Väärinymmärrysten hirttosilmukoita

13.01.2020

Ishiguro, Kazuo. Surullinen pianisti. EU 2019.

Me orvot -teoksen rohkaisemana tartuin Kuopion pääkirjaston uutuksien pikalainahyllystä jo toiseen Kazuo Ishiguron teokseen, Surulliseen pianistiin.

Alun ensivaikutelma oli kvasikafkamainen, mikä vähän tympäisi: saksalaiselta vaikuttavaan kaupunkiin saapuu konsertoimaan ja pitämään yhteisölle ylentävää puhetta pianisti, joka ei muista koko kaupunkia. Hän tutustuu lukijasta oudon vapautuneesti hotellin kantajaan, ihan vieraaseen ihmiseen, joka vaatii pianistia ottamaan yhteyttä tyttäreensä, ja kun pianisti tekee näin, käy ilmi, että tämähän on pianistin ehkei aivan vaimo mutta ainakin hänen poikansa äiti, ja kantaja, johon hän oli juuri "tutustunut", olikin hänen appiukkonsa.

Nämä uudet kohtaamiset, jotka osoittautuvat vanhoiksi ja unohdetuiksi elämän osiksi, on yksi kirjan teema. Toinen on se, että ihmiset hokevat koko ajan itselleen ja toisilleen omaa erinomaisuuttaan, vastuullisuuttaan ja kärsivällisyyttään, joita vaativat muita pönkittämään.

Kaiken erinomaisuuden, vastuullisuuden ja kärsivällisyyden romuttavat itsekunkin omat haavat. Kaikki menee enemmän tai vähemmän myttyyn. Kapelimestari Brodskylla haava on konkreettinen, muilla psykologisempi, ja aina sen haitta perustuu ei niinkään siihen itseensä kuin siihen, miten tuota haavaa palvotaan. Mitä enemmän henkilö palvoo haavaansa, sen oudommat seuraukset, ja jos hän vaatii muita palvomaan kanssaan omaa haavaansa, seuraukset ovat sitten jo täyskatastrofaaliset. Jotkut haavoista ovat jopa hämäriä, kuten pianistin vaimon ja appiukon jo vaimon lapsuudesta alkanut mykkäkoulu. Haavojen alle on haudattu hyviäkin muistoja jos kohta tahattomia väärinymmärryksiäkin, jotka on siis uhrattu haavanpalvonnan hyväksi.

Kaikki kirjassa joutuvat itsensä ja toistensa uhreiksi. Jotkut selviävät paremmin, jotkut huonommin.

Tiettyyn rajaan asti olen Ishiguron kanssa samalla kannalla esim. siinä, että muistomme ovat pahasti värittyneitä ja parantelemme niitä, unohdamme ja muistamme niitä, varsinkin petämme tai emme petä lupauksia, oman etumme mukaan. Emmekä ymmärrä läheisiämme pätkän vertaa, vaikka olemme varmoja, että ymmärrämme. Varsinkin on suuri vaara, että lankeaa uudelleen sellaisten ihmisten armoille, jotka ovat kohdelleet aiemmin kaltoin, ts. unohtaa, sillä meillä on merkillinen usko, että muut ihmiset ovat pohjimmiltaan sellaisia kuin me itse kukin haluamme. Ja hehän eivät ole.

Siinä teemassaan, että me ihmiset emme todellakaan ymmärrä toisiamme, kirja tulee lähelle sellaista vanhaa pienoisromaaniklassikkoa kuin Carson McCullersin The Heart is a Lonely Hunter (jonka nimi on jostain minulle täysin käsittämättämästä syystä käännetty Yksinäiseksi sydämeksi unohtaen koko metsästysaspektin) sekä vähän kevyemmin Jafar Panahin elokuvaa Taxi Teheran. Mitä kafkamaisuuteen tulee, mieleen tulee ehkäpä jopa Kafkaakin enemmän Bugakovin Mestari ja Margareta (josta käytätän tätä nimeä, sillä se on täysin käsittämättömällä tavalla suomennettaessa nimetty otsikolla Saatana saapuu Moskovaan!), sillä vaikka Mestarissa ja Margaretassa on kyse selvästi neuvostovallan kritiikistä – se tehdään heti kirjan alussa selväksi – siinä käsitellään inhimillistä heikkoutta samalla tavalla kuin tässä Ishiguron ainakin minun ymmärtääkseni täysin epäpoliittisessa kirjassa.

Viimeksi muokattu: 13.01.2020
Kommentit (0)
« Edellinen sivu 6 / 38 Seuraava sivu »