi, joista sitten päivitellään, että miten ei osattu ennustaa, vaikka oli niin itsestäänselvää!

Siinä on kuitenkin rajansa, minkä verran elämäänsä voi valehdella niin, että kykenee vielä toimimaan todellisuudessa. Jos valehtelee liikaa, todellisuuden ja oman minäprojektin välistä kuilua joutuu täyttämään masennuslääkkeillä ja/tai terapialla. Joskun ristiriita on niin suuri, että joutuu tappamaan itsensä, kun ei jaksa luopua valehdellusta minästään, johon on vuosikymmeniä niin suuresti panostanut. Oman elämän valehtelun ja todellisuuden välistä kuilua voi kutsua paitsi mielenterveysongelmaksi myös ylpeyden kuolemansynniksi, sillä useinhan tuossa ristiriidassa on kysymys herneen nenää vetämisestä, kun maailma on niin paska, ettei suostu pitäämään minua niin erinomaisena kuin itse itselleni valehtelen.

Jos satun kuolemaan tähän paraikaa jylläävään virustautiin, niin sillä hetkellä, kun henki minusta erkanee, voin sentään todeta, että tein elämässäni kaiken, mitä minkään arvoisena pidin. Ja koska näin on tapahtunut, on sangen todennäköistä, että tosiaankin kuolen koronavirukseen sen saatuani, kun ei ole enää mitään hirveän oleellista tekemistä siltä varalta, jos paranisin.

Onhan minulla tietenkin suunnitelmia – ihminen ei ole elossa, jos niitä ei ole, ja minähän toistaiseksi elän. On kaikenlaisia keskeneräisiä hommia, jotkut kiinnostaviakin, kuten deisisryhmäni, josta vain Johannes Edelläkävijä on valmis, joskin muutkin osat ovat kyllä hyvällä alulla. Mutta en pitäisi hirveänä tappiona, jos en saisi noita asioita loppuun toteutetuiksi.

Kaikkein mielenkiintoisinta on, että yksikään niistä asioista, jotka haluaisin vielä tehdä, jos niikseen tulee, ei ole hyödyllinen.
 

Viimeksi muokattu: 29.03.2020
Kommentit (0)
1 / 33 Seuraava sivu »