Kuten olen tällä blogillakin monesti todennut, minulla on tapana noin vuosittain lukea uudelleen jokin Dostojevskin suurista romaaneista. Lähinnä olen 'kierrättänyt' Idioottia, Karamazovin veljeksiä ja Riivaajia. Muut laskevat porukkaan myös Rikoksen ja rangaistuksen. Minä pidän viimemainittua itselleni vieraana, mutta jokin aika sitten aloin harkita, pitäisikö sekin lukea tässä elämässä vielä toiseen kertaan.

En tiedä, onnistuuko. Alkuasetelma on jo vastenmielinen. Toki myönnän, että yksi niistä syistä, joiden takia Dostojevski on suuri kirjailija, on se, että hän vaatii lukijaa samaistumaan vastenmielisiin ihmisiin, sellaisiin, joita pidetään eettisesti läpimätänä pohjasakkana. Homman idea on sinä, että kuka tahansa voi joutua sellaiseen asemaan kuin Rikoksen ja rangaistuksen henkilöt, kun kohtalo vain heittää, joten en ole  moralisoimassa heitä. Minä vain satun olemaan sitä mieltä, että tuollaisissa tilanteissa ruvetaan joogaamaan. Rikoksen ja rangaistuksen ihmiset eivät rupea, vaan he vain tehostavat pakkomielteistä uskoaan siihen, että pian tulee onnonpotku, joka muuttaa kaiken hyväksi, ja sitä odottaessa ryypätään.

Minä en usko onnenpotkuihin, ja se estää minua samaistumasta Rikoksen ja rangaistuksen henkilöihin ja sitä myötä koko asiaan. Koska kuitenkin uskon Mustiin joutseniin, eli täysin puskasta päin pläsiä syöksyviin, jopa tappaviin onnettomuuksiin, pidän Rikosta ja rangaistusta niiltä osin uskottavana. Mutta ikävä kyllä, kirjassa uskotaan myös onnenpotkuihin.

Rikos ja rangaistus on kirjoitettu vuonna 1866, ja rupesin etsimään kirjahyllystämme Troyatin Dostojevski-elämäkertaa tarkastaakseni, vieläkö Dostojevski oli Rikoksen ja rangaistuksen kirjottamisen aikoihin peliriippuvainen, mihin viittaa romaanin järkähtämätön usko kaiken kertaheitolla hyväksi kääntäviin onnenpotkuihin. Troyat oli etingolla, joskin löytyi ennen pitkää väärästä paikasta  – ja kävi ilmi, että sitä kirjoittaessaan Dostojevski tosiaankin oli Wiesbadenissa pelaamassa – mutta samalla löytyi jotain, mitä en muistanut omistavani, eli kaksi ensimmäistä osaa Thomas Mannin Joosef-sarjasta eli teokset Jaakobin tarina ja Nuori Joosef. Olen saanut ne nuoruuteni päivinä metalligrafiikan opettajaltani Tanja Ubalehtilta.

Vanha testamenttikin on vastenmielinen teos, tulee lähelle Rikosta ja rangaistusta. Vanhassa testamentissakaan ei mitään muuta tehdä kuin kustaan toisiaan silmään, varsinkin kaikkein läheisimpiä eli niitä, joiden tiedetään olevan luottavaisimpia eli joita voidaan pettää massiivisimmin. Raamatussa juttu Joosefista ja hänen veljistään on aika lyhyt, mutta Thomas Mann on selittänyt systeemiä mm. nykylukijan kannalta aika pitkästyttävällä alulla kuvaillen, miten ihmiset muistavat väärin ja oikovat historian mutkia omaksi edukseen.

Ryhdyin siis lukemaan Joosef ja hänen veljensä -sarjaa – sen lukeminen on edennyt paremmin kuin Rikoksen ja rangaistuksen. Tosin jonkin verran haittasi, että ainakin minulla olevasta ensimmäisen osan eksemplaarista puuttuu välistä 50 sivua eli kohta, jossa Laaban kusettaa Jaakobia eikä annakaan tälle vaimoksi lupaamaansa Raakelia vaan hääkatoksesta paljastuukin tämän vanhempi sisar Leea, ja näin Jaakob joutuu Raakelin saadakseen olemaan Laabanin palveluksessa taas lisää jatkoaikaa. Mutta tämähän on Raamatusta jo etukäteen tiedossa, joten vaikka tuossa 50 sivussa varmasti oli mielenkiintoisia Mannin tulkintoja aiheesta, oletan pysyneeni kärryillä.

Samassa Troyatin etsinnä rytäkässä löytyi myös muuta unohdukisssa ollutta kirjallisuutta kuten Alfred Döblinin Babylonische Wanderung oder Hochmut kommt vor dem Fall. Joudun varmaan keskeyttämään kirjaston käytön joksikin aikaa.