Samalla Heinolan reissulla kuin Runoware-kutsuilla tuossa itsenäisyyspäivän jälkeen, tarkemmin sanotuna 9.12., kävimme juuri marraskuun lopulla avatussa Käkisalmi-museossa. Sen kanssa samassa huoneistossa toimii tuntia ennen museota avautuva Kahvila Käki, missä ehtii siis hörpätä +60-makutottumuksia vastaavat aamukahvit ennen kuin tarttuu museon tarjontaan.

Menimme isännän kanssa museoon oikein ajan kanssa – sitä kului kolmatta tuntia – ja paikalla oli perustajatahon, Käkisalmi-säätiön, puheenjohtaja Kari Kaikkonen ja museon vapaehtoistyöntekijä, Heinolan Karjalaseuran varapuheenjohtaja Liisa Vehkasalo vastailemassa kysymyksiin. Meillä nimittäin on tarkoituksena, jos kohtalo suo – tällä iällä on syytä esittää aina tällainen varaus – kirjoittaa aiheesta muuhun yhteyteen, joten tässä nyt vain pari sanaa ja jokunen kuva aiheesta. Todettakoon vielä erikseen, että museossa on hurjasti asiaa, joten nämä ovat nyt vain minun erityisiä kiinnostuksen kohteitani vastaavia pikku makupaloja = tämä ei ole mikään kattava yleiskatsaus.

Voi olla, että muista ihmisistä on tärkeämpää vaikkapa nyt käkisalmelainen puunjalostusteollisuus, mutta minusta on sangen kiinnostavaa, että Käkisalmessa sijaitsi Suomen ensimmäinen fajanssitehdas, Suotniemen fajanssitehdas, joka perustettiin Suotniemen kartanon tilalle Christian Wilhelm Löfstömin toimesta 1842. Vuonna 1848 tehtaajohtajaksi saatiin Ruotsista Rörstrandin tehtaalta englantilaissyntyinen Gregory Holden, ja niin ilmaantui tehtaan tuotteisiin ruotsalaisia ja englantilaisia vaikutteita. Mutta omasta takaakin kehitettiin jotain uutta ja ihmeellistä, nimittäin ruskeasävyinen hiekkakeramiikka, jonka muotoilussa luovuttiin tuon ajan päätrendeistä, myöhäisempirestä ja uusrokokoosta.

Tehdas lopetti toimintansa 1893 – ala oli kovasti kilpailtu…

Suotniemestä on tehty mielenkiintoisia esinelöytöjä kuten koruja. Ohessa on museon kokoelmiin kuuluva hopeaketju, joka on ajoitettu vuosiin 1150–1300 -luvuille, Suomessa ajallisesti melko liukuvaan ristiretkiaikaan siis. Tuohon kauteen sattui sekin, kun karjalaiset seilasivat Ruotsiin aina Mälaren-järvelle asti, ryöstivät Sigtunan kaupungin ja polttivat vielä päälle (1187). Yhtä kaikki, ristit korussa ovat bysanttilaisvaikutteisia, mutta ketjun päissä on skandinaaviset eläimenpäätapit. Ristikolmikon kuvassa vasemman reunan rististä Käkisalmi-säätiö on teettänyt hopeisia kopioita, ja varsinkin tässä uudenkiiltävässä muodossaan risti on kieltämättä elegantti.

Koska minulla on ollut pakkomielteenä kokeilla kaikkia vähänkin mahdollisen rajoissa olevia käsityömuotoja, kävin aikoinaan Heinolassa asuessamme kengäntekokurssin. Kurssilla kerkesin valmistamaan lipokkaat ja pieksut; muinaiskenkiä varten sain vielä kaavat mukaani. Opettajallakaan, Sirkka Seppälä nimeltään, ei muistaakseni ollut mukana muinaiskenkiä livenä, vain kuvia oli, ellen sitten aivan väärin muista. Nyt Käkisalmi-museossa olikin huikea kokemus, kun esillä olevan Karjalan muinaispuvun yhteydessä oli muinaiskengät, joista nappasin oheisen kuvan.

Kengäntekokurssin päätyttyä ongelman muodostivat lestit. Kurssin jälkeen seuraavan pääsiäisen vietimme Uukuniemellä, ja silloin kirkon mäellä toimi vielä Matin kioski. Matti myi kioskistaan mitä erilaisimpia asioita kuten perunoita ja tauluja, joten taapersin kioskille kysymään, että kun Matilla nyt oli kaupan kaikkea muutakin niin eiköhän hänellä mahtaisi olla myös kenkälestejä. Niitä oli, mutta vintillä. Sanoin, ettei nyt tarvitse lähteä hakemaan, mutta voisin ostaa sellaiset heti alkukesästä.

Matilla olikin kesäkuulla mökille tullessamme iso säkillinen erilaisia ja eri kokoisia kenkälestejä tarjolla. Ostin jatsarin lestit, ja rupesin tekemään muinaiskenkiä niiden päälle leikkimökistä löytyneestä veljeni vanhasta mokkatakista, jonka tämä lupasi käyttööni. Takki oli tietenkin pahemman kerran homeessa sellaisen säilytyksen johdosta, mutta leikkelin pahimmat kohdat pois. Jäljelle jäi sen verran materiaalia, että sain kuin sainkin tehdyksi muinaiskengät niihin uusiin jatsarin lesteihini. Äidin luonnehdinnan mukaan ne eivät kuulemma olleet kengät. No, takkinahka oli tietenkin ohutta ja käsitelty mahdollisimman venymättömäksi, kun kenkänahan nimenomaan pitää kasteltuna venyä ja sitten kuivua niile sijoilleen.

Muinaispuvun kenkä on nerollinen tuote. Kengissä on vain yksi sauma – päällysosan ja pohjan kiinnittämisen lisäksi, tietenkin. Alla vielä näytiksi muiniaspuvun kenkäni eli tossuni tehtyinä Uukuniemeltä Matin kioskista ostettuihin jatsarin lesteihin.

Käkisalmelaiset sijoitettiin sotien jälkeen Heinolaan. Heitä oli niin paljon, että kun torikauppias Veikko Mykrältä joskus kysyttiin, miten heinolalaiset ovat ottaneet karjalaiset vastaan, vastaus kuului, että hyvin, sillä eihän ne mahda meille mitään, kun meitä on enemmän. Liisa Vehkasalo kertoi omasta puolestaan, että hän oli jo toisella kymmenellä ennen kuin hänelle valkeni, että kaikki heinolalaiset eivät olleet Käkisalmesta. Koulussakin kun oli vain pari oppilasta, jotka eivät olleet sieltä kotoisin.