Tässä viime vuosina on tullut telkkarista mainioita saksalaissarjoja maan lähihistoriasta. Ihka ensimmäiset, joihin kiinntin huomiota, olivat Deutschandit, jotka kertoivat Saksojen yhdistymisen vaiheista ja joissa jännäri-ilmiasusta riipumatta fokus oli pilkallisen kirpeästi historiassa. Toinen näyttävä, joskin pateettisempi, tapaus oli 20-luvulle sijottuva Babylon Berlin. Se piti tiukemmin kiinni  poliisisarjagenrestään varmaan jo siksikin, että se oli sellaisena kirjamuodossa ilmestynyt. Siihen oltiin saatu erinomaista ajankuvaa – unohtamatta aikauden syviä mystis-psykologisia virtauksia – televisioinin visuaalisen atmosfäärin myötä. Babylon Berlin on harvoja tapauksia, jossa televisiointi on parempi kuin alkuperäinen kirjallinen teos.

Ku'dam Berlin -sarja kertoi kertoi muodollisesti saksalaisten juutalaisilta riistämän tanssikoulun vaiheista toisen maailmansodan jälkeen, kun jo oltiin hiukan toivuttu ja kun unohtuneita uppotukkeja alkoi iskeytyä pintaan. Menossa on idän ja lännen loitontuminen. Samaa Itä- ja Länsi-Saksan problematiikkaa  käsitteli Florian Henckel von Donnersmarckin elokuva Teos vailla tekijää Gerhardt Ricteristä; saman ohjaajan kuuluisampi ja historiasta riippumattomammin inhimillinen Muiden elämä kertoi Stasin urkinnasta. Teos vailla tekijää puhutteli minua enemmän aiheensa kuvataidepainopisteen tähden.

Nyt on menossa Ylellä kaksi saksalaissarjaa elämänmenosta kansallissosialistisen hallinnon alle joutumisesta. Lupausten linnake (Das Haus der Träume eli oikeasti "Unelmatalo") ei ensimmäisellä tuotantokaudella niin sanoakseni lunastanut lupauksiaan enkä tänne blogillekaan siitä siksi kirjoittanut. Ylen ohjelmatiedoissa väitettiin, että se olisi samojen tuottajien tekoa kuin Babylon Berlin, mutta kun nyt alkoi toinen tuotntokausi ja se on radikaalisti parempi kuin ensimmäinen, kävin vilkaisemassa asiaa saksalaisista verkkoviestimistä, ja kävi ilmi, että Babylon Berlinin tekijöille sarja oli siirtynyt vasta tässä toisen tuotantokauden vaiheessa. Toki enismmäisessäkin tuotantokaudessa oli kiinnitetty hyvin huomiota joihinkin samoihin seikkoihin kuin Babylon Berlinissä kuten köyhyyden kuvaukseen ja naisten kekseliäisiin ratkaisuihin asunto-ongelmissa. 

Köyhyys ei katkeroita ainakaan nyt juuri alkaneen toisen tuotantokauden mukaan. Olen katsonut Areenasta kaksi ensimmäistä jaksoa, ja kiinnostavammaksi kuin varsinainen naispähenkilö on osoittautumassa Amy Benkensteinin esittämä Elsie Schön. Päähenkilö Vicky on vähän lapsekas höppänä, joka antaa huolettoman juutalaissoittajapojan panna itsensä paksuksi, minkä jälkeen poika nai perheensä vaatimuksesta toisen juutalaisperheen lesbotyttären ja pariskunta luikkii Amerikkaan. Kolmeksi vuodeksi ja palaa sitten...

Elsien elämä on olut kovaa, mutta hän on säilyttänyt kykynsä myötätuntoon. Toinen kyky on taito hyödyntää lähimmäisten myötätunnon kaipuuta, loppupelissä siis erilaisia inhimillisiä heikkouksia. Hän siis näppärästi tajuaa, mitä muut tarvitsevat, oli se sitten seksiä tai agape-tyyppistä rakkautta, ja vastaavasti hän saa vastineeksi, mitä itse tarvitsee eli joitain taloudellisia etuja. Nyt toisella tuotantokaudella hän pitää yllättävänä pitämänsä perinnön ansiosta kapakkaa, mutta suuremman osan tarkkanäköisyyttään inhimillisten heikkouksien ja niiden hyödynnettävyyden suhteen hän hankki jo  aiemmassa ammatissaan. Hän ei ole kyyninen, päin vastoin. Siksipä hän erottaakin törkimykset, kun sellaisia näkee. Esimerkiksi hän tunnistaa heti natsit siksi, mitä nämä ovat.

Juutalaiset olivat näppäriä hyödyntäjiä, ja he hyödynsivät hyvin tehokkaasti teollisen yhteiskunnan perustalle nousseen kulutusyhteikunnan tilaisuuksia. Sarjan nimen "Unelmatalo" on juutalaisomisteinen uudenlainen tavaratalo Jonass. Markkinatalous kokonaisuudessaan oli nopeasti reagoivalle juutalaiselle bisnesvainulle erinomaisen sopiva. Tästä ei ole tässä sarjassa – ainakaan vielä – ollut puhetta, mutta vaikka historia muistaa suuremmin ja ylevämmin Bauhausia, parhaiten markkinatalouden ydintä ilmensi toinen koulu, berliiniläinen Schule Riemann, juutalaisomisteinen, joka koulutti aivan uusia ammattilaisia, mainosgraafikoita. Mainonta olikin yksi voimalla esinsyöksyneistä ilmiöistä välittömästi varsinkin iloisella 20-luvulla maailmansotien välissä. Ylipäätäänkin kaupallisen keskiluokan ja toisaalta yliopistokoulutusta vaativien asiantuntija-ammattien nousu jyräsi alleen vanhan sosiaalisen järjestyksen eritoten Saksassa. Pitää muistaa, että sairaalat nykyaikaisina tieteellisinä laitoksina syntyivät näihin aikoihin. Ennen sairaalat olivat olleet köyhäinhoitolaitoksia, ja rikaat oltiin hoidettu kotiin. Tämä kaikki nakersi deusche Gemütlichkeitia, ja kun päälle tuli uusia kulttuurimuotoja, Ranskasta levinnyt kabareekulttuuri ja Amerikasta tullut jazz, jo pelkästään näisitä oltaisiin saatu aikaan melkoinen soppa ilman työttömyyttä inflaatiotakin.

Kabareekulttuuri ja jazz ovat huomattavassa osassa myös minisarjassa Das weisse Haus, joka on taas kerran kännetty pöhkösti nimellä Hotelli Reinin varrella, vaikka alkuperäisen nimen valkoisuudella on sangen selkeä symbolinen merkitys. Jälkimäisessä osassa nousevat natsit. Heidät esitettään siinäkin törkimyksinä historian virallisen todistuksen riidattomasti osoittamalla tavalla, mutta tässäpä Das Weise Haus eroaa Das Haus der Träumesta. "Unelmatalossa", kun muutenkin on puheena inhimillinen heikkous, Kansallissosialistinen puolue nähdään paitsi vastemielisten öykkäreiden riehuntaorganisaationa myös kyseenalaisena pakopaikkana reppanoille.

Molemmissa kuvataan sitä hämäännystä, johon juutalaiset joutuivat, kun natsit pääsivät valtaan.  Molemmat sarjat näkyvät televisoista nyt mielenkiintoiseen aikaan. Lempparikirjailijani, juutalainen ja  israelilainen David Grossman, on sanonut, että natsipeto voi kasvaa otollisissa oloissa esiin kenestä hyvänsä, ja nyt se sitten on Israelissa kasvanut esiin itsestään juutalaisista, toisia juutalaisia vastaan, Netayahun, Ben Gvirin ja kumppaneiden hahmossa. Nyt juutalaiset olivat siis tieneet, mitä voi tapahtua, he olisivat voineet ennakoida, mutta silti näin tapahtui. Mielenosoitukset ovat jatkuneet jo melkein kolme kuukautta, joten jonkin verran vastustetaan. Mutta aika huonosti sujuu...