Käytiin tänään Paavo Romppaisen Hopeatähden lento -kirjan julkaisemistilaisuudessa Kuopion Rosebudissa. Kirjan oli julkaissut täkäläinen kustantamo Hai. Tässä teoksessa Silvo Sokan tapaukseen on lähinnä mediakriittinen suhtautuminen, sillä tokihan tämä 17-vuotiaan nuorukaisen varastetulla polkupyörällä suorittama rakettilento vuonna1948 oli maailmanhistorian toistaiseksi pahin uutisankka.

Hämmästyksekseni olin blogeineni päätynyt kirjan lähteisiin.

Isäntä ehdotti tilaisuudessa kustantajalle kirjaideaa suurista unohdetuista kuopiolaisista, ja kustantaja Pohjonen sanoi, että isäntä voi kirjoittaa sen ja ehkäpä hän suostuu tekemään siitä jopa kustannussopimuksen. Isäntä kysymään, miksei Pohjonen itse historioitsijana tekisi sitä, mihin Pohjonen vastasi, ettei hän voi, sillä hänen pitää tehdä hommia, joista saa rahaa.

Niinpä niin. Kirjojen kirjoittamisesta ei saa rahaa paitsi pari poikkeuksellisen onnekasta olentoa, jotka ovat otenkin onnistuneet pääsemään suurten kustantajien siipien suojaan. Varmaan syystä, en minä sitä epäile.

Kustantaja olisi hyvä, sillä kirjojen tekemisessä olisivat ylimääräiset silmät monessa mielessä tarpeellisia. Meitä isännän kanssa ihmetyttää, miten Romppainen oli onnistunut puristamaan asinsa alle 70 sivuun. Kun me teemme omakustaiteitamme, taitton jossain vaiheessa havaitaan sivumäärän olevan noin 580, minkä jälkeen aletaan periaatteella 'kill your darlings' lyhentämään, yhdistelemään ja poistamaan tekstiä. Lopulta onnistutaan tilanteesta riippuen päätymään jonnekin paljon yli tai hiukan alle 300 sivuun. Esimerkiksi tässä ongelmassa kustantajasta kustannustoimittajineen olisi hyötyä.

Romppaisella on haaveena myydä kirjaansa 400 kpl. Me emme ole kolmea tekelettämme onnistuneet myymään kuin vähän alle sata, jos kohta painoksetkaan ei ole olleet suurempia. Uukuniemi-juttuja kirja myytiin aivan viimeistä myöten, itselle jäi kaksi. Isännän viimeistä (Koivistoinen, Aulis. Suonenjoki – hyvä paikka yrittää elää. Helsinkin 2018), josta otettiin Uukuniemen innoittaman vähän isompi painos, on nyt ensimmäisen kerran meidän kirjoistamme myynnissä kirjakaupassa eli juuri Rosebudissa, joskin isännälle tuleva raha per kappale on pienempi kuin kirjan painatuskulut…

Isoille kustantamoille ei meidän konseptilla ole mitään asiaa, mutta niiden palautteenantajien eli lisäsilmien saamiseen on periaatteessa toinenkin menetelmä, joskin se edellyttää kenties vieläkin suurempaa lykästämistä kuin isolle kustantajalle pääsy. Nimittäin pari iltaa sitten kävimme Kuopion pääkirjaston kirjoittajaillassa kuuntelemassa alustusta eräästä kirjoittajaryhmän osuuskunnasta. En mainitse nimiä, sillä en ole ollenkaan varma, haluavatko nuo henkilöt tulla mainituiksi tässä yhteydessä siitäkään huolimatta, että ihailen heidän hankettaan.

Kyseinen kirjoittajaryhmä toimii toistensa kustannustoimittajina: he lukevat toistensa tekstejä ja kokoontuvat säännöllisesti ammattikirjailijan johdollakin niitä ruotimaan. Osuuskunnan perustamiseen he päätyivät siksi, että eivät saaneet teoksilleen kaupallista kustantajaa. Osuuskunnan perustaminen onnistui, sillä kaikki ryhmän kirjoittajat olivat ammatillisesti vastuullisissa tehtävissä ja korkeissa asemissa, joten he saattoivat luottaa toisiinsa. Kyseinen osuuskunta joutuu sijoittamaan kirjoihinsa enemmän rahaa kuin vain painotyöhön, sillä he palkkaavat ulkopuolisia graafikoita ja he käyttävät rahaa myös esimerkiksi kirjamessuille osallistumiseen.

Osuuskunnat eivät sovi boheemeille. Niihin osallistujilta vaaditaan näyttöä siitä, että sana pitää ja sovitut asiat tapahtuvat. Osuuskunnat soveltuvat siis vain ultrahyväosaisille jäykäniskaisille nipottajille. Ja mistä löydät sellaisia ihmisiä kirjallisuusharrastukseen näinä individualismin aikoina?