Nämä ovat aina katharktisia kokemuksia, nämä David Grossmanin kirjat. Monet suuria kirjoja jo sivumäärätään, joskaan tämä Hevonen meni baariin ei – vajaat 200 sivua – mutta verrattavissa Dostojevskin tuotantoon. Mutta kun Dostojevskilla kaikki häviävät elämälle, Grossmanin kirjoissa voitetaan. Ei ehkä paljon, mutta tavalla, jolla häviämään tuomitut saavat arvon ainakin omassa elämässään. Voittajathan halveksivat heitä aina ja joka tapauksessa. Onkin hämmästyttävä, että Grossman on juutalainen eikä kristitty.

Muodollisesti tässä kerrotaan stand up -koomikosta, joka haluaa, että eräs tyyppi, joka kieltäytyi näkemästä häntä, kun hän oli lapsi ja häntä nöyryytettiin tämän nähden, näkee hänet nyt. Tästä henkilöstä, joka kieltäytyi auttamasta pienikokoista ystäväänsä, jota simputettiin juutalaisella militaarisella nuorisoleirillä mm. heittelemällä tätä suljetussa armeijan kassissa tyypiltä toiselle ja lopulta paiskattiin lattiaan, tuli isona tuomari. Hyvin arvostettu tuomari. Mutta kertomuksen alussa on kulunut kolme vuotta siitä, kun tuomari vaimo kuoli ja hänet komennettiin viisikymppisenä eläkkeelle huippuvirastaan raivonpurkausten tähden.

Stand up -koomikko onnistuu saamaan entisen tuomarin keikalleen, vaikka tämä ei aluksi muista koko henkilöä.

Juutalaiset vitsit ovat mainioita. Lempparini eräästä omistamastani juutalaisvitsien kokoelmasta on "sen, joka ei halua tulla vanhaksi, pitää hirttää itsensä nuorena". Tämän kirjan ydinvitsi liitty Nastasja Filippovna -syndroomaan (pidän Dostojevskin Idiootin päähenkilönä Nastasja Filippovnaa ja Idioottia eli ruhtinas Myskiniä ja Rogotsinia hänen persoonansa komponenetteina). Siinä mies ajatuu haaksirikon jälkeen saarelle, joka on täysin autio paitisi koiraa ja vuohta. Jossain vaiheessa mies saa päähänsä niin sanotusti sekaantua vuoheen, mutta koira alkaa uhkailla häntä aina, kun hän yrittää toteuttaa aikeensa. Pitkän ajan päästä tapahtuu toinen haaksirikko, josta mies pelastaa upean blondin. Tämä lupaa tehdä kaiken, mitä mies haluaa, ja mies sanoo: pidätkö sitten hetken kiinni tuosta koirasta.

Niinpä niin. Kun ihminen on pitkään kiertänyt kehää ongelmissaan, hän kiintyy niihin niin ettei ei huomaa, jos ne katoavat.

Tässä sivumäärältään pienessä kirjassa on monia tasoja, ja juoni on vain juttua varsinaisen asian ympärillä – asia piirtyy esiin ikään kuin negatiivina, kun kaikki muu kerrotaan mutta ei sitä itse asiaa, sillä se on sanojen ulottumattomissa.

Yksi selvästi erottuva taso on se, joka on melkein kaikissa Grossmanin teoksissa eli se, että juutalaiset eivät ole koskaan tarvinneet saksalaisia siihen, että heidän elämästään saadaan helvettiä, sillä juutalaiset tekevät sen itse paremmin. Mutta toisaalta tästähän meillä on jo Josefuksen todistus noin vuodelta 70.

Yksi merkittävä osatekijä on stand up -esitystä seuraamaan tullut kääpiönainen. Koomikon esitys on mennä pipariksi, kun nainen ei hyväksy sitä, miten koomikko halveksii itseään. Nainen ilmoittaa, että hän muistaa miehen lapsuudestaan ja että tämä oli ollut hyvä poika. Että tämä käveli aina käsillään. Kun tyttöä oltiin taas peri- niin juutalaiseen kuin yleisinhimilliseenkin tapaan kiusattu, poika oli sanonut, että tyttö on ainoa laatuaan ja että kun tyttö itkee kiusaajien takia, pojasta käsillään kävellessään näyttää siltä kuin tyttö nauraisikin itsensä takia. Poika oli kuulemma puhutellut tyttö ennen tätä klubitilaisuutta vain lapsena ja tasan kolmesti, ja tyttö muisti ne kaikki kerrat. Kerran poika oli kantanut hänelle suussaan lehtikuvan Isodora Duncanista, ja naisella oli se seinällään vieläkin yli 40 vuoden jälkeen.

Taas kylläkin kysyin itseltäni, mitenkähän raskasta on kirjoittaa näin katharktinen kirja…