Toissayönä lukaisin pikku kirjasen, Sanaka Hiiragin romaanin Unohdettujen muistojen valokuvaamo.

Koska tästä blogista on muutenkin tullut vanhenemisen reaaliaikaista kuvausta, nytkin totean ensitöikseni, että eräs vanhenemisen seuraus on se, että kun on pitkän elämän aikana tutustunut suureen määrään kulttuurituotteita, uusissa näkee ehkä tarpeettomastikin ainakin nyt toistoa ellei sitten suorastaan plagiointia. Tämä Hiiragin teos nimittäin tuo minulle kiusallisesti mieleen viime vuosituhannen puolella, vuonna 1998, tehdyn – Hiiragin romaanin tavoin japanilaisen – elokuvan, Hirozazau Kore-edan Elämän jälkeen.

Väistämättön vertailu tapahtuu sitten Kore-edan hyväksi. Miksi? Ehkä vain siksi, että olin nähnyt hänen elokuvansa ensin ja se oli päässyt vaikuttamaan siitä syystä minuun tehokkaammin? Tai minä paheksun kaikkea, mikä edes etäisesti tuo mieleen plagioinnin mahdollisuuden? Sitä paitsi mistäs minä tiedän, vaikka japanilaiseen kulttuuriin kuuluisi kiinteästi uskomus, että elämän ja kuoleman välillä on välitila, josta eteen päin lopulliseen kuolemaan edetäkseen ihmisen pitää palauttaa mieleensä se elämänsä kaikein tärkein muisto ihan vain päästäkseen siitä ja siten elämänsä viimeistäkin hipusta irti? – jos näin on, tämän kulttuurisen seikan käsittely ei voi olla plagiointia.

Kore-edan elokuvassa välitila on jonkinlanen virasto, jossa ihmisten pitää selvittää henkilökunnalle, mikä kunkin edelläkuvatunlainen avainmuisto on. Kun se on saatu selville, usein vainajien vastustuksesta huolimatta, se lavastetaan heille, ja näin he saavat kokea sen vielä kerran vapautuakseen siitä. Muistot osoittautuvat joskus aika triviaaleiksi, joskus traagisiksi, useimiten kuitenkin aika tyhjänpäiväisen oloisiksi, mutta inhimillisen haurauden paljastaviksi. Ja kun tällainen muisto siteen lavastetaan, vainajia ei juuri häiritse, että toteutus on aika köpsä. Mummo, joka kaipaa kirsikankukkien aikaa, on ihan tyytyväinen, kun hän kohtaa keinotekoisia kirsikankukanlehtiä, ja mies, jonka lapsuudessa parasta oli päästä raitiovaunukuljettajan viereen ja tuntea ilmavirta raitiovaunun kiitäessä, on samoin ihan tyytyväinen tuulettimilla aikaansaatuun vaikutelmaan.

Hiiragin romaanissa välittävänä tahona on valokuvaamo. Kun vainaja ilmaantuu sisään, tuodaan kuvaamoon valokuva vainajan jokaiselta elämän päivältä. Niistä vainajan pitää valita jokaista elämänsä vuotta edustamaan vain yksi kuva. Elämän tärkein muisto korostuu Hiiragin romaanissakin, ja koska tuota mustoa on muisteltu niin usein, sitä koskeva valokuva on haalistunut. Niinpä se on käytävä menneisyydessä ottamassa uudelleen.

Hiiragin romaanissa hahmoja on vähemmän: vain valokuvaaja, vainajien kuvia kuljettava kuski ja kolme muistelijaa. Käy ilmi, että näiden kohtalot ovat liittyneet elämässä yhteen. Ajat eivät sijoitu romaanissa kronologisesti, ja osittain aikatasojen sekoittumiseen on "syyllinen" valokuvaaja.

Valokuvaaja on jäänyt välitilaan muistovalokuvaajaksi sen tähden, että hän on tämän "uransa" alussa – tai alussa ja alussa.. – puuttunut yhden vainajan elämään tuossa välitilan muisteluvaiheessa. Rangaistukseksi tästä hän on joutunut elämään mitäänsanomattoman elämän, josta hän ei muista mitään. Hänen elämästään on jäänyt yksi ainoa valokuva, eikä hän muista senkään ottamista.

Minulta on kesken pohtimisen, mitä Hiiragi tällä tarkoittaa. Että muistojen vääristämisellä menettää oman elämänsä, vaikka vääristäisi jonkun toisen muistot? Että vaikka valokuvaaja auttoi vakavasti pahoinpideltyä lasta selviytymään, tämä ei kuitenkaan osannut aikuisena opettajana itse tunnistaa kaltoinkohdeltua lasta, kun sellaisen näki?

Hmmm... (26.8.2024)