Isänpäivän kunniaksi oheistan parhaat päivänsä sivuuttaneen valokuvan itsestäni ja papasta, isänisästä.

Minulla ei ole muistikuvaa tästä tyypistä. Siis -kuvaa. Ja valokuviakin on vain kaksi, joista tämä on se toinen. Pappa kuoli 1963, 63-vuotiaana, eli melko pian tuon kuvan ottamisen jälkeen.

Muistan, kun löysin tämän kuvan siitä laatikosta, jonka äiti oli antanut minulle ensimmäisenä opiskeluvuotenani. Tiesin, että siinä olemme me papan kanssa. Otin kuvan erilleen ja laitoin sen siihen kuuluisaan paikkaan, josta se varmasti löytyisi, joka on tosiasiassa aina juuri sellainen paikka, että sieltä se ei varmasti löydy. Niinpä olin etsinyt kuvaa vuosikymmeniä ennen kuin se pullahti esiin kertakaikkiaan mahdollisimman epätodennäköisestä paikasta.

Se oli vähän mystinen kokemus, sillä seuraavana yön näin unta – tai näin ja näin – jossa nauroin hassua vatsaa tärisyttävää naurua. Sitähän ei tiedetä, mille vauvat nauravat, mutta eivät ainakaan sille, mille aikuiset, mutta oletan, että vauvojen nauru on sellaista vatsassa hytkyvää naurua, jollaista koin siinä unessa. Josta sitten heräsin tunteeseen, että tykkäsin hirveästi siitä papasta! Itse asiassa minua naurattaa nytkin samalla tavalla, täysin aiheettomasti ja järjelle käsittämättömästi, kun kirjoitan tapauksesta. Eikä minulla edes ole muistikuvaa hänestä! En muista hänestä mitään muuta kuin vatsaa tärisyttävän oman nauruni ja että tykkäsin hänestä hirveästi.

Minulle on kerrottu, että kieltäydyin pitkään sanomasta sanaa palikka. Korvasin sen käsitteellä malikku. Minua yritettiin saada sanomaan peräkkäin sanat pappa ja palikka, mutta ei hätää, sanoin pappa ja malikku. Hypoteesini on, etten voinut hyväksyä, että pappaa ja jotain hitsin palikkaa tarkoittavat sanat ovat niin samanlaiset. Ratkaisin ongelman tekaisemalla sanojen välille vähän eroa.

Pappa oli Karjalan poikia, Kannakselta, kun äitini puolen suvut ovat Laatokan Karjalasta. En tiedä isän isänpuoleisesta suvusta paljonkaan –jostain syystä oma isäni häpesi sitä – paitsi että papan isä myi 1902 puolikkaansa perintötalosta, jonka tilan mukaan minullakin on tämä sukunimeni. Vuonna 1720 tämän sukunimen on saanut kirkonkirjoihin ensimmäinen esi-isäni, jolloin kaiketikin ison vihan "kunniaksi" luovuttiin perinteisestä karjalaisesta sukunimestä.

On viitteitä siitä, että pappa saattoi olla melkoinen vilpertti. Tällainen viite on jo se, että isäni ylipäätään syntyi, mikä tapahtui reilusti vähemmän kuin 9 kk häiden jälkeen, missä on vielä sekin erityispiirre, että pappa oli ihan siihen häiden alle asti ollut naimisissa yhden Hiljan kanssa, joka ei siis ollut isoäitini. Pariskunta erosi, semminkin kun heillä ei ollut lapsia. Tosin on huomautettava, että morsiamellakin on saattanut olla asiaan omat motiivinsa, jotka ehkä olivat katkeran poliittisensekaiset sisällissodan jäljiltä, mikä ymmärrettävästikään ei luvannut hyvää tulevan avioliiton kannalta.

Äidin mukaan pappa oli komea mies. Tuosta kuvastahan sitä voi arvioida.