Olemme viimen suorittaneet jokavuotisen Pietarin matkan.

Tällä kertaa yövyimme hotelli Dostojevskissa, mikä on monessakin mielessä sopiva paikka majailla Pietarissa. Lähellä oli Dostojevskin kotimuseokin. On vähän vaikea sanoa, mikä oli lopulta Dostojevskin (1821-1881) koti, sillä hän muutti kaksikymmentä kertaa eikä viihtynyt samassa kortteerissa koskaan kolmea vuotta kauempaa, mutta kotimuseona on se huoneisto, jossa Dostojevski viimeimmäksi eli ja siten myös kuoli.

Dostojevski oli omakustantaja, ja yksi huone oli varattu varastoksi, jossa säilytettiin hänen tuotoksiaan, joita rouva siten kävi tilausten mukaan viemeässä postiin. Joten ei ole mikään häpeä olla omakustantaja.

Lähistön aukiolla on Dostojevskin patsas, jota ihmettelimme etenkin siksi, että se näyttää hyvin samanlaiselta kun Helsingissä sijaitseva Aleksis Kiven patasas. Hahmojen asennot ovat ainakin hyvin samanlaiset.

Hotellia vastapäätä oli Vladimirin Jumalanäidin kirkko, jossa oli tällä kertaa ikonivieras Lokotin kylän kirkosta, nimittäin ihmeitätekevä mirhaa vuotava Jumalanäidin ikoni Lokotskaya.

Ikoni on kaksipuoleinen siksi, että ihan noin vain sen takapuolelle oli joskus ilmestynyt toinen kuva, joka on jotenkin siirretty pysyvästi paperille. Siinä on paitsi etupuolen Jumalanäiti, myös Jeesus sen näköisenä kuin hän on Torinon kuolinliinassa. Takapuolen hahmot ovat pystysuuntaan eripäin vähän kuin pelikorteissa.

Toiseksi ikoni on ihmeellinen siten, että se hikoilee mirhaa. Sitä kuulemma erittyy useamman tuoksuisena. Me ostimme muovikipossa ehtoollisleipäkuutioihin imeytettynä vanilja-aromilla varustettua.

Jotain ikoni kyllä näytti hikoilevan. Ikoni on lasikaapissa, ja lasiseinämissä pisaroi, mutta ei sillä tavalla kuin jos ikkuna höyrystyy. Vitriiniä oltiin tilkitty alalaidasta pumpulilla. En tiedä alkuunkaan, mistä on kysymys paitsi ainakin siitä että "voimia kohottava epätotuus vetää aina vertoja hyveelliselle mutta hedelmättömälle totuudelle", kuten Thomas Mann asian ilmaisi Tohtori Faustuksessaan.

Itke eivät aina vain vitriinin seinät vaan joskus Neitsyt Marian kuva itsekin on kyynelehtinyt.

Ennen kaikkea rukoileminen tämän ikonin edessa tuo ihmeellisen parantumisen ja siunattua tukea.

Ainakin matkamme tuli osoittautumaan siunaukselliseksi siinä mielessä, että löysin minulta puuttuvat neljä viimeisintä Hermitage Magazinen numeroa. Minultahan hävisi tässä kolme vuotta elämästä totaalisesti muihin asioihin. Vaikka noita lehtiä/vuosikirjoja toki jonkin verran silmäilin ympäristöstä noinakin vuosina, en niitä jaksanut hirmu ahkerasti metsästää. Mutta nyt ne suurin piirtein kävelivät vastaan.

Tämän vuoden numerossa oltin luovuttu pahvisista kansista. Harmi...

Lehti ilmoittaa avoimesti olevansa valtion propagandaa, mutta jutut ovat kiinnostavia. Kiinnostavista aiheista ja kiinnostavista näkökulmista, selvää propagandaa kun ovat. Vuosikirjassa on valitettavan laaja taideseurapiiripalsta, mutta on paljon muutakin, ja kiinnostavinta on tietenkin se, miten kaikki vedetään yhteen Venäjän kanssa. Mahtava julkaisu, ja minulla on koko sarja hamasta ensimmäisestä englanniksi ilmestyneestä numerosta. Kaikki eivätä ole yhtä hyviä, mutta kaiken kaikkiaan mainioita.

Jotain merkillistäkin on, sillä jossain näistä nyt käsiini saamistani numeroista näytti olevan puhetta Hollannissa Eremitaasin sikäläisen 'haarakonttorin' kanssa yhteistössä pidetysta Outsider Art- näyttelystä. Outsider Artin ei luulisi kuuluvan Eremitaasin agendalle.