Yritin ensin lukea Ljudmila Ulitskajan Iloisa hautajaisia, mutta en sattunut tykkäämään siitä. Kuvio vaikutti ainakin alussa liian läpinäkyvältä: Amerikkaan olivat emigroituneet tyypit, jota jo kotimaassaan Neuvotoliitossa tai Venäjällä olivat olleet hullun puoleisia, ja kertomuksesta näytti muodostuvan kuvaus siitä, miten venäläinen hulluus, kuten akrobatia räystäällä pullorivin päällä, muuttuu amarikkalaiseksi hulludeksi eli juristin kauneusleikaustehtailuksi. En sis tiedä, miten kirja loppuu…

Sillä siirryin lennosta Ulitskajan erääseen toiseen kirjaan, nimittäin romaaniin Medeia ja hänen lapsensa.

Se osoittautui edeltäväksi kehitysvaiheeksi teokselle Vihreän teltan alla. Onneksi luin nämä ikään kuin väärässä järjestyksssä, sillä nyt näkyi hyvin, miten Ulitskaja oli Vihreän teltan alla -teokseen splitannut joitain Medeian lapsien henkilöitä tutkiakseen eräitä vissejä ominaisuuksia tarkemmin erillisissä protagonisteissa. Esimerkiksi molemmissa kirjoissa on itsemurhaaja, ja molemmissa tämä henkilö on joutunut orvoksi ja sukulaisten huostaan, molemmissa tämä henkilö arvelee olevansa syyllinen jonkun toisen kuolemaan, vaikka ei ole, ja molemmissa tämä ihminen hakee turvaa runoudesta kirjoittaen huonoja runoja. Medeian lasten tällainen Maša on Virheässä teltassa Miha.

Maša etsii täytettä tyhiöönsä hankkimalla itselleen kunnon pukin rakastajaksi ja pettyy, kun huomaa jakavansa saman pukin useammankin naisen kanssa, varsinkin tätinsä Nekan, joka on kuulunut aikoinaan niihin sukulaisiin, jotka hänet pelastivat ensimmäisien, 7-vuotiaana tapahtuneen itsemurahyrityksen jälkeen. Kuvaus siitä, miten Maša vanhempiensa kuolonkolarin jälkeen joutuu asumaan äidinpuoleisille isovanhemmilleen ja miten isoäiti hiipii joka yö hänen sänkynsä viereen syyttämään häntä äitinsä eli isoäidin tyttären kuolemasta, kilpailee Dostojevskin Riivaajien kuvauksen kanssa siitä, miten Stavrogin seuraa vierestä, miten hänen viettelemänsä 12-vuotias tyttö hirttää itsensä.

Mašan tapauksessa ikään kuin myös väitetään, että jos ihminen on kokenut vakavan trauman  tässä tapauksessa sen, että ihminen, johon on luottanut, osoittauttuukin pahimmaksi uhaksi – ja on selvinnyt siitä, hän seuraavan trauman kohdatessaan turvautuu saman menetelmään, vaikka se olisi miten huono, sillä sehän oli pelastanut jo kerran. Äidinpuoleinen isoäiti Sandra ja Nekahan riensivät hänen aikoinaan pelastamaan, mutta toisella kerralla näin ei käy.

Vihreän teltan alla -teoksessa Mašan problematiikka on jaettu Mihalle, jonka ratkaisu turvattomuuteensa on syvä periaatteelisuus, mutta myös Oljalle. Nekaa Vihreässä teltassa vastaa Ilja, joka pettää dramaattisella tavalla Oljan ja jossain määrin myös Mihan. Mihan tosin pettävät kaikki, joiden mielestä elämä on tärkeämpää kuin hyveellisyys. Tai pettävät ja pettävät. Nuo muut vain elävät omia elämiään ja itse asiassa tekevät parhaansa, että katastrofin lähestyessä Mihallakin olisi mahdollisuus samaan. Miha vain ei käytä mahdollisuutta – syystä, jota hän itse pitää hyveellisenä. Sekä Miha että Maša esitetään vähän tyhminä, kiltteinä, mutta tyhminä, todellisuudentajuttomina keskenkasvuisina, jotka eivät pysty ottamaan vastuuta omasta elämästään. Medeiassa eräs henkilöistä jopa haukkuun Mašaa päin naamaa tyhmäksi, ja Mihaa nimitellään Vihreässä teltassa selän takana Jeesus-pojaksi. Amerikkalaisittain heitä voisi kutsua Pollyannoiksi, jotka eivät vain selviä elämän Mardi Grasissa. Vaikka he jossain vaiheessa jotain irtiottoa yrittävätkin, heille käy vain huonosti.

Mutta Vihreässä teltassa on sitten myös eräs henkilö, klassinen muusikko, joka ei hänkään juuri piittaa elämän Mardi Grasista, mutta selviää silti. Häntä erottaa Mašasta ja Mihasta oikeastaan vain kaksi seikkaa: hän ei ole lapsuudesta orpo eikä hän koskaan mene naimisiin.

Ja Vihreän teltan Viktor Juljevitšia vastaa Medeiassa ja hän lapsissaan juuri Medeia.

Medeia on Krimillä asusteleva vanhan kreikkalaisen siirtokunnan viimeinen vesa, jonka huvilassa sukulaislapset käyvät kesäisin. Sukulaislapsia on reilusti, mutta omia ei ole lainkaan. Medeia seuraa 'lapsiensa' lyhyitä avioliittoja ja muutenkin tempoilevaa elämää elellen itse rauhallista elämäänsä, ensin hammaslääkäriaviomiehensä kanssa ja leskeksi jäätyän asuen huvilaansa yksin ja jatken työtään välskärinä. Kirja alkaa oikeastaan siitä, että Medeian taloon tulee yllättäen eräs tataarinuorukainen, joka tataarien paluuliikkeen piirissä toimiessaan haluaisi palata sukunsa kotiseudulle takaisin ja etsii apua Medeialta.

Kirjan edetessä ihmisistä kuoriutuu mitä ihmeellismpiä asioita esiin. Kertomus ei etene kronologisena tarinana, mikä on tyypillistä venäläisille klassikoillekin, varsinkin Dostojevksille. On äärimmäisen vaikea vastata kysymykseen, mitä tarinamaisesti esitettynä tapahtuu vaikkapa Dostojevskin Idiootissa – se, mitä tapahtuu, kun ei tapahdu tarinassa. Ulitskaja on vähän kertomusmaisempi kirjoittaja, mutta vain vähän.

Mutta palataksemme Medeiaan...Medeia on kuvitellut eläneensä uskollisuuden läpitunkemassa avioliitossa, mutta miehensä kuoleman jälkeen hän löytää kirjeen, jonka perusteella hänen siskonsa Sandran tyttären Nekan isä on hänen oma, mitä uskollisimmaksi oletettu aviomiehensä.

Tämän selvittyä Medeia lähtee Jelenan, kymnaasilaisesta asti parhaan ystävättären luo, jonka kanssa hän on ranskankielisissä kirjeissä jakanut kaiken elämässään. Jelena on Taskentissa naimisissa Medeian veljen kanssa, mutta perille päästyään hän ei pystykään jakamaan taakkaansa Jelenan kanssa: Jelenan perheeseen on tuotu muka orpolapsena adoptoitu poika, jolla on parikin erittäin silmään pistävää Medeian suvun tunnuspiirrettä. Eli poika on Medeian veljen huoripentu. Veli on tästä jopa ylpeä ja pilkkaa vaimon läsnäollessa kreikaksi (jota Jelena ei osaa) Medeialle vaimoaan, kun tämä on niin tyhmä, ettei huomaa mitään.

Kaikki vähänkään lojaalit henkilöt tulevat perin pohjin petetyiksi tässä kirjassa, paitsi ne, joille epälojaalisuus on elämäntapa. Ulitskajan väite tuntuu olevan, että lojaalisuus ei maksa vaivaa. Kirja loppuu siihen, että Medeia nimensä mukaisesti ikään kuin hylkää lapsensa. Hän testamenttaa huvilansa kirjan alun tataarinuorukaiselle. Tämä ei harmita ketään, ja yksi Medeian sisarusten lapsenlapsista auttaa tataarinuorukaista, kun viranomaiset eivät haluaisi testamettia täytäntöön pantavaksi. Kaikesta huolimatta suku katsoo olevansa Medeian sukua, ja kaikki ovat ylpeitä siitä.

Medeia ja hänen lapsensa on mahtava romaani. Vaikka näen kyllä selvästi, että Vihreän teltan alla  on monessa mielessä sen selkeämpi ja kaikin puolin muutenkin jatkojalostetumpi versio, tässä vähemmän jalostuneessa Medeiassa ja hänen lapsissaan on enemmän sitä sanoinkuvaamatonta ytyä, joka jatkojalostuksissa aina häipyy.

Olen monesti tällä blogilla todennut, etten juuri lue kaunokirjallisuutta, koska se on lastenkirjallisuutta eikä sillä ole annettavaa yli 50-vuotiaalle ihmiselle. Olen nyt saanut tietää, että Ljudmila Ulitskaja kirjoitti esikoisromaaninsa 50-vuotiaana – siksipä hänen kirjansa eivät olekaan lastenkirjallisuutta.