Kuopion kaupungin kirjaston uutuushyllystä tarttui mukaani, koska oli miellyttävä esineenä, Hämeenlinnassa meneillään olevan näyttelyn näyttelykirja Uusi kauneus, Suomalaista taidetta Tangen-kokoelmasta. Kirjan typografiassa, varsinkin kansien, on toki hiukan toivomisen varaa, mutta heti pisti silmään ja käteen, että kirjaan on panostettu. Kannessa on niin miellyttävä, epätavanomainen mattalaminaatta, että se melkein muistuttaa päällystämätöntä paperia, ja mustien, laihaa leikkausta olevien groteskitekstien päällä kiiltävä lakka heittää kaiken ylle hienon hienon aksenttiväreilyn. Läpivärjätyt kirkkaankeltaiset etulehtipaperit ovat ylellisyyttä, josta näinä meidän onnettoman kirjataiteemme aikoina älyää kyllä nauttia. Sisäosissa on takavuosien graafisen suunnittelun ammattilehtien suosima ratkaisu käyttää muissa kuin huippuvärintoistoa vaativissa osissa kevyesti värillistä päällystämätöntä paperia ja painattaa vain kuvat kalkkilevyille (eli vahvasti päällystetylle, väriä imemättömälle ja tiheän rasterin sietävälle ns. paperille).

Kirja esittelee suomalaista taidetta norjalaisen Nicolas Tangenin laajasta modernismia ja nykyvalokuvaa käsittävästä kokoelmasta. Rahansa Tangen on tehnyt pankkimaailmassa, mutta hänellä on tutkinnot myös taidehistoriasta ja sosiaalipsykologiasta. Kokoelma on kerätty ammattimaisen järjestelmällisesti.

Kirjan paras osa on lopussa Elina Brotheruksen ja itsensä Nicolas Tangenin keskustelu, jossa Tangen toteaa tämän päämäärätietoisuutensa, mutta yrittää vakuuttaa, että hän on ostanut kuitenkin aina vain sitä, mikä häntä itseään on miellyttänyt. Figuratiivista taidetta tässä kirjassa ei siis oikeastaan ole kuin valokuvateokset. Poikeuksia ovat muuhun kokoelmaan nähden merkillisen huonot lähinnä symbolismiin luettavat maalaukset. Pääosin kirjan teokset edustavat konstruktivismin sitä vaihetta, joka lähestyy jo konkretismia, sekä itseään konkretismia, ja sitä myötä kokoelmassa näyttää olevan melko paljon kinetismiäkin. Eli taiteen ettenkö sanoisi mekanistisia lajeja.

Joidenkin Jorma Hautalan maalausten ohella valokuvateokset ovat parhaita. Jo kirjan muutamien Sammallahtien takia se on kannattanut painaa.

Minulla on vähän ambivalentti suhde Elina Brotheruksen tuotantoon. Sen arvo laski silmissäni rajusti, kun hän suostui tekemän Lohelan eduskunnanpuhemiesmuotokuvan. Hänen töidensä se viesti, joka koskee ihmisen perimmäistä yksinäisyyttä, pysyy tuon teon jälkeen osittain samana, mutta vain osittian, sillä tuo poliittinen teko toi perustavanlaatuisen yksinäisyyden teemaan mukaan kovan, piittaamattoman solipsismin.

Brotherus on kyllä älykäs, sitä ei käy kieltäminen. Hän kysyy Tangenilta hyviä kysymyksiä taidejärjestelmän toiminnasta. Ydinkysymyshän on, miten taiteilija pääsee mukaan siihen. Sen jälkeen, kun sisään on päässyt, markkinat kyllä huolehtivat taiteiljasta, Tangenkin sanoo.

Tangen kertoo, että somea hän ei seuraa eikä hän käytä gellerioita. Hänen kontaktinsa ovat taidehistorioitsijoita ja kriitikoita. Hän pitää murheellisena sitä, että taiteiljoilta on ruvettu vaatimaan itsensä markkinointia myyvillä höpinöillä. Taiteilijoiden omilla puheilla ei ole hänelle merkitystä, vain teoksilla. Hän myöntää, että taidehistoriallisista teksteistä suuri osa on täyttä sopaa ja että hän on varsinkin taidehistorian opintojensa aikana osallistunut itsekin tällaisen paskatekstin tuottamiseen.

Kohteliaisuus on varmaan asettanut rajansa – vaikka Elina Brotherus on kyllä osoittanut tässä kiistatta rohkeutta – sille, miten tiukasti keräilijää, joka siis kerää itseään Brotherustakin, on voinut hiillostaa. Mutta keskustelu paljastaa, miten taidejärjestelmää dominoi rahavalta ja jotkut yksittäiset upporikkaat. Taiteesta on tämän keskustelun mukaan tullut taiteilijoiden harjoittamaa pankkiirien perseennuolemista. Se palkitaan, joka nuolee parhaiten. Näin valitaan kokoelmiin teokset, joita sitten esitellään julkisuudelle.

Oma käsitykseni taiteesta perustuu ajatukseen, että pitää kulkea maailman ääriin ja etsiä sielua, joka muistuttaa omaa sielua ja opiskella tämän kanssa tooraa. Tällaista taidetta pankkiirikeräilijöiden pyörittämä taidejärjestelmä ei tietenkään tuo esiin. Miten me, jotka oikeasti tarvitsemme taidetta hengissä pysyäksemme, nyt sitä enää ikinä tavoitamme?