Taide ja kurinalaisuus

24.10.2021

Marina Abramovicin kotiinpaluu. Ohjaaja Boris Miljkovic. Britannia 2020. Yle Teema 18.10.2021.

Tuossa päivänä muutamana tuli telkkarista dokumenttielokuva Marina Abramovicista, performanssitaiteilijasta, joka on pitkään keikkunut ykkösenä maailman menestyksekkäimpien naistaiteiljoiden listoilla.

Dokumentti esitteli joitain minulle ennestään tuntemattoimia hänen teoksistaan. Olin vaikuttunut.

Ja joktut uudet faktat kumosivat vanhoja tulkintoja. Nimittäin sitten aiempien dokumenttien Abramovic oli vanhempiensa kuoleman jälkeen saanut uutta tietoa näistä. Hän on aiemmin esittänyt vanhempansa yksiviivaisesti Titon hallinnon hirviömäisinä eliitin jäseninä, mutta nyttemmin on käynyt ilmi, että kyseessä oli ollut väärinkäsitys. He olivat toki hirviömäisen hallinnon virkamiehiä, mutta mutta…

Jokseenkin kaikki oli ollut väärinkäsitystä. Niin suurta väärinkäsitystä, että se melkein kilpailee hirviömäisyydessään Titon hallinnon kanssa.

Abramovicilla on vielä runsaasti eliniakaa, joten jään odottamaan, miten hän taiteellisesti käsittelee asian.

Osittain problematiikka liittyy siihen suureen kysymykseen, että me kaikki haluaisimme muiden ihmisten olevan erilaisia kuin nämä ovat, ja nämä puolestaan haluaisivat meidän olevan aivan toisenlaisia kuin olemme. Ongelma on tällä nimenomaiselle hetkellä ehkä suurempi kuin koskaan sitten Saksan kolmannen valtakunnan. Maailma on revennyt toinen toistaan merkillisimpiin yksiköihin, joita halutaan nimittää kupliksi ongelman vähättelemiseksi. Jos kyseessä olisivat kuplat, olisi toivoa niiden – plops! vain – puhkeamisesta, mihin itse on kyllä usko. Ihmiset ovat linnoittautuneet poteroihin, ja on menossa kamppailu siitä, kuka voittaa.

Viime aikoina ovat taideväärennökset olleet tapetilla. Jopa sellaiset hyveellisinä pidetyt laitokset kuten Valamon luostari ovat myyneet valokopioita alkuperäisinä puhumattakaan hitsaajista, jotka hienomotoorisesti näppärinä ovat vedelleet "toisintoja" maailmantaiteen merkkiteoksista. Ja Kiinassahan klassisista maalauksista syntyy käsintehtyjä kopiota kuin liukuhihnalta.

 

Valamossahan tehdään myös ikoneita, ja niissä ideana päinvastoin kuin varsinaisessa taiteessa on juuri kopioiminen. Ortodoksinen kirkko aivan nimenomaisesti valvoo, että uudelleen ja uudelleen maalattavat aiheet vastaavat koko ajan edeltäjiään eli ovat riittävän tarkkoja kopioita, ja tässä on koko jutun hienouskin ikoneiden tarkoituksen näkökulmasta.

 

Isäntä tuossa pohdiskeli, miksei muussa maalaustaiteessa voisi olla samoin. Monet väärennösethän ovat parempia kuin aidot, jotka ovat vuosisatojen saatossa mustuneet ja halkeilleet.

 

Itse asiassa ikoneissa on tähän liityen myös päinvastaistakin ongelmaa: monesti ikääntymisen aiheuttamat vauriot ovat se juttu, jonka takia joku ikoni viehättää, ja se, että vaurioita ei saa maalata ikoniin, aiheuttaa usein sen, ettei uuteen versioon saa alkuperäistä vaikutelmaa. Tällaisia ikoneita on monia. Esimerkiksi Vladimirin Jumalanäidin pointti on turmeltuneessa taustassa, ja  Andei Rublevin ikoneiden toisinnot oikeastaan vaatisivat pinnan puhkikuluttamisen.

Tähän mennessä olen tullut siihen tulokseen, että sitä mukaa, kun pääsy vanhanmalliseen taiteeseen on helpottunut ja mahdollisuudet motoorisesti lahjakkaiden päästä käsiksi perinteisen taiteen välineisiin, klassinen taide on käynyt halvaksi ja ruvennut vetämään puoleensa eettisesti kyseenalaista väkeä. Niinpä samaan aikaan, kun mahdollisuudet muodollisiin taideopintoihin ovat lisääntyneet, on aidossa taiteessa jouduttu ottamaan etäisyyttä helppoihin välineisiin kuten maaliin ja maalauspohjiin varsinkin, kun kopioiden saaminen malleiksi on kaiken aikaa helpottunut, sekin. Ja niin oli 1960-luvun lopulla pakko synnyttää vaikkapa nyt Abramovicin edustama performanssitaide. Sen tekemiseen eivät riitä hienomotoriikka ja kaupasta haettavat tarvikkeet. Se tehdään pelkästään niin sanoakseni henkisillä ansioilla.

Taiteessa on tarkoitus esittää hyviä kysymyksiä eksistenssin perimmäisestä olemuksesta. Niitä Abramovic on aina kysynyt. Kuten mitä on vapaus? Ja vastaushan on, että mitä kurinalaisempi on, sitä enemmän on vapautta. Muutenhan ei voi aidosti valita. Ei vastustaa omia impulssejaan eikä sosiaalista painetta ja vapauttaa itseään tekemään jotain muuta kuin mitä ne määräävät. Näin se vain on.

Ei siis esimerkiksi voi olla olemassa ylipainoista tai päihdeongelmaista taiteilijaa.

Viimeksi muokattu: 24.10.2021
Kommentit (0)
1 / 39 Seuraava sivu »