Eilen tuli telkkarista iltamyöhällä saksalais-venäläinen yhteistuotantodokumentti alkujaan nimeltään Town of Glory, mikä oli suomennettu Putinin patriooteiksi. En tiedä, mikä on ollut tekijöillä agenda, mutta pidän suomennosta selvästi vääränä ja alkuperäistä nimeä sarkastisena, kun ottaa huomioon, mitä elokuvassa todella on.

Elokuva kertoo Jelnjan kylästä, jossa  tekohengitetään sotilaallista neuvostomenneisyyttä. Asia kerrotaan kaatuneiden sotilaiden luiden etsintään osallistuneen miehen vinkkelistä. Tämä on itse löytänyt 27. Kylässä pidetään juhlat, jossa nämä suuren isänmaallisen sodan uhrit nyt haudataan kunniallisesti, ja käytössä ovat näyttävästi neuvostotunnukset.

Alkuun mies on oikein reipas ja lähimmäisiään kannustava.

Toinen päähenkilö on Maša, 16-vuotias tyttö, jonka tyylilajina ovat patrioottiset lauluesitykset, joihin hänen äitinsä häntä valmentaa. Käy ilmi, että äiti on teetättänyt hänellä jopa isänmaallisen kirjasen, jota äiti ja tytär jakavat erään laulukilpailun tuomaristolle. Kyse on selvästi korruptioyrityksestä, joka kylläkin epäonnistuu – Maša ei voita… Mutta enemmän pistä silmään, että vielä tässä kohden Mašaa ei näytä hävettävän, vaan hän kiertää jakamassa kirjojaan – vai äitinsä kirjoja? – kilpailun tuomareille. Vähän länsikatsojaa järkyttää, sillä äiti ja tytär ovat tienneet, että heitä kuvataan julkisesti myös ulkomailla esitettävään dokumenttiin. Onko korruptio todellakin noin hyväksyttyä Venäjällä?

Jatkossa Maša murtuu monesti. On vaikea sanoa, häpeääkö hän suoranaisesti äitiään, mutta se käy selväksi, että äiti teettää tyttärellä jotain, mitä tämä ei halua tehdä eikä edes pysty. Maša itse asiassa itkee kaiken aikaa silloin, kun hänellä ei ole esiintymisuniformuaan.

Välissä äiti istuu monitoimikeskuksen työhuoneessaan ja kertoo elämästään. Miten Neuvostoliitto romahti samoihin aikoihin kun kuoli myös hänen äitinsä. Kuulemma hänen poikansa oli silloin hänen mielestään "vain" nelivuotias ja hän olisi tarvinnut oman äitinsä tukea. Määrittelyysymys. Länsimaisesta näkökulmasta ihmisen, jolla on jo nelivuotias eli aika iso poika, pitäisi olla itsenäinen. Ja nainen todellakin korosti omaa tuen tarvettaan, omaa emotionaalista riippuvuuttaan – äitiään sinällään hän ei vaikuttanut surevan.

Viimeisessä Mašaa käsittelevässä otoksessa Maša toistaa itkien, miten äiti tekee kaiken hänen eteensä. Äiti on kuvauksessa läsnä ja puuttuu jatkuvasti puheeseen. Kyyneleet valuvat tytön kasvoilla valtoimenaan. Kun kuvausryhmä jo kysyy Mašalta, haluaako tämä pitää tauon, tämä nyökkää. Äiti puolestaan ei ymmärrä, miksi. Kuvausryhmästä todetaan, että Maša on väsynyt. Äiti ihmettelee, miten tämä voi olla väsynyt.

Mutta kyllä sitä nyt lapsi väsyy, jos äiti on päättänyt väkipakolla tehdä lapsestaan itselleen uuden oman äidin ja vielä uuden Neuvostoliiton lisäksi.

Dokumentaristien huomautus sentään on jotain toivoa herättävää. Ehkä Maša käsitti, että kaikkien mielestä hänen äidillään eivät asiat ole kunnossa ja että jos dokumentin kuvaajat saavat lopetettua kuvaamisen, vaikka äidin mielestä ei ole mitään syytä, ehkä Mašankin mielessä herää ajatus, että ei ole hänen vallassaan ruveta äidilleen äidiksi ja Neuvostoliitoksi ja että hänen ehkä kannattaa lähteä lipettiin. Riskit ovat tietysti hirmuiset siinäkin tapauksessa. Hän on tullut läheisimmän ihmisensä hyväksikäyttämäksi, ja pelkään pahoin, että hän sortuu johonkin retkuun, joka käyttää häntä hyväkseen myös, koska Maša ei ole kokenut muunlaista hyväksytyksi tulemista kuin hyväksikäytetyksi tulemisen. Ja se on vaarallista, tietenkin.

Toinen mielenkiintoinen tapaus on pariskunta, jolta on poika lähetetty sodasta sinkkiarkussa. Äiti mäkättää, miten hän oli sanonut pojalle, ettei sotaan pidä lähteä. Miksei tämä ollut lahjonut jotakuta, vaikka hän käski?

Ja kyllähän venäläisen mittaluokan korruptio on mahdoton, ellei sitä jo kotona opeteta.

Lopussa päähenkilö mies, niin streittinä kun on tähän asti esiintynyt, alkaa vetää vodkaa. "Kuvatkaa vaan", hän sanoo ja esittää epäilyksen, että dokumenttiryhmä on ulkomaisia vakoilijoita, jotka vain haluavat paljastaa Venäjän koko häpeän. Mies, joka filmin alussa on paheksunut, miten kyläläiset eivät muuta tee kuin ryyppäävät eläkeläisvanhempiensakin rahat, itkee humalassa venäläisten alennustilaa: "Miten näin voi elää?"

Filmissä näytetään myös pätkä jonkun koppalakkisen ilmeisen sotilashenkilön puheesta voitonpäivän luidenhautaamisjuhlassa. Sotaherra pajattaa, että Venäjä on kauttaaltaan Naton piirittämä. En tiedä, miksi ihmiset uskovat tämän, sillä ainakin Neuvostoliiton aikaan maassa oli hyvä kouluopetus, ja maantiedon tunneilla kyllä selvitettiin, että Neuvostolittolla oli aika pitkät rajat vaikkapa nyt Kiinan ja Mongolian kanssa…mutta ilmeisesti Neuvostoliiton mukana romahti myös koululaitos…Yhtä kaikki, dokumentissa ollaan sillä kannalla, että Venäjä ei voi muuta kuin turvautua kaikkien mahdollisten ulkoisten tahojen pelotteluun ja että hyökkäys ensimmäisenä on aina sodassa paras ratkaisu.

Pikemminkin kuin mistään Putinin patriooteista tämä dokumetti kertoo 90-luvun aiheuttamista syvistä inhimillisistä traumoista ja Venäjän paikoin kollektiivisesta Nastasja Filippovna -syndroomasta.