Minna Eväsojan kirja Shoshin on populaari valikoima Teetaide ja runous -teoksen teksteistä.

Teetaide ja runous on Suomalaisen Kirjalllisuuden Seuran julkaisema, nimettömien asiantuntijoiden tarkastama tutkimusteksti. Teos on ehkä vähän problemaattinen. Lähtökohtana Eväsojalla on ollut halu todistaa, että wabin ja sabin niputtaminen yhteen wabi-sabiksi on virheellistä. Hän pyrkii osoittamaan tämän käymällä läpi tiettyja klassisia tekstejä ja laskemalla po. sanojen frekvenssejä erilaisissa konteksteissa ja siten selvittämään sanojen käytön kehitystä.

Rivien välistä huokuu, että tarkastajat lienevät tehneen vahkojakin huomautuksia puutteista, mikä vaikuttaa ärsyttäneen kirjoittajaa. Eväsoja myöntääkin itsekin törmänneensä käytännössä siihen, että japanilaiset eivät itse näe valtavia eroja wabin ja sabin merkityksissä. Hän kertoo Japanissa pitämästään esitelmästä joka korosti näitä eroja, mikä kirvoitti kuulijoissa kysymyksen, miksi hän niin teki. Eväsoja selittää tämän seuraavssti: "Japanilaisessa tutkimusperinteessä tuodaan mielellään esiin juuri wabin ja sabin yhtymäkohtia, koska siellä ymmärretään lähtökohtaisesti, että käsitteet ovat erillisiä ja itsenäisiä ja että niillä on eri merkitykset." (s. 17).

Väite on tietenkin outo. Japanilaisten oma käsitys omista käsiteistään on väärä ja Eväsojan oikea. Hmmm…. Eväsoja perustelee erottelun tarpeellisuutta sillä, että erottelu löytyy japanilaisten omistakin teksteistä, jahka mennään historiassa tarpeeksi taaksepäin.

Eväsojan ainisto osoittaa, että että joskus ero on tosiaankin ollut olemassa, mutta se osoittaa senkin, että käsitteiden merkitys on aikojen saatossa muuttunut. Eväsoja hyväksyy kaukana menneisyydessä tapahtuneet muutokset, mutta jostain syystä ei sitä, että uusin muutos vaikkuttaisi olevan se, että käsitteet ovat nykyisin pitkälti synonyymejä. Herääkin kysymys, miksi Eväsoja ei ole määritellyt tutkimusongelmakseen wabin ja sabin merkitysten kehitystä ylipäätään vaan on päätynyt inttämään vastoin omaa aineistoaa, että ero pitää jonkinlaisesta pakkomiellettä lähestyvästä moraalisesta pakosta hyväksyä olemassaolevaksi edelleen, vaikka kukaan muu kuin hän ei näe asiassa enää mitään mieltä historiallisuuden lisäksi.

Noin ylimalkaan wabi tarkoittaa Dennis Hirotan teoksen The Wind in the Pines: Classic Writings of the Way of Tea as a Buddhist Path (1995) mukaan arvon näkemistä myös asioissa, joissa muut eivät näe vaan joita muut jopa halveksivat. Asenne johtaa useinmiten vetäytymiseen noiden halveksujien joukosta. 700-1200-luvuilla sanan merkitys on Eväsojan mukaan ollutkin negatiivinen tarkoittaen kurjaa ja köyhää. Se on muuttunut positiiviseksi vasta Japanin keskiajalla teetaiteen myötä. Sana alkoi tarkoittaa zenbuddhalaiseen tyyliin sitä, että yleisesti puutteelisina pidetyissä olosuhteissa oli mahdollista elää tyytyväistä elämää, kunhan katto ei vuoda ja ruokaa on sen verran, että nälkä pysyy loitolla. Tällaisissa olosuhteissa oli jopa parempi tilaisuus huomata kauneus, kun ympärillä ei ole liikaa roinaa sotkemassa havaintoja.

Suurimmaksi eroksi sabiin Eväsoja vaikuttisi näkevän sen, että wabi voi esiintyä yhdyssanoissa kun taas sabi ei juurikaan. Sabilla voidaan luonnehtia myös ääntä, mitä wabilla ei kuulema voida. Sabi liittyy tilaan ja sen luonteeseen, tyyneen esteettiseen tunnelmaan, mutta myös surumieliseen yksinäisyyteen. Myös sabi on alkujaan ollut jotain ei-toivottavaa, joskin siitä on myöhemmin tullut tavoiteltava tila.

Eväsoja esittelee useiden klassisten teemestareiden sanottakoon nyt sitten vaikka filosofiaa, ja minun on, ikävä kyllä, mahdoton erottaa, mikä niissä on kulloinkin niin ratkaisevasti erikseen wabia ja mikä sabia. Kuvaukset perustuvat mestareiden omiin runohin ja joihinkin muihin dokumentteihin kuten yksisivuisiin testamenteihin tai kirjeisiin ikään kuin jälkipolville. Esimerkiksi Jō'ōn (1502–1555) eräässä runossa on puhe siitä, miten teehuoneen hämärässä arvoesineet, meibutsut, palaavat ikään kuin arkkityyppiseen muotoonsa, hienoutensa tuolle puolen; kun tokoman kuva- tai kalligrafiateoksesta ei pimeässä näe mitään, sen koetaan intensiivisemmin leimaavan tilan senhetkistä luonnetta.

Ilmeisesti Eväsojaa on vaadittu ottamaan jotenkin huomioon, mitä merkitystä hänen historiallisella sanatutkimuksellaan on tälle päivälle. Tällainen osuus on lopussa, ja se vaikuttaa päälleliimatulta. Siinä Eväsoja palaa Jō'ōhon, joka otti teetilaisuuksissa käyttöön aivan muiden konteksiten arkisia esineitä. Nimittäin jossain vaiheessa teetaiteesta oli tullut rikkaiden hifistelyä kalliiden kiinalaisten teeastioiden keräilyineen. Näistä arvoastioista käytetän nimitystä meibutsu eli kirjaimellisesti nimekäs esine. Näiden oheen Jō'ō siis valitsi kansanomaisen puuämpärin vesiastiaksi, kaakkoisaasialaisen arkisen ruokakipon ripustaakseen siihen kukka-asetelman ja korealaisen ruokailuastian teekulhoksi. Ja vastaavasti Jō'ōn kylmävesiastiat olivat usein karkeaa kotimaista keramiikkaa. Näiden kanssa meibutsut muodostivat Eväsojan terminologian mukaan harmonian, minä käyttäisin käsitettä jännite, mutta ei se mitään.

Ja tässä lopussa Eväsoja sitten pohtii, ilmeisestikin käskystä, voiko Suomessa olla wabia tai sabia ja nyt hän itsekin käyttää termiaä wabisabi. Hän mm. kirjoittaa: "Vanhasta Arabian voiastiasta voisi saada kauniin vesiastian teettämällä siihen kannen, ja suomalaisuuden ikonia Aalto-maljakkoa kannella varustettuna voisi käyttää keskikesän teetilaisuuksissa kylmävesiastiana, ja sen matalalaitainen versio sovltuisi hyvin makeisastiaksi". Hän on takuvarmasti ollut tietoinen, että varsinkin  tuo Aalto-maljakon kansittamisidea saa desig-ihmisten niskavillat pystyyn. Tarkemmin tämän motiiveihin menemättä tulee kuitenkin mieleen kysymys, onko japanilaisessa teetaiteesa toimittu niinkin päin, että meibutsu olisi otettu alkuperäistä tarkoitustaan hierarkisestia alempaan käyttöön? Aalto-maljakko, vaikka ehkä jo kliseiseksi kulutettu, on kuitenkin meikäläinen "meibutsu".

Shoshinissa, kuten alussa jo todettiin, on samoja kertomuksia kuin Teetaide- ja runous -kirjassa. Kustantaja Gummerus  on pannut kirjaan rahaa. Shoshin on kauttaaltaan nelivärinen, ja kuvitus on Ateneumin taidemuseon japanilaisista puupiirroksista. Myös etulehdet ovat neliväripainetut, ja kirjassa on punaisiksi (kuitenkin vain toiselta puolen…) painetut välilehdet. Välilehdillä on japaninkielinen käsite per sivu kanji-merkein, translitteroituna sekä vielä suomennettuna.

Japanissa samat kanjit kuin kiinassa äännetään erilailla, ja taas tuli mieleeni se 老 朋 友 H:n ehdotus, että hänellä olisi tarjolla 7 kiloa japanin kielen oppikirjoja ja Helsingin yliopiston oppetusmonisteita 70- ja 80-lukujen vaihteesta.