Me olemme jo poistuneet Uukuniemeltä, mutta siellä jatkuu edelleen aina lauantaihin 18.8.2018 asti FINtangoFI-tapahtuma Papinniemen leirintäalueella. Me kävimme viikon ensimmäisessä tilaisuudessa torstaina 11.8., kun Pekka Kivikäs, professorin arvon kalliomaalaustutkimustensa ansiosta saanut kansakouunopettaja, kertoi suomalaisista ja etenkin uukuniemeläisistä kalliomaaluksista. Vuonna 1932 syntyneellä Kivikkäällä on näöstä jäljellä enää viisi prosenttia, ja apunaan hänellä olikin nyt vaimonsa Helena Tähtinen-Kivikäs, joka on kuvassa välittömästi hänen takanaan.

Paikalla oli ihan hyvin väkeä, mutta onneksi ei ollut enempää, sillä kuvat olisi pitänyt näyttää pimeämmässä paikassa kuin Papinniemessä ulkotiloissa ja ehkäpä isolta valkokonkaalta tykin välityksellä eikä telkkarin ruudulta kuten nyt, mistä ihmisten piti kipittää niitä aina lähempää katsomaan.

Mutta itse asiahan oli mielenkiintoinen: Uukuniemellä on kaksi kalliomaalausta, Kuorevaaran ja Louhisaaren kalliomaalaukset.

Luennoitsijat kiinnittivät huomiota kalliomaalausten ihmishahmojen koukkupolvisuuteen ikään kuin se olisi niiden erityinen sisältö. Mutta jos haluaa piirtää ihmisen niin, että sen saa aikaiseksi yksinkertaisella umpiviivalla vetäen ('tikku-ukkotekniikalla'), jalat on ikävä kyllä pakko piirtää erilleen, jos haluaa näkymään, että niitä on kaksi. Jos jalkojen viivat vetää kolmiomaisesti erilleen, syntyy jalat, joilla ei voi kävellä, ja metsästäjäkeräilijöille luultavasti oli hitsin tärkeää, että ihminen pääsee jaloillaan liikkumaan. Niinpä nivelet pitää olla polvissa, se on selvä. Kaikkien ns. primitiivisten kulttuurien piirros/maalausihmisillä, jopa veistoksissa, onkin koukkupolvet, näin olen lukenut johonkin muinaiseen varhaisen taiteen historian tenttiin, ja usein kysymys onkin tutkimuksessa ollut lähinnä siitä, minkä verran polvet ovat olleet koukussa ja pikemminkin on ihmetelty sitä, jos hahmot ovat olleet suorastaan kyykkyjalkaisia. Luennoitsijat kiinnittivät samaa huomiota käsiin, ja sivusta kuvattujen käsien asentooon haettiin selitykseksi sitä, että kyseessä olisi ehkä pystyssä kulkeva karhu tai ainakin ihminen sellaista esittämässä. Inhorealistina itse arvelen pikemminkin, että siinäkin on vain haluttu kuvallisesti tehdä mahdollisimman selväksi, että ihmisen käsi taipuu niin kyynärpäästä kuin ranteestakin, mikä on ihmiselämän kannalta aikaa oleellinen seikka.

Haluan kuitenkin korostaa, että Kivikäs oli kyllä kohtalaisen realistinen tulkinnoissaan. Minähän olen äärimmäisen skeptinen näihin kivi- ja pronssikautisiin arkeologisiin löydöksiin nähden sikäli kun niistä tehdään pitkälle meneviä johtopäätöksiä näitä esineitä yms. valmistaneiden ihmisten uskonnollisista käsityksistä. Itse olen haudannut meidän pikkumökin maaterassin rinteeseen riviin erilaisia kapineita kuten tyhjän mäntysuopapullon länsi-itä suuntaan yksiselitteisesti siinä tarkoituksessa, että joku tuleva arkeologi julistaisi, että 1900- ja 2000-lukujen vaihteessa Suomessa palvottiin vanhaa tiskiharjaa.

Monet Suomen kalliomaalauksista on tehty tätä nykyä vaikeakulkuisiin paikkoihin pystysuoriin kallioseinämiin. Aika monien paikkojen alta on sittemmin vesi laskenut Vuoksen puhkeamisen seurauksena. Kuvat on maalattu noihin paikkoihin joko niiden alla olevilta kallion kielekkeiltä tai ehkä veneestä käsin. Kivikäs arveli, että kalliomaalauspaikat ovat olleet uhraamispaikkoja, vaikka niiden alla olevaa veden pohjaa ei olla juurikaan tutkittu. Ja se, että niiden pohjaa ei olla tutkittu, tarkoittaa ikävä kyllä minulle sitä, että ne joko ovat uhripaikkoja tai eivät ole, ja jälkimminen on mielestäni silloin todennäköisempi vaihtoehto.

Olen vähemmän skeptinen sen Kivikkään väitteen suhteen, että maalaukset ovat olleet viestintää. Kivikkäällä oli sellainen hypoteesi, että kun muinaiset näiden seutujen ihmiset liikuskelivat melko pienissä, pikemminkin kymmenien kuin satojen henkilöiden ryhmissä, lisääntyminen piti kuitenkin hoitaa eksogaamisesti, että vältettäisiin sukurutsan kielteiset seuraukset. Kalliomaaluksilla kenties merkittiin eri ryhmien yhteiset vuotuiset kokoontumispaikat, ja näissä tapaamisissa ryhmien jäsenet sitten saattoivat tavata toisiaan – ja luultavasti juuri visseinä vuodenaikoina. Muunlaisia ajanmittaamismenetelmiä metsästäjä-keräilijöillä tuskin oli kuin vuodenkierto. Melko uskottavaa. Semminkin kun tiedetään, että kirjoituskin kehttyi Lähi-idässä kuvista hyvin pragmaattisiin tarkoituksiin.

Viereisessä kuvassa ei ole kalliomaalauksia vaan savikiekkoja. Ne on Uukuniemen maamiesseuran pitkäaikaisen sihteerin Eelis Sihvosen tytär Aila pelastanut aikanaan, kun ne olivat kaatopaikalle menevässä maamiesseuran kuormassa.

Eelis on nyt jo mennyt edes, mutta Eeliksen nimenomaisen toivomuksen mukaan heidän talonsa mahdollisimman likeisessä läheisyydessä laiduntavat naapureiden eläimet. Sähköllä varustettu aita kulkee yhdessä kohti parin metrin päässä talon seinastä, ja jos sen olisi saanut vielä lähemmäs, se olisi Eelikselle sopinut. Aidan takana ovat nyt Olli Hälvän highlanderit, mutta jokin aika sitten siinä olivat biisonit, ja kuulemma biisonihärkien Uskon ja Toivon hengitys kuului taloon sisälle siitä aidan takaa, kun niikseen sattui. Näiden lisäksi lähellä laiduntavat lampaat.

Olen tällä blogillani kertonut, että meidän perheestä on Richard Avedon -tyylisiä perhekuvia, koska eräs äidin ystävätär oli sen tyylinen valokuvaaja. Myös Eelis Sihvosen perheestä on korkean tason perhekuvat, ja ne on ottanut Eino Sihvonen, joka toimi valokuvaajana Helsingissä ja on kunnostautunut myös Helsingin 60- ja vielä vähän 70-luvunkin miljöön tallentajana. Kuten eilen kerroin, olin itse aikanaan Taideteollisessa korkeakoulussa meidän luokan huonoin valokuvauksessa (joka oli pakollinen aine). Mutta onneksi joku muu suvussa on hoitanut sen tontin paremmin.

Eino Sihvosella ei ollut rintaperillisiä, joten lienee vähän mutkikkaampi juttu selvittää, missä niiden kuvien oikeudet nykyisin sitten ovat. Eino kuoli nimittäin vasta 1980-luvulla, joten tekijänoikeuksista vapaita kuvat eivät ole vielä pitkään aikaan… Olisipa hauska saada niitä mahdolliseen seuraavaan Uukuniemi-juttuja -kirjaan.