Meillä on pitkään ollut vallala Venäjä-kirjojen genre, jossa joku sankaritoimittaja haastattelee alkuperäisväestöä, ja joka rivivälissä lukee, että "aatelkaa miten kauheeta!". Käsillä olevan mediassa Arja Paanasen nimen alla kulkevan teoksen tiedoissa on tekijöistä ensimmäisenä jo aakkosjärjestyksenkin mukaan kuitenkin Anu Kuistiala ja Arja Paaananen siis vasta hänen jälkeensä, joskin kirjan nimessä, vaikkakin ikään kuin alaotsikon paikalla, lukee Arja Paanasen silmin. Ja se, mistä on kerrottu Arja Paanasen silmin on Kiehtova katala Venäjä.

Tämä kirja ei näin ollen eikä kirjan tekstinkään perusteella ole suoranainen Paanasen henkilökohtainen monumentti, ja Kiitoksissa hän kertookin, että otti kirjaprojektiin mukaan Anu Kuistialan juuri siksi, ettei joutuisi itse jäämään kovin pitkäksi aikaa kirjan takia pois varsinaisesta päivätyöstään. Arja Paananen on iltapäivälehtitoimittaja, mitä ei pidetä kovin jalona ammattina, mutta se merkitsee kuitenkin sitä, että hänen on aina pitänyt ensisijassa kirjoittaa jotain, minkä ihmiset haluavat lukea niin palavasti, että ovat olleet valmiita maksamaan siitä varsinkin hänen uransa alkuaikoina lehden irtonumeron hinnan. Uransa hän on aloittanut 1990-luvulla Ilta-Lehdessä jatkaen sitä Ilta-Sanomissa.

Paanasen/Kuistialan oman tekstin lisäksi kirjassa on lausuntoja henkilöiltä, jotka ovat Venäjä-asiantuntijoita kokonaan toisenlaisista asemista –kuten suurlähettilään – niin kuin nyt René Nyberg ja Hannu Himanen. Tutkijoista mainittakoon usein mediassa esiityvä Jussi Lassila. Ja vimeisenä pääsee sanomaan sanasensa kenraalimajuri evp Pekka Toveri, joka kertoo tunnoistaan aikana, jona poliitikot pitivät Venäjää niin ystavänä, niin ystävänä että, vaikka armeijasta käsin miten yritettiin viestiä, että kyllä tuolla itärajan takana nyt jotain muuta tapahtuu kuin ystävällistä.

Raflaavinta antia kirjassa ovat vauhdikkaat kuvaukset Neuvostoliiton/Venäjän järjestelmällisestä valehtelusta. Ulkopuolisen on vaikea käsittää, mitä etua siitä olisi ollut kun haitat valehtelusta ovat olleet niin ilmeisiä. Väkisin tuli mieleen, miten Väinö Tanner inhosi aikaansa lakimiehenä Sortavalassa. Hän kun ei voinut ymmärtää, että nämä ihmiset vaalehtelvat aina, jopa omassa asiassaan… (Minä saan mainita tästä tässä yhteydessä, sillä olen kolmen vartin karjalainen, joten tämä on "oma asiani".) Yhtä kaikki, valehtelun kiistaton mestari on ollut Sergei Lavrov, ja kuulemma toimittajat kehittivät valtiolliselle valhtelulle oman käsitteen juuri Lavrovin nimestä – lavrahtelu.

Loppupuolella on sitten sarja tapauksia, jotka viittaavat sihen, miksi Putinista tuli niin suosittu. Ensimmäinen case on oikeastaan jo alaluvussa Vankileirien saaristo Patmassa. Setin jutut jatkuvat  viimeisessä pääluvussa. Nimittäin laita-alueilla vallitsi 1990-luvun alussa karmeat olot, joista asukkaat vain valittivat tekemättä itse mitään niiden korjaamiseksi. Esimerkiki paikat lainehtivat romua ja roskia, jotka paikallisten mielestä valtion olisi pitänyt tulla siivoamaan. Ja kun Putin tuli valtaan, näin tapahtuikin. Näin ihmiset saivat olla/heidät saatiin pidettyä homo sovieticuksina (Paananen ei kuitenkaan käytä tätä termiä) ja usein monista luonnonolosuhteiltaan hienoista pakoista saatiin näin jopa matkailukohteita.

Mielenkiintoisin näistä tapauksista on Donetskin hiilikaivostyöläisten kapinat, joista aika monet katsovat Neuvostoliiton hajoamisen toden teolla alkaneen. Kapinat nimittäin alkoivat jo 1989. Akateemisista esityksistä tämä Paanasen versio eroaa ratkaisevasti siinä, että Paananen tälläsi itsensä pers'kontaisesti yhteen näistä 22 kaivoksesta kera valokuvaajansa. Valokuvaajaa kylläkin kiellettiin ottamasta kuvia salamalla, sillä pienninkin kipinä saattoi sytyttää metaanikaasun näissä noin 60 cm korkuisissa käytävissä. Paananen vietiin vieraskoreasti vain kaivoksen siihen uuteen pieneen osaan, jossa louhinta tapahtui koneella, mutta jossain tunnelin mutkassa hän pääsi näkemään, miten työläiset heiluttivat hakkujaan käsipelissä kyljellään maaten.

Onkin vähän ihmeellistä, miten on syntynyt tulkinta, että nimenomaan Donetskista oltaisiin haluttu Venäjä pelastamaan väestö venäläisen maailman syliin, kun se oli juuri ollut Donetsk, mistä alkoi Ukrainan itsenäistyminen. Yksi hiilikaivosmiesten vaatimus nimittäin oli, että Ukrainan itsenäisyys oli tunnustettava.

Kirjasta on puhuttu paljon julkisuudessa, joten tämä nyt tästä minun toimestani. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, semminkin kun Paananenkin muistuttaa, että hän on Venäjällä tavannut myös huipputyyppejä jos kohta on tavannut myös täysin moraalittomia hirviöitäkin. Kirjan varsinaisen tekstin viimeinen virke kuuluukin: "Pietarin vanhat talot odottavat silti yhä – joko minua tai jotain toista suomalaista tomittajaa, joka jonain päivänä saapuu ihailemaan niitä ja raportoimaan Venäjän uusista käänteistä". Kieltämättä virkkeestä välittyy tuntuma, ettei Paananen oikeastaan usko olevansa se toimittaja, enkä usko minäkään. Tässä tulee menemään nyt aika pitkään… Ja silloinkin kyseessä voi olla vaikkapa Kiinan provinssi, ehkä kuitenkin edelleen nimeltään Venäjä – kuka tietää… (12.11.2024)