Maailma on ihan mullin mallin. Jo aiemmin olen todennut, että kun meillä vielä pari kuukautta sitten oli riesana vain yksi Venäjä, nyt on kaksi.
Kävin eilen vilkaisemassa Global Timesia – sitä kauttahan Kiina ilmoittaa englannin kielellä muulle maailmalle, mitä muun maailman pitää Kiinasta ajatella.
Eilen jopa useamman jutun voimalla kerrottiin, että Kiinan ja EU:n pitää tivistää yhteistyötä.
Sitä ei kerrottu, miten tämä mahtaisi tapahtua maailmassa, jossa Kiina on erittäin voimakkaasti tukenut Venäjän hyökkäystä Ukrainaan eli euroopapaliseen maahan ja jossa se on katkonut erilaisia varsinkin nyt Suomen kaapeleita Itämerellä, vieläpä kahteen kertaan niin röyhkeästi, että on tehnyt sen omilla laivoillaan.
Kiinalainen mentaliteetti on juuri tällä tavallla mielenkiintoinen, että kiinalaisilla ei ole kykyä eikä varsinkaan halua asettua toisen asemaan. He kokevat sen itsekin puutteena, sillä kyllähän se heidän globaalin valta-aseman tavoitteluaan vaikeuttaa, mutta kun tätä kykyä ja halua ei ole, niin ei ole. Niinpä Kiina joutuu jatkuvasti turvautumaan siihen yhteen ainoaan Kiinan 1,4 miljardisen väestön kansalaiseen, joka tähän edes auttavasti pystyy, ja tämä henkilö on nimeltään Wang Yi.
Niin että eiköhän Wang Yi kohta toimiteta selittämään Euroopalle, miten Kiina kenties aikoo kaiken paskiaismaisuutensa jälkeen ja meneillä ollessa hankkiutua yhteistyöhön EU:n kanssa.
Wang Yillä vain alkaa jo olla ikää. Jos hän kupsahtaa, Kiinasta ei yksinkertaisesti vain löydy yhtään ihmistä, yhtä ainoaa, joka pysytyisi uskottavan kuuloisesti kommunikoimaan Euroopan kanssa sitäkään vähää kuin Wang Yi.
Onneksi olen jo niin vanha, että olen elämäni elänyt, joten minun kannaltani ei ole suurempaa väliä, miten tässä käy.
Olen jopa aloittanut kuolinsiivouksen. Koska olen vanha viherpipertäjä, en kuitenkaan voi noin vain heittää roskiin asioita, joissa on jotain käyttökelposita. Siispä tein puseron huivista, jonka oli pitkälle toista kymmentä vuotta – herran tähden sentään! lähempanä kahtakymmentä kuin kymmentä vuotta – sitten tuonut äidilleni Kiinasta. Äitivainaa oli siitä sitä mieltä, että se on "liian korree", vaikka tosiasiassa meidän äidille ei mikään ollut "liian korreeta". Hän ei luullakseni huivia koskaan käyttänyt, tai ehkä kerran…
Koska huivi oli melko pitkä ja leveä, sain siitä leveitten housujen kanssa käytettäväksi sopivan puseron 3/4-hihoin. Huivin kudoksessa on aika pitkiä nastoja, joten pusero ei tule juuri käyttöä kestämään eikä sitä varsinkaan voi pestä. Mutta käytän sitä nyt silloin, kun joudun menemään johonkin julkiseen paikkaan – käytän sitä siis niin pitkään, kun siitä ei kauheasti lankoja näkyviin kiskoudu. Yhden langan olen jo joutunut virkkuukoukulla vetämään sisäpuolelle. Materiaali on kyllä miellyttävä, vaikka en uskokaan, että se on sitä, mitä lapussa luki, kiinalanen tuote kun on. Lapussa luki 70 % pashminaa ja 30 % silkkiä, mikä ei tietenkään voi pitää paikkaansa. Mutta miellyttävä ja hämmästyttävän lämmin materiaali se on.
Seuraavaksi aion kuolinsiivota pöytäliinan. Äiti oli takavuosikymmeninä mukana pitämässä marttojen kesäkahvilaa, ja sinne olin silkkipainanut pöytäliinan vanhalle lakanalle. Jonkun mielestä rätin varmaan voisi pistää suoralta kädeltä roskiin, jos se on jo palvellut lakanana ja kesäkahvilan pöytäliinana, viimemainittunakin useampia vuosia. Kuvio on aika iso, joten luulenpa, että kierrätän sen runsaasti poimutetuksi pohjepituiseksi puolihameeksi käyttääkseni sitä ensi kesän. Paitsi tietysti jos maailma loppuu sitä ennen, mikä on melko todennäköistä.
|