Meidän kirjallisuuspiirissä on seuraavana vuorossa lukuvuoden klassikko, nyt Thomas Mannin Buddenbrookit. Romaanissa kerrotaan porvariperheen patriarkasta ja hänen perillisistään ja siitä, miten arvostetun dynastian perustajan elämäntapa menettää kannatustaan seuraavissa sukupolvissa sadan vuoden aikana. Tämä on siis minun tulkintani – monen muun mielestä kyseessä on kauppiassuvun degeneroituminen.

Minulla on monta lempikirjailijoiden sarjaa. Kuolleiden länsimaisten kirjailijoiden kategorian ykkössijaa pitää hallussaan juuri Thomas Mann (1875–1955). Näin siitä huolimatta, että hän ei ihmisenä ehkä ollut kaksinen, mutta eivät kirjailija useinkaan ole. Esimerkiksi en hirveästi arvosta sitä, että Mann nuoruudessaan oli vähintäänkin konservatiivinen ja nationalistinenkin ajatusmaailmaltaan. Hän käänsi sitten kelkkansa – mahdollisesti vain tai ainakin – oman nahkansa pelastamiseksi, kun rupesi näyttämään, että natsit äityvätkin juutalaisvastaisiksi. Mann oli, nähkääs, tullut menneeksi naimisiin juutalaisen Katia Pringsheimin kanssa. Tässä vaiheessa Mann jopa tuki lausunnoillaan sosialisteja ellei suorastaan kommunistejakin. Vaan kun toinen maailmansota ja Kolmas valtakunta olivat ohi ja Mann tullut takaisin Eurooppaan Yhdysvaltain retkeltään, hän palaisi jossain määrin aikaisempiin arvoihinsa.

Tässä yhteydessä en malta olla huomauttamatta sitä, että tässä Mannin esikoisromaanissa Buddenbrookit esiintyy luterilainen pastori nimeltä Pringsheim, enkä sitäkään, että kirjailija on antanut oman etunimensä perheen kakkossukupolven vastuunkantajalle, Thomas Buddenbrookille. Kirjan ensimmäisestä julkaisuvuodesta on jostain syystä useampia käsityksiä. Omasta hyllystä löytyvän Siiri Siebergin vuonna 1956 toisena painoksena julkaistun käännöksen lopussa on kirjan ja kirjailijan esittely, ja siinä väitetään, että romaani olisi julkaistu alkujaan vuonna 1905. Wikipedian mukaan vuosi olisi ollut 1901.



Yksi mielenkiintoinen ominaisuus Mannin romaanissa on se, että lukijaa ei kannusteta olemaan yhdenkään henkilön puolella. Mielenkiintoista on toki jo sekin, miten tuollaisia kauppahuoneita kuin Buddenbrookit-romaanin ylipäätään saadaan alulle. Romaanillahan on todellisuuspohjaa, sillä se kertoo Thomas Mannin omasta suvusta. Jotkut ovat sitä mieltä, että perheyrityksissä ensimmäinen sukupolvi perustaa, toinen pitää pystyssä ja kolmas tuhoaa. Hmmm... Varmaan perustajasukupolven vaiheessa kyse on jossain määrin noiden ihmisten poikeuksellisesta energiasta, joka kenties puhkeaisi merkittäviin tekoihin olosuhteissa kuin olosuhteissa, mutta millaisiin tekoihin tai yrityksiin, se luullakseni riippuu pitkälti historiallisesta hetkestäkin. 

Seuraavissa sukupolvissa joudutaan ainakin osin toteamaan, ettei heissä ole isoisosän draivia. Tai sitten maailma on muuttunut ja seuraavien sukupolvien jäsenten tarmo alkaa suuntautua johonkin aivan muuhun. Tai sitten ei kumpaakaan. Itse äänestän maailman muuttumisen puolesta merkittävimpänä tekijänä. Romaanin Buddenbrookit kävivät suuren luokan kansainvälistä kauppaa, joka sitten hiipui, mutta sama tendenssi näkyy pienemmässä mittakaavassa omassa suvussanikin. 1800-luvun puolessa välissä kasvatetiin taloja ja tiluksia, mutta jo muutaman vuosikymmenen jälkeen alkoi olla muitakin asioita, mistä kiinnostua. Buddenbroookien perheessä ei jostain syystä innostuttu koulutuksesta, mikä luo hieman epäuskottavuuden häivää kirjan ylle. Niin nimittäin tapahtui minun suvussani. 

Ei ole tiedossani, jatkoiko Thomasin Mannin sisaruksista joku heidän kauppahuonettaan. Se tietenkin tiedetään, että Mannin dynastia säilyi Thomas Mannin jälkeläisissä, joskin kirjallisuusdynastiana. Dynastia siis vaihtoi muotoaan. Vaikka Buddenbrookit-romaanissa ei siis olla kiinnostuneita kirjallisuudesta ja siihen välttämättä liittyvästä oppineisuudesta, siinä on aluillaan kolmannen kauppahuonesukupolven into musiikkiin, mutta kas, ei sen ansaintalogiikkaan. Kolmannen romaanissa kuvatun polven edustaja Hanno toteaa: "Mitä minun musiikkini on? Ei se ole mitään. […] Ja sitten minusta olisi tuo kiertely ja matkustelu hirveän vaikeaa." Musiikki tuli olemaan meidänkin suvussamme tärkeässä asemassa, vaan kun ei ollut niin rikasta ja korkea-asemaista sukua kuin Buddenbrookeilla, soittamisesta piti saada leipänsä joko kanttoireina tai soitinverstaalla.

Thomas Manin tuotanto kuvaa kirja kerrallaan 1900-luvun historiaa. Esikoisromaani Buddenbrookit kuvaa pitkää rauhan aikaa, jona yhteiskunta muuttui kuitenkin valtavin askelin, vaikka Buddenbrookien uudet sukupolvet eivät ehkä pysyneet perässä. Periaatteessa rauhallisesta ajanjaksosta huolimatta tilanne oli vielä kapitalismin ja markkinatalouden kehityksessä vakiintumaton, ja kuten kirjassa kuvataan, kauppa veti puoleensa monenlaista väkeä, eikä porvarisluokan keskuudessa elämäntapa ollut ollenkaan homogeeninen.

Näitä oloja haluttiin vakiinnuttaa, ja yhtänä muotona oli luoda pelimerkkisysteemi. Eli takerruttiin kovan työn tuoman elintason aineellisiiin tunnuspiirteisiin. Taloihin ja tavaroihin. Lopulta hienosteluun. Kun tietty asema oli saavutettu, liiketoimintaa itseään ei suoranaisesti pyritty kehittämään. Viimeinen Buddenbrookien kauppiaista, Thomas Buddenbrook, senaaattoriksi kohonnut, kauppahuoneen satavuotista taivalta juhlinut, väsähtää hänkin, ja ainoaksi elämänsisällöksi hänelle(kin) muodostuu tukan ja viiksien kähertely ja korkealuokkaiset alusvaatteet. Thomasin poika Hanno tykkää soitella, ja isä sanoo, että voidakseen elää niin hienoa elämää kuin käydä konserteissa ja oopperoissa tämän pitää työskennellä kovasti perheen kauppahuoneessa. Kaikkien muiden paitsi ehkä Hannon mielestä kaiken pitää olla hienoa, varsinkin ystävien, sillä muutenhan näistä ei ole mitään hyötyä. Eritoten Thomas-isä halveksii Hannon ystävää Kaita, pohjalle pudonnutta kreiviä, köyhimystä, jolla ei ole muuta kuin arvonimensä. Mutta kuolinvuoteellaan Hanno hymyilee ainoastaan sisään väkisin tunkeneelle Kaille. 

Eli ihmisistäkin on tullut statussymboleita toisilleen, statisteja toistensa elämissä, ja lahimmäisiä yritetään manipuloida olemaan sellaisia kuin itse kullekin parhaiten sopisi. Ja mitä vähemmän muut suostuvat komentoon, sitä typerämpinä näitä pidetään. Thomaskin huomaa lopulta olevansa vain sukulaistensa orja, joka rahoitta näiden turvalliset, fiinit ja sekopäiset elämät. Thomasin sisko Antonia, Tonyksi kutsuttu, jää ikuiseksi lapseksi. Vaikka Tony ihailee esi-isäänsä, joka on ratsastanut Lyypekkiin haki koko Saksan, hän ei itse pysty selviämään kuin kotinurkillaan – hän on yrittänyt Münchenissä, tuon ajan uudessa nousevassa keskuksessa, ja saanut nenilleen.

 Koska Thomasin pojasta ei ole kauppahuoneen jatkajaksi, Thomas asian katkerasti tajuttuaan tekee testamentin, jolla määrää kauppahuoneen lopetettavaksi kuolemansa jälkeen. Kun omaisuutta sitten aletaan Thomasin kuoltua myydä, mistään ei saada paljon mitään

Thomas Mannin ura oli pitkä, ja hänen viimeiseksi varsinaiseksi romaanikseen tuli jäämään Tohtori Faustus. Kun esikoinen oli käsitellyt pitkää yltäkylläistä rauhan aikaa, jona ihmiset menettivät kimmokeeen saada aikaiseksi, kun ei ollut pakko, Tohtori Faustuksessa kuvataan paitsi alkuun tuota samaa yltäkylläistä turvallisuutta, myös molempia maailmansotia, joihin Saksa oli syyllinen. Olen lukenut teoksen moneen kertaa, ja joka kerta jotenkin eri näkökulmasta. Nyt, kun meneillään tämä sota Euroopan maaperällä ja giljotiini roikuu koko ajan pään päällä, luen kirjaa väistämättä siltä kannalta, mitä Mann on sanonut noiden Saksan aloittamien sotien kulttuurisista taustoista. Itse asiassa tuntuu suorastaan hullulta, että olen voinut aikaisemmin lukea po. kirjan sivuuttamalla tämä aspektin täysin. Mutta rehellisyyden nimissä minun on pako tässä myöntää, että ensimmäisen kerran olen lukenut sen kertomussikermänä siitä, millaisia uhrauksia tai myönnytyksi sen eri henkilöt ovat tehneet taiteen takia. Jonkun kerran luin sen taiteen degeneroitumisen kuvauksena. Jne.

Tätä nykyistä Tohtori Faustuksen lukutapaani vasten Buddenbrookit näyttäytyy nimenomaan kuvauksena tyhjänpäiväisestä 1800-kuvun jälkipuoliskon silloin jo ikuisina pidettyihin arvoihin harhaisesti nojautuneesta maailmasta ja siitä, miten kaikkia ei nykykielellä ilmaistuna sitten saatukaan "sitoitumaan" siihen. Yksi tapa olla "sitoutumatta" on sairastelu. Sairaus pakopaikkana. Mann on kirjoittanut tästä teemasta kokonaisen oman romaaninsakin nimeltä Taikavuori. Mehän elämme nyt taas aikakautta, jona on käynyt ilmi, että kaikki eivät "sitoudu" siihen arvomaailmaan/maailmankuvaan, jota oltiin pitkään pidetty itsestäänselvänä, ja tätä sanottakoon nyt sitten vaikka kognitiivista dissonanssia paetaan mielenterveysongelmiin. 1800- ja 1900-luvun vaihteen molemmin puolin pakopaikkasairaus oli tunnetusti tuberkuloosi, ja huumausaineet olivat silloinkin muodissa.

Olen lukenut nyt Tohtori Faustusta pitkään ja hartaasti. Se on kirja, jota on aika vaikea kuvata lyhyesti, mutta ehkäpä pistän tänne blogille siitä sanasen juuri sotien motiivien vinkkelistä.