Käsiteltävän kirjan nimi on suluissa tuossa sivussa, sillä ajattelin ensin, etten kirjoita tästä Johanna Venhon Anne Brunila -kirjasta jo siitäkään syystä, että tämä kirja ei minua tarvitse. Ja kun minua ärsyttää jo sekin, että kirjoille laitetaan nykyisin aina joku joku alaotsikko, niin tällä on jopa alaotsikon alaotsikko…

Joten kirjoitan vähän kirjan vierestä, kun minulle nyt kuitenkin tätä lukiessa jotain mieleen tuli.

Ensinnäkin kannattaa huomata, että meillä on Brunilassa talouselämän huippuvaikuttaja, joka on joskus ollut niin köyhä, että on joutunut rahojen lopputtua menemään pienen lapsensa kanssa anopin luo syömään ja joka on joutunut pyytämään taksimieheltä 'luottoa', että on saanut äkisti sairastuneen lapsen sairaalaan. Tällaisen ihmisen luulisi olevan hiukan eri linjoilla kun talousnerot yleensä – näiden mielestähän ihminen on köyhä, koska on laiska ja tyhmä.

Anne Brunilalle on sattunut ja tapahtunut. Mutta vaikka hän kertoo olevansa buddhalainen, hän ei jostain syystä hae ymmärrystä elämänsä tapahtumille buddhlaisista opetuksista vaan pinnallisen puoleisesti tutustumastaan enemmän tai vähämmän huu-haa -psykologiasta (esim. Jung) ja yleisestä elämänviisastelusta ('elämä kantaa', 'aina löytyy ratkaisu'). Minä olin odottanut, että tässä pääasiassa viitattaisiin Shantidevaan tai Padmasambhavaan, mutta ei.

Pistää myös silmään, että lopussa Brunila väittää, että bodhicitta tarkoittaisi rakastavaa myötätuntoa ja että se olisi sama kuin mielen valaistumispyrkimys (s. 264). Pienenä tyttönä minä luin tenttiin, että bodhicitta olisi tuo jälkimmäinen ja rakastavasta myötätunnosta käytetään termiä maiti. Ihminen voi olla rakastavan myötätuntoinen ilman herännyttä bodhicittaa, mutta ei päinvastoin.

Onko tällä terminologisella saivartelulla sitten väliä? Ei ole. Kirjoja lukemalla ja termejä opettelemalla voi tulla buddhalaisuuden teoreettiseksi asiantuntijaksi mutta ei buddhlaiseksi. Pääasia on harjoittaa buddhalaisuutta käytännössä, ja se, että Brunila ei tulkitse elämänsä edesottamuksia buddhalaisuuden valossa, vaikka tunnustautuu buddhalaiseksi, jäi minua vähän harmittamaan.

Hän puuttu kuitenkin yhteen tärkeään seikkaan, nimittäin itämaisista traditioista tekniikoita napsineeseen mindfulnessiin. Ihmisillä on näinä individualistisina aikoina lupa vesittää mikä tahansa uskomusjärjestelmä, ideologia tai traditio, mutta mindfulnessissa buddhalaiset tekniikat on todellakin kännetty päälaelleen. Mindfulnessissa keskitytään itseen, omaan fyysiseen hyvään oloon, kun buddhlaisessa meditaatiossa on nimenomaan suunta itsestä pois aina siihen asti, että ego havaitaan tosiasiassa olemassaolemattomaksi. Aivan kirjan viimeisillä sivuilla Brunila kertoo itse käyttävansa meditaatiomenetelmää, jonka harjoituksen viimeisessä vaiheessa kuvitellaan, että meditoija lahjoittaa kehonsa pois.

Sama huoli vesittymisestä kalvaa muitakin uskontoja. Vastikään lukemassani Andrew Louthin Hyvyyttä ja kauneutta etsimässä -teoksessa Yhdysvalloissa ortodoksisen teologin uransa tehneen Aleksander Schmemannin kerrotaan pohtineen niitä vaaroja, "jotka liittyvät siihen, että kirkko antaa periksi sekularismille esittäytymällä jonkinlaisena hengellisenä, ihmiset onnellisemmiksi ja tyytyväisemmiksi tekevänä psykoterapiana[…]"

Brunila kertoo ostaneensa Päijät-Hämeestä vanhan maalaistalon. Kuhmoinen ei ole kuulunut pitkään aikaan Päijät-Hämeeseen, mutta viime syksynä ihmettelin, kun Kuhmoisten Kädentaitajien myymälästä saatoin ostaa Geshe Rabtenin teoksen Tiibetiläisen munkin elämä. En tiedä, liittyyvätkö nämä asiat mitenkään yhteen, mutta hämmästykseni oli suuri, kun kohtasin tuon niteen mainitussa paikassa.

Kolmanneksi palaan vielä vakiovalitukseeni, että 1970-luvun sosiaalihistoriasta ei oikein olla kirjoitettu mitään ainakaan meidät suuren yleisön tavoittavaa. Tässä Brunilan tapauksessa olisi aika tavalla aineistoa. Hän oli nuori 70-luvulla ja kasvoi ikään jo vähän pedatulle alueelle. Häntä kymmenisen vuotta vanhemmat olivat ensimmäisiä, jotka pystyivät tavallisista kotitaustoista ponnistelemaan merkittäviin asemiin – joukolla. Aiemmissa sukupolvissa tällainen oli äärimmäisen poikkeuksellista ja vaikuttaa ainakin näin maallikon mutu-tuntumalla tapahtuneen jokseenkin aina politiikan piirissä. Käsillä olevan kirjan mukaan Brunila ei ole koskaan ollut mukana politiikassa.