Kun kirjastosta ei ruvennut varausjonossa seisomalla saamaan, ostin itselleni tämänkin Grossmanin teoksen Kun Nina sai tietää. Minulla ei ole suinkaan kaikkia Grossmanin teoksia, varhaisimmista ei edes ole väliä, mutta Simson-myytin tulkintaa Leijonahunaja minulla ei ole siksi, etten yrityksistä huolimatta ole onnistunut löytämään sitä. Toki olen kirjaston kappaleen lukenut pariin kertaan.

Grossmanin kirjojen lukemisen jälkeen lukijan elmistö ei ole entisellään. Kaikki järjestyy väkisin ja tuskallisestikin uudelleen.

Vaikka teokset ovat kaikki erilaisia, voisi ehkä sanoa, että niissä on kirja kirjalta havaittava trendi muuttua vähemmän nimenomaisesti juutalaisiksi. Varhaisimmat ovat aivan umpijuutalaisia. Tämä uusin teos on siis vähiten juutalainen, vaikka päähenkilöt sitä edelleen ovat. Tai…itse asiassa Nina on vain puoliksi juutalainen sikäli, että hänen isänsä on Jugoslavian serbi.

Tämä on mös ensimmäinen Grossmanin (kirjoitusajankohtansa) nykyaikaan ja/tai välittömään lähihistoriaan sijoittuva romaani, jossa holokausti ei enää kummittele taustalla. Sitä vastaavan tragedian muodostaa nyt Titon hallinto, joka toimittaa leireilleen henkilöitä, joita epäilee Stalinin kätyreiksi. Kuten Ninan vanhemmat. Paitsi että Ninan sairaalloinen isä tekee itsemurhan kipsin sisään piilotettuun siteeseen hirttäytymällä jo kuulusteluiden aikana.

Jo kirjassa Hevonen meni baariin on kyse muistamisen eroista siten, että toinen saattaa unohtaa autuaasti koko elämäkseen tapahtumat, joihin osallistumalla on tuhonnut toisen elämää ratkaisevalla tavalla – ja joita tuo toinen ei voi unohtaa mitenkään. Tässä uusimmassa romaanissa Kun Nina sai tietää on kyse siitä, että tasan samat tapahtumat muistetaan suorastaan vastakohtaisella tavalla riippuen muistajasta. Eli romaani kertoo tilanteesta, jossa ulkopuolisen silmin on mahdoton sanoa, kumpi muistajista muistaa väärin, mutta jomman kumman on välttämättä niin tehtävä, sillä molemmat versiot eivät voi loogisesti olla tosia. Mutta kuuluuko loogisuus todellisuuteen?

Grossman kysyy tätä. Jugoslavian/Kroatian juutalainen Vera pidätetään miehensä itsemurhan jälkeen. Häntä vaaditaan allekirjoittamaan tunnustus, että mies on ollut luopio. Tämä on kyllä toiminut Titoa vastaan, mutta myös Stalinia, sillä hän oli kunnon kommunisti. Joten Vera ei allekirjoita. Kuulustelija uhkaa häntä vankileirillä ja sillä, että Veran pieni tytär Nina joutuu kadulle. Vera ei allekirjoita sittenkään, ja tapahtuu kuten kuulustelija lupasi.

Vera kertoo ylläkuvatun poikapuolelleen ja pojantyttärelleen 90-vuotissyntymäpäiviensä jälkeen. Nämä tuomitsevat Veran. Olisi pitänyt allekirjoittaa eli vetää Veran mies/Ninan isä lokaan, sillä tämähän oli jo kuollut.

Lukija kylläkin kysyy mielessään, että kauankohan olisi kuunut siihen, että Veraa itseään olisi syytetty myös luopiudesta, sillä Vera ja tämän mieshän toimivat samoissa Titon vastaisissa hankkeissa.

Sitten kuvion saa tietää Nina samassa yhteydesä, hiukan myöhemmin vain. Mitä mieltä hän on? – Sitä, että Vera toimi isän suhteen oikein, mutta äidin olisi pitänyt ottaa hänet, Nina-tyttönen, mukaan leirille eikä hylätä häntä...

Nämä tapahtumat ja tulkinnat tulevat julki matkalla, jonka kolmisukupolvinen perhe tekee Veran synttärijuhlien jälkeen varhaisten elämänvaiheitten seuduille nykyiseen Kroatiaan. Ninalla nimittäin on diagnosoitu Alzheimerin tauti, ja hän haluaa, että hänestä kuvataan video, jota hän voi katsoa, kun hänen muistinsa häviää häviämistään. Hän olisi siis halunnut muistaa oman versionsa elämästään. Mutta videolle on nyt tallentunut ihan toisia juttuja. Nina viskaa kamerat ja nauhat äidin vankileirisaaren jyrkänteeltä mereen. Hänellä ei ole enää kapasiteettia ruveta rakentamaan minuuttaan uudelleen.

Onko ihmisellä oikeus muistaa "väärin" ja onko rikos paljastaa hänelle "totuus", jos hän on koko elämänsä, koko ainoan elämänsä, konstruoinut "väärien" muistojen varaan? Sillä mistä tahansa kuitenkin löytyy palanen maata, jossa kasvi voi itää.

Kirja jättää hirveän määrän koko elimistöä korventavia kysymyksiä. Miksi ihminen muistaa "väärin"? Ylpeyden kuolemansynnistä, oman ylivertaisen egoisminsa takia? Selvitäkseen korottamalla itsensä petoksen uriksi eli moraalisesti pettäjien yläpuolelle? Koska muistojen vääristäminen on ainoa keino saadaa elämään edes joku johdonmukaisuus, se logiikka, vaikka sitten keinotekoinen?

Muistojen vääristäminen on keinotekoinen selviytymismenetelmä, joten se vaatii jatkuvaa lisäsepittämistä ja tukea, ja tämä riippuvuus vetää puoleensa muita riippuvuuksia kuten Ninankin tapauksessa. Lisäksi se rasittaa, niin, muistia. Heikot ihmiset jotuvat valitsemaan raskaan elämäntavan?

Kirjassa on myös Grossmanille tyypillinen rakkauden teema. Rakastaa voi vain heikkoja. Tykkäämisen kohteeksi kelpaavat vahvatkin.

Pikkuisen kirjassa kysytään sitäkin, pahensiko Ninan tilannetta se, että kun hän äitinsä kanssa muutti Israeliin, he asettuivat kibbutsiin, missä Nina erotettiin käytännössä äidistä lastentaloon, ts. hylkäminen ja petos jatkuivat jatkumistaan? En usko, että saamme lukea Grossmanilta kibbutsijärjestelmän kritiikkiä. Olen itsekin sitä mieltä, että lastentalosysteemi, josta käsin lapset tapasivat vanhempiaan vain ehkä tunnin päivässä näiden raskaiden maanviljelystyöpäivien jälkeen, oli luultavasti ainoa tapa saada aikuiset säilymään järjissään niissä siionismin ajan maailmanhistoriallisesti traumaattisissa oloissa. Ne ovat kuitenkin aikuiset, joiden varassa maailma aina kulloinkin seisoo.