En oikein tiedä, mitä ajatella tässä Katajala-Peltomaan, Kuulialan ja Räsäsen teoksesta Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä. Saattaa olla, että olisin nuorena tykännyt tällaisesta kirjasta, missä lähinnä vain kuvataan jotain asiaa niin kuin tässä nyt kuvataan eräiden kanonisoiduikis pyrkineiden ja joidenkin myös pyhimykseksi päätyneiden kanonisointia ja sen edellyttämiä selostuksia heidän tekemistään ihmeistä, mutta nyt vanhana, kun epäilyttää aina kaikki, epäilyttää vähän liian monia asia kuten jo se, että millä perusteella oli valittu juuri nämä pyhimykset tai pyhimyskokelaat ja miksei tarkemmin analysoitu, miksi jotkut kanonisointiprosessit vennyivät tai lopetettiin.

Selvitystä olis kaivannut sekin, kun kirjoittajat toteavat, että paikallisten pyhimysten kunnioitus ja heihin luottaminen ei yleensä loppunut siihen, jos ja kun kanonisointi ei mennyt läpi.

Se kuitenkin tulee selväksi, että pyhimyksiksi päätyi vallasväki. Joukossa on aika paljon kuninkaita ja piispoja. Kirjassa on myös kaavakuvana esitetty kanonisaatioprosessin kaksivaiheinen eteneminen, ja prosessi vaati sen verran kirjallista askaroimista, että rupusakki rajautui keskiajalla jo sen takia pyhimysehdokkaiden joukosta.

Pyhimykseksi päästäkseen piti ensin kuolla, ja hautapaikan piti syntyä jonkinlainen kultti. Pyhimyksen piti osittaa toimivansa kuolemansa jälkeen suorittamalla ihmeitä. Ihmeiden tekeminen oli sillä tavoin säädeltyä, että se useimmiten vaati rukousta paranemisesta, tavaroiden löytymisestä tai muusta pelastamisesta, ja siitä piti luvat palkkioksi jotain ylensä paikalliselle kirkolle. useimmiten luvattiin vahaa, sillä sitä tarvittiin kirkkojen valaisemiseen. Vaha valettiin parantuneen ruumiinjäsenen muotoon kuten jalkasi, tai ilmoitettiin määrä jotenkin muuten. 

Kun näistä oltiin kirjelmöity pyhimykseksijulistamisesta vastaavalle paaville, kuuriasta nimitettiin asiaa eteenpäin vievät prokuraattorit ja oikeellisuutta valvovat notaarit, ja aloitettiin kuulustelut. Kuulustelut suoritettiin suullisesti, joten tässä kohti yhteiskunnallisen osallistumisen määrä laajeni. Kuulusteltiin niitä, jotka olivat kokeneet ihmeen sekä henkilöitä, jotka tunsivat ihmeestä osalliseksi tulleen.

Se, mitä pidettiin ihmeenä, ei ole nykynäkökulmasta aivan yhtä selvää kuin oli keskiaikaisesta, ja aika usein keskiajan ihmisetkin epäilivät. Erään pyhimyskandidaatin ihmeeksi haluttiin mainita erään miehen paraneminen jatkuvasta käsien tärinästä. Käsiensä vapisemisesta parantunut koki tulleensa aidosti parannetuksi, mutta muut katsoivat, että mies oli ollut rapajuopot ja käsien vapina oli johtunut vain siitä. Tarina ei kuitenkaan kerro, raitistuiko kyseinen mies samalla, kun parani käsiensä tärinästä. Vammoja, joista väitettiin parannutun, saatettiin myös teeskennellä, joten monimutkainen ja -vaiheiden asioiden selvittäminen kieltämättä oli paikallaan. Esimerkiksi jos joku oli parantunut mykkyydestä, todisteena käytettiin, että henkilöä oltiin hänen vielä mykkänä ollessaan hakattu niin, että jos hän olisi osannut puhua, se olisi kyllä tullut ilmi  - paitsi jos mykkyydestä ja kuuroudesta parantunut oli kuulunut ylhäisessä sosiaaliluokkaa, jolloin todisteeksi riitti, ettei henkilö ymmärtänyt puhetta tai osannut puhua vaan vain viittoili.

Pyhimyksiksi päädyttiin siis verrattain korkeista yhteiskunnallisista asemista. Ihminen ei ole kovin kekseliäs eläin, ja tämä kirkon käytäntö tuo mieleen taolaisuuden, jonka pantheon myös täytettiin henkilöillä, jotka olivat kunnostautuneet vastaavanlaisissa tehtävissä jo maanpäällisessä elämässään, ts. kiinalaisen kansaniskon pyhät hahmot ovat olleet historiallisia henkilöitä kuten (nykyisin) katolisen pyhimykset.

Pyhimykseksi julistaminen vaikuttaa minusta usein aika pitkälti poliittiselta virkanimityksistä, ja tosiaan, pyhimyksistä ja heidän relikeistän kilpailtiin, niitä kuljetettiin suhdanteiden mukaan paikasta toiseen ja jopa varastettiin. Hyvä esimerkki on Tuomas Akvinolainen, jonka minä en ennen tämän kirjan lukemista tiennyt olevan pyhimys. Hänen kalmoaan kuljetettiin ympäriinsä: siitä kilpailivat Fossanovan sisteriläinen luostari ja Toulousen dominikaanit. Erityisenä ihmeenä mainitaan, että kaiken tämän kuluessa riimit ei lainkaan mädäntynyt vaan jopa tuoksui hyvälle. Sitä ei pidetty ihmeenä, että jossain vaiheessa matkaa ruumiilta oli kadonnut pää ja yksi peukalo.

Minulle Tuomas Akvinolainen on ollut lähinnä filosofi. Mutta kun hänen kuolemastaan oli kulunut 49 vuotta, hänet julistettiin pyhimykseksi, minkä jälkeen hänen ruumiinsa jäännöksiä ryhdyttiin jakamaan relikkeinä, etenkin luita. Pyhimykseksi julistaminen oli ylipäätäänkin aina suuri, monipäiväinen juhla, mutta erityisen loisteliaasti juhlistivat Tuomas Akvinolaisen pyhimykykseksi julistamista hänen aatelissukulaisensa. Hämmästyttävämpää kuin edes nämä mässäilyjuhlat on kuitenkin se, että Tuomas tuli pyhimykseksi julistetusta ollenkaan, sillä olihan hän tunnetusti vikapää ahneuden kuolemansyntiin ylensyömisen ja herkuttelun lajissa.

Tämä ruumiiden pilkkominen ja jakeleminen ympäriinsä edustamaan pyhimystä ja levittämään tämän pyhyyttä on nykynäkökulmasta aika oksettavaa. Jos luissa oli vielä lihan jäänteitä, ne keitettiin irti. Mutta muukin kuin luut kelpasi, ja eri puolille kulloisenkin pyhimyksen kultin vaikutusalueella jaettiin ainakin ”koko luusto, ihoa, hampaita, hiuksia, kynsiä, verta ja jopa rasvaa”.

Tämä kirja on siis pikemminkin aineiston esittely ja tuntuu kuin varsinainen tutkimus olisi unohtunut tekemättä. Aineistostakin jää kyllä päällimmäiseksi vaikutelma, että se ei juurikaan tue sitä, mistä kirja alaotsikoissa mukaan väittää kertovansa, eli eletystä uskosta. Kirjoittajat itsekin myöntävät, että eletyn uskon todistajalausunnon kävivät melkoisen myllyn läpi - saattoihan kanonisointiprosessi kestää vuosisatoja - joten paljonko siinä nyt sitten aitoa jäi lopulta jäljelle. 

Olisin toivonut myös selitystä sille, miten eli millä perusteella ja miksi oltiin valittu nämä pyhimykset ja pyhimyskandidaatit eikä joitain muita, ja sekin olisi kiinnostanut, millä tavalla kuulustelijpiden kysymystenasettelut mahdollisesti poikkesivat aikojen kuluessa ja millä tavalla ne suuntasivat todistajien lausuntojen rakentumista.