Venäjän uusi uskonnollisuus

19.11.2019

Nyberg, René. Patriarkkoja ja oligarkkeja. Latvia 2019.

Adamsky, Dmitry. Russian Nuclear Orthodoxy. Religion, Politics, and Srategy. Stanford, California 2019.

Venäjästä ilmestyy kirjoja kuin sieniä sateella, mutta harvemmissa niistä on puututtu uskonnon kasvavaan asemaan yhteiskunnassa.

René Nybergin teoksen Patriarkkoja ja oligarkkeja nimi jo kertoo, että kirjassa nähdään yhteys uusien, Neuvostoliiton romahduksen jälkeisten bisneksen ja uskonnon valtakeskittymien välillä. Tosin Nyberg ei suuremmin analysoi tätä. Ymmärrettävästikin tällä diplomaatilla on enemmän kerrottavaa oligarkeista kuin patriarkoista, mutta oli kuitenkin kiinnostavaa lukea, miten Moskovan edellinen patriarkka Aleksei (josta Nyberg käyttää tätä tuttavallisempaa nimitystä virallisempaa nimeä Aleksi II) saapui hänen vastaanotolleen pitkässä, tummenetuin lasein varustetussa limusiinissa Nybergin Venäjän pestin aikana. Nyberg nimittäin oli toiminut Suomen Moskovan suurlähetystössä Neuvostoliiton aikoinakin, joten hänellä on vertailupohjaa.

Useimmat  Venäjän lähihistoriaa käsittelevät kirjat ovat kuvailleet 1990-luvun tapahtumia valtion omaisuuden pilkkahintaan voutsereina myymisestä aika yleisellä tasolla. Nyberg osaa jositain yksittäisistä henkilöistä, jotka tästä ihmiskunnan historiassa aika merkillisestä valtion omaisuuden myynnistä ottivat ilon irti. Muiden lailla myös Nyberg toteaa, että aika iso osa näistä valtion huonosta arvostelukyvystä hyötyneistä henkilöistä oli/on juutalaisia.


Nyberg ei millään muotoa esitä oligarkeja partiopoikina, mutta yrittää nähdä myös näiden hyviä puolia ja kertoo Elisabeth Schimpfössliin vedoten, että nämä harjoittavat filantropiaa. Nyberg vain unohtaa mainita sen Schipffösslin korostamalla korostaman seikan, että oligarkien harjoittama hyväntekeväisys on niin kapea-alaista, että on vähän määrittelykysymys, voidaanko sitä sanoa filantropiaksi. Se nimittäin ei ole järin pyyteetöntä kohdistuessaan selkeästi bisneskannalta hyödyllisiin kohteisiin kuten köyhiin vain siinä tapauksessa, että nämä sattuvat olemaan lahjakkaita; se ei kohdistu todella vaikeissa asemissa oleviin kuten aisti- tai kehitysvammaisiin, jotka eivät oikeastaan missään oloissa pysty 'maksamaan velkaansa' takaisin liike-elämälle. Tästä Schimpffösslin kirjasta nimeltä Rich Russians on minun tulkintani tällä blogilla, ja minun tulkintani siis eroaa tältä hyväntekeväisyyskannalta aika suuresti Nybergin tulkinnasta siitä, mitä Schimpfössl on mahtanut tarkoittaa.

 

Venäläisen rikollisuuden luonteesta näinä aikoina Nyberg myös vähän mainitsee ja viittaa Galeottiin. Olen itse lukenut suomeksi Galottin teoksen Voima ja valta ja esitellytkin tällä blogillani, mutta Nyberg viittaa häneen niin laimesti, että me emme ehkä ole lukeneet samaa kirjaa. Galeottihan sanoo ao. teoksessaan hyvin suoraan, että venäläinen rikollisuus on (edelleen) juutalainen bisnes. Tosin NyberginmMaltillisuuteen tässä aihepiirissä saattaa vaikuttaa se, että hänellä itsellään on juutalainen tausta. Tämän hän on kertonut edellisessä kirjassaan Viimeinen juna Moskovaan, josta löytyy esittelyni tältä blogilta. Se tosin on kohtuuttoman kärkevä, mutta vieritän syyn Hesarin harteille, sillä se oli julkaissut teoksesta niin ylistävän arvion, että petyin odotuksissani...


Käsillä oleva kirja on kiinnostava, vaikka lukijan on syytä olla hiukan lähdekriittinen siksi, että Nyberg tulkitsee lähteitä vahvahkosti omalta asiayhteyskannaltaan.

Arvo Tuominen on Putin – koko tarina -kirjassaan huomauttanut, että Suomen ja Venäjän kirkkojen tietämille parkkeerattujen ajoneuvojen välillä on suuri ero: kun Suomessa kirkkojen porteilla näkyy rollaattoreita, Venäjällä loistoautoja. Tämän tilanteen syntymekanismiin on puuttunut erittäin mielenkiintoisesti ja ilmeisesti syvällisesti Dmitri Adamsky teoksessaan Russian Nuclear Orthodoxy. Syvällisyyden edelle minun oli laitettava tuo sana 'ilmeisesti', sillä minulla ei ole kompetenssia tarkastaa hänen lähdeviitteitään, joita on melkein kolmasosa kirjan sivumäärästä.

Kirjassa kuvataan sitä prosessia, jossa Venäjän piti Neuvostoliiton hajoamisen ja sitä seuranneen moraalisen romahduksen jälkeen selvitä siitä, että valtakunnalla oli ydinaseita – moraalisesti romahtaneiden ihmisten hallinnassa. Adamsky kuvaa alkuun kuten kaikki muutkin Venäjä-kirjoittajat sitä, miten valtion omaisuus jaettiin ikään kuin kaikille tasan, mutta kun kaikilla ei sattunut olemaan samaa taloudellisten etujen tajua, tapahtui jotain, mitä luultavasti kukaan ei älynnyt ennakoida.

Eräs näistä ennakoimattomista asioista, kun valtion omaisuus oli kadonnut joidenkin yksilöiden taskuihin, oli se, että valtion virkamiesten palkat jäivät maksamatta. Osa näistä petetyistä palkollisista oli erittäin hyvin koulutettuja ja merkittävissä sotateknologisissa asemissa. Paitsi että heiltä loppuivat ihan normaali palkanmaksu, heiltä hävisivät myös entiset etuoikeudet, ja kaiken päälle heitä alettiin nälviä mediassa länsimaista vaikutteita saaneeseen tapaan. Tilannetta ei voinut pitää väliaikaisena, kestihän se vuosikymmenen. Ydinaseiden suunniteltusta ja käytöstä vastaavat asiantuntijat asuivat kaiken päälle suljetuissa kaupungeissa, joiden ainoa elinkeino oli sotateknologia, joten pois pääsyä ei käytännössä ollut. Siispä oli suuri riski, että joku riittävän turhautunut olento painaa jossain tällaisessa keskuksessa väärää nappia.

Yksi näistä kriittistä paikoista oli tuolloin vuosituhannen vaihteen vuosina Arzamas-16 -niminen ydinasesuunnittelun keskus. Paikallinen johto ja Venäjän ortodoksinenkirkko ryhtyivät minimoimaan moraalisen turhautumisen riskejä aloittamalla eräänlaisen herätyksen. Jossain mitassa toivon etsimistä kristillisyydestä oli alkanut esiintyä jo aiemmin niin sanoakseni puoliruohonjuuritasolla, nimittäin päällystön keskuudessa. Pian keskusjohdossa alettiin aprikoida , että eettisen tietoisuuden paluun prosessi on nopeinta, jos ensimmäisenä kääntyvät kaikkein ylimmät tahot – tällöin alemmat seuraisivat laumana perässä. Arzamas oli oiva paikka aloittaa ei vai siksi, että siellä ihmisten päiden hajoaminen aiheuttaisi aktualisoituessaan suurimmat katastrofit, myös siksi, että paikka oli alkuperäisltä nimeltään Sarov.

Sarov on paikka, jossa Suomessakin erittäin suosittu ortodoksinen pyhä Serafim Sarovilainen (1754-1833) kilvoitteli. Hän oli ollut aikanaan hyvin suosittu venäläisenkin kansan syvien rivien keskuudessa, mutta myös tsaariperheen, mikä sopi 2000-luvun ensivuosina, kun piti rakentaman uudelleen Venäjän suurvalta-asemaa – ja miltäpä muultakaan kuin vallankumousta edeltäneeltä pohjalta. Siispä Serfim Sarovilainen julistettiin Venäjän ydinaseiden suojeluspyhäksi vuonna 2003. Samassa yhteydessä alettiin mm. siunata kirkollisesti erilaista sotilaskalustoa, jopa avaruusraketteja sun muuta, ammuttiinpa Serafimin reliikitkin avaruuteen. Varuskuntiin, koulutuspaikkoihin ja muihin ydinteknologisiin keskuksiin alettiin rakentaa kirkkoja. Ja Arzamaskin sai takaisin nimensä Sarov.

Tämä kuulostaa näin nopeasti ilmaistuna aivan järjettömältä, mutta Adamskyn siteeraamat vaikkapa metropoliitta, sittemmin patriarkka Kirillin puheet kuvastavat lopulta hyvin aitoa huolta kansalaisten eettisen romahduksen mahdollisista seurauksista, ei vain yhteiskunnallisista vaan myös yksilöpsykologisista. Ylilyöntejäkin oli, ja sellaiseski laskisin mm. sen, kun Kirill rinnastaa ydinasekeskusten työntekijät muinaisten aikojen munkkeihin, jotka syrjäissä, eristyneissä luostareissaan kilvoittelivat henkisessä rikkaudessa mutta aineellisessa kurjuudessa.

Väitettiinpä niin maallisen kuin kirkollisen keskujohdon suulla, että kun ydinteknologiakeskus sijoitettiin Saroviin, se oli oikeastaan Serafimin ennustus. Oli siis ikään kuin Jumalan tahto, että ortodoksista maailmaa suojeltiin ydinasein nimeomaan Sarovista. Kyse oli aivan erityisestä johdatuksesta, jolla Jumala suojeli Venäjää.

Luultavasti asia oli historiallisesti aivan päin vastoin eli Sarovin luostarialueet otettiin ydinaseteknologian käyttöön erityisesti niiden aiemman uskonnollisen merkityksen kieltämiseksi ellei suorastaan halventamiseksi, mutta kerrasssaan näpärää tarinontia Kirilliltä ja kumppaneilta, sitä ei voi kieltää.

Tarinaan kuuluu vielä aivan erityisellä tavalla ydinsukellusvene Kurskin uppoaminen vuonna 2000, sillä sen komentaja sattui olemaan edellä mainittuja enimmäisiä kristillistyneitä päällystön edustajia, ja hän upposi aluksensa mukana. Joku uskossaan heikompi olisi katsonut, että tämä oli merkki siitä, että 'venäläisellä ydinortodoksialla' ei ole Korkeimman siunausta, ja tosiaan, Putiniltahan kului joidenkin mielestä kohtuttomasti aikaa ennen kuin hän suostui reagoimaan tapahtuneeseen…

Mitä Putinin hurskauteen tulee, Adamsky on sitä mieltä, että on mahdollista, että molemmat tulkinnat, sekä se, että Putin on aidosti uskonnollinen että se, että hän käyttää uskontoa kansalaistensa strategiseen hallintaan suurvaltapykimyksissään, pitävät paikkansa.

Viimeksi muokattu: 19.11.2019
Kommentit (0)
1 / 32 Seuraava sivu »