Viikonloppua on vietetty mm. puolukanpoiminnan, hillonkeiton ja mehustamisen merkeissä. On syöty sesongin lähiruokia, ja sääkin muuttui sen verran, että uuniin saattoi laittaa tulen. Ja kun uunin saattoi helteiden päätyttyä ja öiden kylmettyä viimein sytyttää, olen poltellut siinä vanhoja asiapapereita.

Tarvitsen nimittäin kansioita. Olen poltellut vanhoja papereita aina sitä mukaa, kun kansiolle on ilmaantunut uutta käyttöä.

Jo varmaan vuosi sitten aloin kaivella esiin vanhoja kirjoituksiani. Niitä on syntynyt eri konteksteissa hirmuinen määrä. Olen saanut sen verran aikaiseksi, että olen ripotellut niitä vähän aihepiireittäin kirjahyllyihin pitkin kirjojen ja seuravan hyllyn väliin jääviä matalia koloja – iso osa teksteistänihän on ajalta ennen tietokoneita. Varhaisimmista tietotekniikan ajan teksteistä säilytin onnekseni paperikopioita tai talletin niiden lehtileikkeet, sillä niitä silloisilla ohjelmilla tehtyjä dokumenttejahan ei saa enää millään auki, eihän ole enää edes niiden lukemiseen tarvittavia laiteitakaan. Meiltä löytyy kotoa ns. korppujen lukemiseen ulkoinen asema usb-liitännällä, mutta vaikkapa nyt korppuja uudempien ns. zipien lukemiseen tarvittava vastaava on jo kadonnut. Ja muistaako kukaan ns. lerppuja? Sai edes saikkuja? Joten onneksi paperia on...

Meinasin koota olellisimmat höpinät kirjaksi. Yritys hyytyi vuosi sitten siihen, että sitä materiaalia on niin jättimäsesti. Siitä saisi 30-osaiset kootut teokset, mutta ne eivät kiinnostaisi edes minua itseäni. Se mahdollinen supeampi kokoomateos ei sekään kiinnosta ketään muuta kuin minua, mutta luultavasti painatan sen silti. Kuulun nimittäin vielä siihen sukupolveen, joka arvostaa itseisarvoisesti kirjamuotoisia aineistoja, olivatpa ne substanssiltaan tärkeitä tai eivät.

Isäntä kertoi, että facebook oli juuri tarjonnut hänelle mahdollisuutta saada teksteistään koottu kirja. Siis facebook, kaiken internethörhöyden isoäiti.

Nyt uuniin tyhjennettävänä oli kansioita, joissa oli ohjaamiani opinnäytetöitä, niiden toiseksi viimeisiä vaiheita varustettuna kommenteillani sekä syventävien opintojen seminaaritöitä. Minä se olen ohjannut opinnäytetöitä mitä ihmeellisimmistä aiheista niin kuin nyt liittyen hangeuliin. Hangeul on korean kirjoitusjärjestelmä. Olen toki aikoinaan itsekin kirjoittanut siitä(kin).

Jätin polttamatta mainitun opparin samoin kuin saman opiskelijan syventävien seminaarityön, jotka molemmat sattuivat olemaan samasta aiheesta, mihin ratkaisuun – voisipa suoraan sanoa – painostin opiskelijoitani. Tuo opiskelija teki aiheepiiristä tai sitä läheltä liipaten muitakin asioita opintoihinsa ja oli siinä välissä opiskelijavaihdossa Etelä-Koreassa.

Tuosta opinnäytetyöstä ei silti tullut kovin kaksinen. Jouduin antamaan sitä aika huonon arvosanan, mutta sanoin opiskelijalle, että sitä ei tule kukaan koskaan kysymään, mutta oman älyllisen rehellisyyteni nimissä toimin näin. Sitä paitsi omakaan opinnäytetyöni ei ollut mistään kotoisin eikä siitä ole kukaan koskaan kysellyt mitään. Kukaan ei kysele, sillä kaikki muistavat omasta nuoruudestaan, että siinä elämänvaiheessa on paljon muitakin asioita hoidettavana, ja ne kaikki muut ovat millä tahansa kriteerillä arvioituna tärkeämpiä kuin joku hiton opinnäytetyö, joka on vain asia, joka silloin vain pitää suorittaa pois jaloista. En tiennyt tuon opiskelijan elämästä mitään, mutta tuon esittelemäni suuntaisiahan asiat sen ikäisten ihmisten elämässä yleensä ovat; en myöskään tiedä, mitä opiskelija on sittemmin ruvennut tekemään.

Ja saadakseni selville, mitä itse rupesin tekemään, lajittelen nyt omia vanhoja tekstejäni noihin mappeihin, jotka olen tyhjentänyt opiskelijoitteni teksteistä.

Aamu on edennyt aurinkosena sen verran lämpimämmäksi, että lähden tästä ottamaan vielä yhden puolukanpoimintapyrähdyksen.