Maailmassa on nyt  niin paljon jännitystä, että jännitysromaaneja ei tarvitsisi lukea ensinkään. Viime torstaina Kiina uhkasi ulkoministerinsa Wang Yin suulla hyökätä Eurooppaan käyttäen sanamuotoa, että Kiina ei aio hyväksyä sitä, jos Venäjä häviä hyökkäyssotansa Ukrainassa.

En ole varma, ymmärrettiinkö tämä Euroopassa. Eurooppalaiset eivät noin ylimalkaankaan pysty käsittämään, että joku tahtoo meille jotain pahaa – eihän se ole mahdollista!– joten tuota Kiinan ulkoministerin lausuntoakaan ei nyt olla haluttu ymmärtää sellaisena kuin se kiinalaisesta näkökulmasta oli.

Mutta sotia on ollut ennenkin  Edellisen suursodan taustapeleihin liittyy Matti Bacmanin vakoiluromaani Stalinin vakoojatar Suomessa.

Teos edustaa sitä kinkkistä genreä, jossa sekoitetaan historiallisia tosiasioita ja kirjottajan mielikuvitusta. Useiten tällaisia lie laadittu taiteilijoista ja kaunokirjailijain toimesta, enkä yleensä lue niitä. Nytkin vähän harmitti, sillä aihe liippasi valtiollista historiaa ja kirjoittaja on taustaltaan toimittaja, jonka pitäisi yrittää pitää tätä faktan ja fiktion rajaa mahdolisimman tarkana – vaikka tosiasia tietenkin on, ettei sitä täysin viiltäväksi saada. Ja niinpä Backman nyt sujavasti sepittää henkilöidensä päänsisältöjä, tunteita ja keskusteluja, joista hänellä ei voi olla todellista tietoa, mutta jotka hän on kirjoittanut todellisuudessa eläneet henkilönsä kokemaan.

Seuraus on, että ainakaan minulle, jolla ei ole alkeellisintkaan mahdollisuutta erottaa, mikä tässä lopulta perustuu todellisuuteen ja mikä ei, silkka sekavuus. Sekaannusta hämmentää lisää se, että tässä on oikeasti eläneistä, osin sepitetyistä henklöistä vallan valokuviakin.

Mutta viihdekirjallisuutena tämä on hyvä. Päähenkilö on pirtsakka, seikkailunhaluinen naisihminen, alkujaan nimeltään Aleksandra Voskrenskaja, paremmin tunnettu kutsumanimellä Zoja. Kirjan ensimmäisellä sivulla ollaan vuodessa 1934,. Sankarittaremme on 27-vuotias ja sukunimeltään Kruglova, joskin hän on jo eronnut tuonnimisesta lapsensa isästä. Ennen puoliväliä hänen sukunimensä vaihtuu neuvostohallinnon määräyksestä Jartsevaksi, kun hänestä oli vähällä tulla Rybkina.

Minunklataiselleni historilliselle ignorantille tässä kirjassa oli oikeastaan kiinnostavinta se, miten Neuvostoliitto ajautui yrtyksistä huolimatta nielemään sen, ettei Suomi suostunut samanlaisiin kuviohin, joihin Baltian maat olivat niin helposti solahtaneet. Tässä ei spelkuloida samalla tavalla kuin aika monesti on tehty, eli oliko tuo Stalinin ehdotuksista kietäytyminen Suomen kannalta viisasta vai ei, vaan näkökulma on neuvostovakoilijoiden, joiden tehtävä oli henkensä kaupalla saada Suomi hyväksymään ne. Siis ehkä. Totean uudelleen, että tässä on paljon kuvauksia keskusteluista, joista ei kaiketi ole minkäänlaisia aikalaisdokumentteja, edes päiväkirjatekstejä, mutta on sitten sellaisiakin, joista on, eikä aina ole selvää ainakaan minunkaltaisleleni yksinkertaisele ihmiselle, kummasta kulloinkin on kyse.

Sivumennen sanoen, olen omissa sukututkimusharrastuksissani joutunut huomaamaan, että se, miten yksittäisten henkilöiden yksityinen aikalaiskirjeenvaihto kertoo eri tarinaa kuin samoista asioista jälkikäteen virallisiin asiakirjoihin perustuen on kirjoitettu. Asiakirjat on jo sinällään, nekin, laadittu  tietyistä näkökulmista ja aina sen asiakirjan laatimisen vaatimalla tavalla, ja kun niiden avulla ruvetaan  "muistelemaan", syntyy väistämättä uusi, ehkäpä hyvinkin tarkotushakuinen tulkinta...

Joten se, miksi kirjoitan nyt tästä Jartseva-kirjasta näin pitkästi, johtuu siis siitä, että asiat aina muuttuvat joka kerta, kun niistä kerrotaan, joten kannattaisi vältää tietoista sepittämistä sepittämisen itsensä vuoksi. Tuohon Wang Yihin liitän tämän siksi, että tässä sepitetään nyt reaaliajassa Wang Yin sanoja vaisummiski kuin ne ovat käyttäen tekosyynä sitä, että eihän Kiina nyt Eurooppaan voi hyökätä, herran jestas sentään. Minua pelottaa, että nuo Wang Yin sanat tahallisesti unohdetaan, ja sitten, kun rysähtää, ollaan oleivinaan ikään kuin rysäystä ei oltaisi mitenkään voitu "ennustaa". On muistettava, että jo sodan alussa Wang Yi totesi, ettät vaikka nyt on paljon epäluottamusta, hän toivoo, että taloudellinen yhteistyö Euroopan kanssa ei katkea. Tämä oli "kiinaa", ja tarkoittaa, että Kiina aikoo jatkaa Euroopan taloudellista valloitusta muuttaakseen sen kiinalaiseksi korruptoituneenksi diktatuurin provinssiksi. Wangia ei siis voida syyttää älyllisestä epärehellisyydesta. Ja nyt kannattaisikin kysellä, millaisia menetelmiä Kiina on käyttänyt saadakseen vaikkapa nuo nyt perusteilla olevat datakeskukset. Jos Wang Yitä on uskominen – ja meillä on häntä uskominen – ne on hankittu menetelmillä, joitia meillä pidetään korruptiona, ja Kiinan tarkoitus on pikemminkin juuri korruputoida eli romuttaa liberaali suomalainen hyvntointiyhteiskunta kuin saada niitä datakeskuksia.

Euroopassa on antiikin filosofien jäljiltä vanha perinne uskoa, että ihminen on teleologinen olento, että ihmisellä on aina jokin järkevä päämäärä, joka johtuu jostain järkevistä syistä. Mutta muissa kulttuuripiireissä tätä perinnettä ole. Kiina on aina ollut autoritaarinen maa, ja sen johdossa ovat aina olleet henkilöt, joista on kivaa alistaa ja tuhota muita, eikä tämä tapahdu mistään syystä eikä minkään päämäärän saavuttamiseksi vaan vain siksi, että heistä on kivaa alistaa ja tuhota.

Sama periaate on Venäjällä ja oli silloin, kun sen nimi oli Neuvostoliitto. Kun Backmanin romaanin Jartseva irtisanotaan NKVD:n palveluksesta, hän vähän eurooppalaistuneisuuttaan erehtyy kysymään, miksi hänet erotettiin. Hänelle kuulemma vastattiin venäläis-kiinalaisesti, että "irtisanomisen vuoksi". Tämä ei tosiaankaan perustu kreikkalaisiin klassikofilosofeihin, tämä.

Vieraat kulttuurit ovat kiinnostavia. Keigo Higashiron dekkari Uskollinen naapuri on tavallaan aivan mahtavan japanilainen enkä usko, että sitä on alunalkujaan kirjoitettu länismaista lukijakuntaa silmällä pitäen vähääkään. Mutta länsimainen kulttuuri, nimittäin amerikkalainen elokuvakulttuuri, leimaa suorastaan järkyttävästi kerrontaan. Kirja alkaa kuin elokuva: päähenkilöä lähestytään etäältä – melkein näkee alkuteksti kuvan päällä – kulkemassa aamulla töihinsä lukion opettajana, surkeanpuoleista säätä panoroidaan, sitten tulee lähikuvaa miehestä itsestään, hän kohentaa hyntteitään, siten on taas maisemia ja reittiä. Mutta itse asiaan päästään nopeasti kuin Amerikassa konsanaan. Ja loppukohtaus se vasta on elokuvamainen! Muuten tässä ei ole mitään länsimaista, paitsi pari pikku mainintaa italialaisesta ruoasta.

En osaa japania enkä "japania". Olen käynyt pari japanin kielen kurssia, mutta en ole käynyt Japanissa. Olen kyllä lukenut Japanin kulttuurista, ensimmäinen vakava lempparikirjailijani oli japanlainen ja olen ollut kiinnostunut japanilaisesta versiosta kiinalaisesta chang-buddhalaisuudesta, joka maailmalla tunnetaan ostain syystä paremmin japanilaisella nimellä zen. Kaikissa väestörikkaissa aasialaisissa kulttuureissa on kehitetty menetelmiä selvitä järjissään ihmispaljoudessa. Japanissa ratkaisu on ollut eristyminen omaan mieleen, jota ei saa näyttää ulospäin mitenkään. Viime aikoina tämä on johtanut myös eristäytymiseen koko ulkomaailmasta kuten on hikikomoreitten tapauksessa.

Tässä päähenkilö käy töissä ja pitää judokerhoa, mutta sen lisäksi hänellä ei juuri ole aktiivista osuutta mailman menossa. Kirjan aihe oikeastaan on päähenkilön maailmankatsomus, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on hammasrattaan kaltainan osansa maailmassa – vähän intialaisperäisen buddhalaisuuden timanttiverkkoteorian kaltainan käsitys, siis, mutta kun timanttiverkko on laajenemista äärettömyyksiin verkon rajattomasti erkaantuvia säteitä pitkin, tämän päähenkilön käsitys on päinvastainan siten, että säikeet rajoittavat kuin hammasrattaan hampaat limittyessään tosiin hampaisiin.

Mielenkiintoinen ero länsimaiseen kirjallisuuteen on suhtautuminen psykologiaan. Meikäläisessä kirjallisuudessa kaikkeen haetaan selitys lapsuudesta ja sen traumoista. Tässä kirjassa ei kerrota mitään kenenkään lapsuudesta. Aikuisuuden menneisyys on kyllä läsnä, etenkin se, että päähenkilö joutui elättämään vanhat vanhempansa, minkä seurauksena hän ei voinut jatkaa matemaatiikan tutkijan uraansa. Assistentin palkka yliopistolla oli liian pieni. Mutta tämä ei ole suoranainen selitys millekään tässä kirjassa – tyyppi jatkoi matemaattisia tutkimuksiaan privaatisti, omassa päässään. Myöskään toisen päähenkilön, vastikään baaritytön uransa bentō-eväsraasioita myyvän puodin asiakaspalvelijaksi vaihtaneen, lapsuuden taustoja ei selvitetä. Tässä kirjassa on vallalla ikuinen buddhalainen nykyhetki.

Päähenkilö Ishigamin ensikohtaaminen entisen baaritytön kanssa on kuvattu lyhyesti ja shokeeraavan elokuvamaisesti. Ishigami oli tuolloin ollut juuri hirttäytymässä kun ovikello soi:

"Hän päätti avata, koska ei halunnut aiheuttaa harmia kenellekään. Soittajallahan saattoi olla jokin hätänä.

Ovella seisoi kaksi naisihmistä, ilmeisesti äiti ja tytär. Äiti tervehti ja kertoi heidän muuttaneen naapuriin. Vieressä seisova tytärkin kumarsi. Väristys kulki Ishigamin läpi hänen katsellessaan kaksikkoa.

Miten kauniit silmät heillä olikaan. […] Ishigami ei muistanut lainkaan, millainen naisten tervehdys oli ollut. Sen sijaan kaksikon silmien liikkeet ja räpäytykset olivat painuneet hänen muistiinsa niin, että hän pysytyi palauttamaan ne mieleensä."