Eilen vietettiin entisessä kotikaupungissamme Kuopiossa taiteiden yötä. Koska me ikäihmiset emme tyhjän päiten liikuskele öisin minnekään, kävimme taiteiden yössäkin nyt keskellä päivää niin kuin näyttivät tekevän kaikki muutkin ikäryhmäämme kuuluvat. Nuorempia ei ollut liikenteessä, tietenkään, jo senkään takia, kun oli perjantaipäivänä ja piti olla töissä tai koulussa.
Aloitimme Riisasta, ortodoksisesta kirkkomuseosta, jossa käymme harva se vuosi, mutta kun museossa käy useampaan kertaan, sieltä huomaa aina uusia juttuja, semmoisia vähemmän sensaatiomaisia, joihin todellakin pystyy keskittämään huomionsa vasta, kun ne näyttävämmät asiat ovat jo tuttuja.
Tällä kertaa tulin miettineeksi kansanomaisten ikoneitten seinällä olevaa Kristus Kaikkivaltiasta, josta ei todellakaan erota siveltimenvetoja. Siinä ei näy minkäänlainen kädenjälki. Pinta on ylimaallisen tasainen. Ylimaallisen. Siveltimenvetojen erottuvuus voi olla maallisessa taiteessa suorastaan etu, mutta nyt vasta snaijasin, että niiden puuttumnen voi uskonnollisessa taiteessa olla joskus juuri se juttu. Juolahti mieleeni maalata vielä tässä elämässä Käsittätehty niin, että siitä ei toisaankaan erottuisi käden/siveltimen jälkiä. Vaikka junamme oli hiukan myöhässä, onnistuimme pinkaisemaan paikalle juuri opastetun kierroksen alkuun, ja opas tiesi kertoa tuosta mainitusta ikonista, että sen tekokukista yms. koostuva sivujen ja alaosan koristelu viittasi alkuperään eteläisellä Venäjällä, missä se kuulemma on ollut tapana. Tämä oli minulle aivan uusi tieto.
Toinen juttu oli ikoni, jonka esikuvana on ollut Czestochovan Jumalanäiti, usein vieläpä mustaksi Jumalanäidiksi kutsuttu, sillä alkuperäisen kasvot ovat vuosisatojen saatossa sanalla sanoen mustuneet. Tätä piirrettä ei kuitenkaan uudemmissa toisinnoissa suosita, pikemminkin ikonista on tuonnempana pyritty tekemään poikkeuksellisen valoisa. Sitä vastoin toistetaan paria muuta seikkaa, kuten haavaa Jumalanäidn poskessa. Mitä uudempi toisinto, sitä pienempi haava, näyttäisi olevan trendi. Oudoski tämän ikonityypin tekee se kolmas asia, nimittäin että ikoni on kokonaisvaikutelmaltaan turkoosi. Jumalanäidin mafora eli päällysviitta ei ole tumman punainen kuten normien mukaan pitäisi vaan okra/kultainen, ja lapsen vaate puolestaan on turkoosi, kun se yleensä näissä Hellyys-ikoneissa on oranssi/kultainen. Kun Hellyys-ikoneissa on aika usein kullattu tausta, ellei niihin ole jo alkujaan suunniteltu riisaa (eli yleensä hopeista koristesuojusta), mutta tässä Czestochovan Jumalanäiti -tyypissä tausta on kirkkaan turkoosi. Yritin tiedustella värityksen poikkeamisen syytä oppaalta, mutta hän ei tiennyt sitä. Asia on kyllä kiinnostavampi kun tämä yksi ainoa museon puolen ikoni, sillä tuon ortodoksisen kirkon hallinnollisen rakennuksen omassa kirkossa on toinen vastaavanlainen, silnäkin haava, tosin vielä pienempi, poskessa. Ja yhtä helakan turkoosi, sekin.
Kolmas huomio oli ehkä järisyttävin: Pyhän Maria Pariisilaisen ikoni. Kysyin oppaalta, miten kauan se on ollut siinä, ja kuulemma ainakin niin kauan kun hän on ollut siellä töissä eli kaksi vuotta. Minä en ollut aikaisemmin huomannut sitä. Se on selvästi uusi, ihan vastikään maalattu, ja siinä oli suomenkielinen teksi. Taustalla on ikoneille ehkä epätyypillisen osoittelevasti keskitysleirin sähköistettyä piikkilanka-aitaa.
Syötyämme suuntasimme VB- eli Viktor Barsokevitsch-valokuvamuseoon. Siellä oli esillä amerikkalaisen Gregory Crewdsonin kuvia. Crewdson lavastaa kuvauspaikat ja puvustaa ja maskeeraa kuvattavat visusti ja vielä senkin jälkeen koostaa lopulliset kuvat useista otoksista. Helposti näkeekin, että niitä ei olisi voinut saada aikaiseksi kertalaakista. Hänellä on aina kuvaustilanteissa mukanaan valtava henklöstö, eikä hän paina itse edes kameransa laukaisinta. Kuvissa on jähmetytty siihen pettymykseen ja kauhuun, että maailmassa ei elämä sujunut odotettuun tapaan. Se, minkä oltiin oletettu olevan ikuista riemua, onkin kuihunut ja hiipunut ja jäljellä ovat vain rispaantuneet kuoret.
Seuraava kohde oli taidemuseo. Siellä oli kaksi näyttelyä. Toinen oli Paratiisi-niminen, jossa aiheena on keramiikka ja vetonaulana Birger Kaipainen. Näytteyn teokset ovat peräisin Collection Kakkosesta eli Kyösti Kakkosen keräämästä kokoelmasta.
Toinen näyttely oli Sauma – muoti taiteessa, taide muodissa. Se esittelee Kuopion taidemuseon omista kokoelmista tämän teeman mukaan valikoituja teoksia. En ihan täysin ymmärrä, miten eniten huomiota kiinnittävä teos teemaan liittyi, mutta ehdoton tähti oli Kerttu Horilan luonnollista kokoa oleva keraaminen veistos Maailman vahvin mummo (2020). Takavuosina tein tänne blogille satsin harmaantuneita Peppi Pitkätossuja vähän kuin omakuvina, vaikka en niitä tehdessäni ollut vielä saanut tukkaani harmaaksi – nyt se kylläkin on jo tapahtunut. Yhtä kaikki, tämä Horilan teos esittää Peppi Pitkätossua elämänsä ehtoopuolella sylissään Herra Tossavainen, joka ei ole harmaantunut lainkaan, vaikka tietääkseni oikeassa elämässä niin käy apinoillekin. Koska väistämättä kiinnitän keramiikan kohdalla tarpeettomasti huomiota tekniseen toteutukseen, tässäkin ihastustani hiukan laimensi pohdinta, että teos on pitänyt polttaa monessa osassa, mm. jalat erikseen, ja koska niistä ei näin saa kantavia paitsi vasiten erityisen tukirakenteen tekemällä eikä silloinkaan onnistu välttämään saumakohtien reunojen murtuilemista… Luultavasti tästä maallisen maailman ikävästä tosiasiasta johtuen Maailman vahvin mummo myös istui jalat oikosenaan.
Mutta kasvot olivat äärimmäisen eloisat. Kun lähestyi teosta, jota en siis entuudestaan tuntenut, mielessäni käväisi hetkosen, että kyseessä on ns. elävä veistos eli oikea ihminen. Mutta ei. Se, että silmät seuraavat katsojaa maalaukessa, on selviö, jos kuva on tehty siten, että kuvan hahmo ikään kuin katsoo maalaria tai piirtäjää. Mutta että veistoksen silmät voisivat kulkea katsojan mukana, se on mahdottomuus – paitsi että nytpä teos oli sijoitettu näyttelytilaan niin, että sen kasvot olivat siihen suuntaan, mistä näyttelyvieraat saapuivat. Niinpä efektistä oltiin saatu hyvin samantapainen kuin maalauksissa. Koska olen vanha ihminen, maailmantuska ei minua enää suuremmin innosta. Olen vuosi vuodelta ruvennut pitämään enemmän tällaisista teoksista, jotka iskevät tajuntaan jollain muulla tavalla kuten kevyellä huumorilla tms.
Kuitenkin tässäkin teoksessa oli tulkintamahdolisuuksia, ja niitä pitää tekeleessä aina olla, että sitä voidaan pitää taideteoksena. Tekele, jossa tulkinnanvaraa ei ole, on viihdettä. Jalkapallohullu isäntä katsoikin Horilan teosta ihan muusta kuin Peppi Pitkätossu-näkökulmasta ja totesi, että Maailman vahvimman mummon mallina on täytynyt olla Atik Ismailin.
Toinen katseeni vanginnut teos tässä näyttelyssä oli Lauri Laineen Alba V (2019). En tiedä, mitä taiteilijalla on ollut mielessä, mutta periaatteessahan alba on yksinkertainen kirkollinen vaate, valkoinen väriltään – tässä Laineen öljyvärimalauksessa oli vaate, joka oli barokkisen runsas monen väristen kankaiden määrässä mutta tiukkavyötäröinen. Nainen oli ryöppyävän kankaan sisällä, mutta kun oli takaa kuvattu eikä kasvoja näkynyt, hän oli lähinnä pelkkä teline. Jos niin ottaa. Itse luokittelen kuvan maalaamalla tehdyksi käsitetaiteeksi
Kuopion taidemuseon näyttelyiden näkemiseen ei enää ole kovin montaa päivää aikaa.
Palasimme asemalle viiden junalle Sallisen taiteilijantarvikemyymälän kautta ja kahlatuamme vielä läpi Rompetorin.
Junan istuimin rojahdimme puhki väsyneinä. Emme enää ymmärrä, miten olemme jaksaneet kulttuurimatkailua maailman metropoleissa, kun nyt olimme hädin tuskin yhden päivän jälkeen siinä kunnossa kuin olisimme olleet reissussa viikon.
Vanhuudella on paljon kavereita, kuten Maire Uukuniemellä sanoo. (24.8.2024)
|