Vastarintaa viihteenä

18.05.2022

Troitski, Artemi. Vastarintaa Venäjällä – Puškinista Pussy Riotiin. Riika 2019.

Venäjä pysyy aina naapurinamme, eikä ole hanakka muuttumaan. Siellä on kyllä yritetty, mutta yritykset ovat jääneet lähinnä taiteellisen performanssin asteelle. Olen lukenut jotain aihepiiristä ennenkin, mutta tässä Artemi Troitskin kirjassa Vastarintaa Venäjällä suhtaudutaan joihinkin ilmiöihin ja henkilöihin hiukan eri tavalla kuin mihin aiemmin olen törmännyt.

Ensiksi on sanottava, että kirja on paikoittaisesta traagisuudesta huolimatta hauska. Vallan tulee mieleen, että miksei Suomessa kukaan osaa kirjoittaa lähistoriasta tähän tyyliin? Tai ehkä osaakin, mutta tekstejä ei julkaista? Yhtä kaikki, Troitksi ei ole Venäjällä ainoa lajiaan, ja jos lukisi vain tekstin tietämättä kirjoittajaa, sen saattaisi sekoittaa Volkoviin (Pietari) ja Shikaloviin (esim. Markat, farkut ja sukkahousut) – viimemainittu taitaan kylläkin vaikuttaa Suomessa.

Troitski käsittleee Venäjän vastarinta- tai uudistusliikkeitä lähtien hamasta 1700-luvulta. Hän toteaa niistä monien olevan ulkomaalaista syntyperää. Perivenäläisiksi hän olettaa narodnikit, mutta tosiasiassa samoihin aikoihin eli 1800-luvun lopulla samanlaisia kansanperinteestä innostuneita liikkeitä oli ympäri pohjoista Eurooppaa, myös Suomessa, jossa liikehdinnän tiimoilta syntyi mm. Kalevala. Venäjällä tähän liikkeeseen sisältyi Vaeltajiksi kutsuttu taidemaalareitten ryhmä, johon kuului mm. Ilja Repin – kuuluisin hänen perinneretkiensä hedelmä lienee hänen synnyinseudultaan Ukrainasta ja nimeltään Zaporigit kirjittamassa pilkkakirjettä Turkin sulttaanille. Vaeltajat järjestelivät myös taidenäyttelyitä maakuntiin.

Aivan kuten Lönnrotiakin on syytetty siitä, että hän enemmän kuin vain vähän toimitti ainestoaan saadakseen siitä kelpo kansalliseepoksen, vastavanlaista parantelua tai perinteen päälle rakentelua harrastivat myös venäläiset. En tiennyt ennen kuin tästä kirjasta luin, että "Samoin legendaarinen balalikka on käytännössä muusikoiden Vasili Andrejevin ja Franz Paserbskin keksintö tai tarkemmin sanoen vuosisatojen takaisia esikuvia mukaillen tehty konstruktio". Samoin kansanlauluina tunnetut Kalinka ja Kulkukauppias ovat ammattimuusikoiden sävellyksiä 1870- ja 1880-luvuilta.

Mutta tyylit muutosliikkeissä vaihtuivat äärestä laitaan. Kuvataiteessa kansatieteellisesti pikkutarkka romanttinen realismi joutui halveksunnan kohteeksi ja tilalle nousi vallankumouksen alla venäläinen avantgarde Malvitsin Mustine neliöineen, jotka sitten vuorostaan joutivat epäsuosioon, vaikka nämä avantgardisiset suunnat olivat aluksi olleet kommunistisen puolueen tukemia. Niinpä futuristisankarit Majakovski, David Burljuk ja Vasili Kamenski rupesivat tekemään esiintymiskiertueita pitkin Siperiaa ja Venäjän Kaukoitää vähän kuin Vaeltajat ennen heitä.

Troitski kertoo, että Venäjälläkin oli Kiinan kulttuurivallankumousta muistuttava vaiheensa, jossa keskenkasvuislle annettiin valta riehua ja murhata, mistä Troitski antaa eismerkkina Etelä-Siperian siviilien joukkomurhan, jota johti 18-vuotias Argadi Gaidar. Nuorisoliikkeestä pidettiin kiinni näistä todetuista ylilynneistä huolmatta, ja vaikiintuneeksi nuorisojärjestöksi muodostui Komsomol. Sen perustajia ei yleensä mainita. Nämä nimittäin olivat 16-vuotias Lazar Šatskin ja 19-vuotias Oskar Ryvkin, joiden nimistä jo voi päätellä, että nämä olivat juutalaisia, mistä muodostui Neuvostoliitossa pian rasite. Toinen syy siihen, ettei heistä olla tehty historiankirjoituksessa liiaksi numeroa on se, että heidät teloitettiin Stalinin pahimpana puhdistuskautena 1938–1939, joskin samoihin aikoihin teloitettiin monet muutkin varhaisen Komsomolin johtajat. Vaikka Komsomol kävi Stalinin hermoon sen johtoon hakeutuvien liian älykkäiden ja kunninahimoisten nuorten takia, se oli tarpeellinen, koska se toimi erinomaisena rekrytointikanavana kaikenlaisiin työvoimavaltaisiin hanttihommiin. Komsomolilaiset erosivat samoissa töissä olevista työleiriorjista siinä, että he saivat palkkaa.

Komsomolilaisia käytettiin 1950-luvulla amerikkalaisia jäljittelevien stiljagoiden jahtaamiseen, kunnes kävi niin, että 70-lukuun mennessä komsomolilaisista itsestään oli tullut farkkuihin sonnutautuneita Marlboron polttajia. Tässä vaiheessa Komsomol kontrolloi kaikkea nuorisokulttuuria järjestäen myös kaikki lailliset rock-konsertit, joihin neuvostovalta oli joutunut taipumaan, että tämä lännestä ujuttautunut musiikki saatiin valvonnan alaisiksi.

Trotski kertoo myös katulapsista, jotka ovat eräässä osassa myös Kähkösen Graniittimies-romaanissa. Katulapsia oli juuri Kähkösen romaanissa kerrottavana aikana 1922 eteenpäin sisällissodan  ja nälänhädän jäljiltä runsaasti, Troitskin mukaan kuulemma ainakin 7 miljoonaa. Nästä katulapsista tosiaankin modostui omanlaisensa alakulttuuri. Elämäntapaan kuului mm. kokaiini, sillä se oli halvempaa kuin viina, ja tämä onkin ihmeellistä Neuvostoliiton/Venäjän historiassa: sillä lienee maailman halvin vodka, mutta muut huumeet ovat vielä halvempia. Katulapset kehittelivät myös järjestelmää ja johtajia pilkkaavia renkutuksia, joiden jollottamisesta heitä ei kyetty estämään.

Uudistusmielisten moraalinen selkäranka vaihteli vuosisatojen kuluessa. 1800-luvulla kansan puolesta taistelijat olivat lujaluonteisia, mutta 1980-luvulla yhteiskunnassa vallitsi yleinen moraalinen alennustila. Troitski pitää puolittain syyllisinä erästä 60-lukulaisiksi kutsutun sukupolven periaatteessa vastarintaryhmää. Tämä aina 80-luvulle saakka jatkanut ryhmä olivat dissdentit. Nämä vastustivat  hallintoa käytännössä väärinkäytöksiin syyllistyneen systeemin omilla aseilla mm. kopiomalla vastalauseensa suoraan kommunistisen puolueen asiakirjoista. Mutta tällä vastustajan moraalittomuudella pelaamisella oli haittapuolena se, että se levisi omallekin puolelle. Eräät nuoret dissidentit, vallankumoukseliset eksitentialisti, kokoontuivat Troitskin kotona tämän marxilaisen teoreetikkoisän johdolla, ja kävipä kuin kävikin niin, että kun joku osallistuneista nuorista otettiin kiinni, tämä alkoi oitis ilmiantaa kavereitaan, myös Troitskin isän. Troitski itsekin päätyi saamaan samanlaisen kohtelun: eräs ystävä oli tutustuttanut hänet pariin vaihtoehtoista linjaa edustavaan ortodoksipappiin, ja ilmiantoi sitten Troitsikin siitä, että tämä oli näiden pappien kanssa tekemisissä.

Myös Masha Gessen on kirjoittanut tästä täydellisestä epäluottamuksesta rivikansalaisten kesken – kuka tahansa saatoi antaa ilmi kenet tahansa, ja tuntuu siltä kuin nämä ilmiantajat eivät todellakaan olisi katsoneet, että ilmainnoissa olisi ollut mitään vikaa. Sitä pidettiin normaalina omien etujen ajamisena.

Eräs vastarinnan muoto oli erilaisilla kotikutoisilla kopiontimenetelmillä monistettu ja kädestä käteen levitetty samizdat-kirjallisuus ja -musiikki. Varsinkin sen hallussapitäjät taivutettiin ilmiantajiksi niin helposti, että ihmetyttää, miten sitä onnistuttiin levittämään lainkaan… Ja tässä länsi ja Venäjä todellakin eroavat. Meillä luottamusta pidetään tapana selvitä, Venäjällä toisen pettämistä pidetään sellaisena.

Yhtä kaikki, samizdatkin vesittyi, ja vaikka se alkuun oli aineellisista pyrinnöistä vapaata, harrastuksena suoritettua, valtakoneistolle vaihtoehtoista kulttuuria, sitä muodostui kaupallista, puoliteollista toimintaa.

Ennen pitkää syntyi omaehtoista venäläistä rockiakin, ja sen ansio on aina ollut sanoitusten korkea taso. Kehitysta vauhditti ymmärrettävästikin 1980-luvun jälkipuoliskon olojen, myös sensuurin, höllentyminen. Vapauden hetki, perestroika, oli ainutlaatuinen, joskin lyhyt. Sitä on vaikea meikäläisen pitää pelkästään positiivisena kautena. En käynyt 80-luvulla Neuvostoliitossa kuin pari kertaa, ja syy oli pitkälti se, että prostituution ja juopouden määrä oli aivan kauhea. Luulepa viimeistään silloin Suomessa vakiintuneen sen kannan, että Karjalaa ei nyt kyllä sitten enää huolita takaisin. Liian kallista, ei vain rahallisesti vaan myös virkamiesten hermoina, yrittää saada se kansa toimimaan tavalla, jota me pidämme järkevänä.

Neuvosokansalaisten näkökulmasta totalitarismin kahleet siis varmaan kirposivatkin, vaikka se ei ehkä läntisin silmi ihan tarkkaan ottaen siltä näyttänyt. Ja neuvostoliitolaisille koitti krapula. Tuli 90-luku ja markkinavoimat, joiden kahleet olivat samaa luokka kuin totalitarisminkin. Maassa menetti 1990-luvulla raha arvonsa kahteen kertaan, ja niinpä monet tekivät sen johtopäätöksen, että ei hitsi, pitää saada taas vahva johtaja. Paitsi Baltiassa, missä aktiivsuus onnistuttiin säilyttämään myös sen kamean vuoskymmenen läpi.

Yksi syy, miksi Venäjän pullistelua on katsottu niin pitkään läpi sormien on varmaan se Neuvostoliiton 1990-luku. Se oli jotain niin hirveää, että kaikki jotenkin halusivat ymmärtää Venäjää ja venäläisiä. Jokainen voi yrittää samaistua kansaan, jonka talous romahtaa aivan täydellisesti kahdesti hyvin lyhyen ajan sisällä. Mutta tämänkin jälkeen minulle jää kyllä epäselväksi, miksi oligarkien ja kleptokraatiien annettiin pesiytyä läntisiin yhteiskuntiin…Vaikka nämä valtion varat kavaltaneet pröystäilijät selvästi suhtautuivat rahaan vähän kuin päihteenä...Venäjän suhteen on paljon sellaista, mitä en lännessäkään käsitä.

Kun venäläinen yhteiskunta sitten "järjestyi" oligarkian ja kleptokratian yhdistelmäksi, syntyivät  vastaavat alakulttuuriset järjestelmät. Yksi tällainen olivat köyhällistön äärioikeistolaiset huligaanit, ljuberit, joita miliisi ainakin epävirallisesti tuki. Tässä oli taka-ajatuksena, että nämä köyhällistön väkivaltaiset rosvokoplat alistaisivat miliisin puolesta johtoportaan vaarallisempina pitämät hipit, punkkarit sun muut, jotka suurelta osaltaan koostuivat johtoportaan jälkikasvua. Pattitilanne miliisin kannalta, siis – ei ylipäätään, mutta neuvotoliittolaisessa/venäläisessä yhteiskunnassa. Venäjän outoa fasisti-sanan käyttöä kuvastaa tämäkin, että Troitskin mukaan miliisi kutsui fasisteiksi punkkareita ja hippejä, vaikka tosiasiassa fasistisesti käyttäytyivät juuri nämä ljuberit…Yhteenotot eri nuorisoryhmien kesken kasvoivat 90-luvun lähetessä.

Ja sitten koitti elokuun 21. päivä vuonna 1991, ja se, vaikka sai alkuun ihmiset liikekelle niihin kolmen päivän bileisiin, lamasi pian kaikki.

Rikollinen alakulttuuri oli tullut ylipäätään muotiin, mistä olen lukenut monien kirjoittajien kuvauksia aiemminkin. Troitski ei mainitse tätä, mutta itselle juolahti mieleen, että tämä kansan syvien rivien ja etenkin nuorison suosima varkaiden eli vorien kulttuuri vankilalauluineen epäilemättä tasoitti tietä valtiovallan ajamalle viralliselle varastamiselle, joka siten johti länsimaiselle järjelle käsittämättömään oligarkien ja kleptokraatien nousuun mafiamaisilla menetelmillä. Siunaus murhille sun muille haettiin kirkolta, joka sai vastineeksi rikollisesti hankittua rahaa, tai ei niinkän varsinaisesti kirkko vaan yksittäiset papit. Pappien rekrytointikin siirtyi ganstereille. Tästä aihepiiristä kirjallisuusvinkinä ortodoksisen teologian kategoriaan kuuluva teos, Louthin Hyvyyttä ja kauneutta etsimässä.

Troitski ikään kuin kehoittaa näkemään, että aivan kaikesta ei voida pelkästään Putinia syyttää. Ensimmäiset väärenetyt vaalit olivat Jeltsinin presidentin vaalit 1996, ja jo vuonna 1993 oltiin käytetty ensimmäisen kerran väkivaltaa oppositiota vastaan, kun Jeltsin komensi panssarivaunut tulittamaan vallattua parlamenttitaloa. Pari, kolme kertaa vuodessa Venäjällä piipahtaneena sain seurata, miten Putinin aikana julkijuopottelu ja avoin prostituutio katosivat ainakin niillä alueilla, joilla minun kaltaiseni kukkahattutäti liikkuu. Mutta ongelmia kyllä on varsinkin suhteessa ulkovaltoihin, ainakin meidän ulkopuolisten silmin. Mutta on täysin mahdollista, että venäläisten omasta mielestä heillä menee vihdoinkin hyvin.

Kaikkien näiden ristiriitojen keskellä on ilmaantuntu uusi alakulttuuriryhmä, mitkat. Nämä ovat lempeitä ja lupsakoita, köyhiä luusereita, täysiä vastakohtia koville ja ahneille ns. uusvenäläisille. Termi perustuu todellisuuteen pohjaavaan romaanihenkilöön nimeltä Mitka, juoppoon naivistimaalriin.

Troitski on ylen pessimistinen uudistusten suhteen. Jaan hänen näkemyksensä. Kuten Troitski toteaa, Venäjällä vapaus on väärennettyä vodkaakin arvottomampaa. Se vain on.

Viimeksi muokattu: 18.05.2022
Kommentit (0)
1 / 40 Seuraava sivu »