Pariisisa alkoivat sata vuotta edellisten jälkeen uudet olympialaiset. Avajaiset olivat 26.7.2024. Edes urheiluhullu isäntä ei halunnut nähdä avajasia, sillä ne ovat yleensä sisällyksetöntä pompöösiä dekoraatiota, ja sellaisenakin aika huonoja. Niiden kun pitää näyttää mahdollisimman yhtä hyvältä niin paikan päällä kuin televisoituina. Se on oikeastaan fyysinen mahdottomuus eikä olekaan koskaan onnistunut. Joten päädyimme isännän kanssa käyttämään sen illan auringonlaskun ja järvellä ja sen yllä tapahtuvan värienmuutoksen katsomiseen, mikä on jo kompromissittomuuttaankin näyttävämmän näköistä kuin olympialaisten avajaiset.

Jo autossa matkalla kotiin satuimme kuulemaan avajaisten viimeisen numeron, Céline Dionin laulamana alkujaan Edith Piafin kapaleen Hymne à l'amour, ja kuulimme myös, että olympialaisten avajaiset, nämä visuaalisen tyhjänpäiväisyyden huippu, olivat aiheuttaneet kohun äärioikeistossa.

Kohua ei aiheuttanut tämä biisi, vaikka olisi voinut: doping-testejä  tekevässä urheilutapahtumassa esitettiin päänumerona päihderiippuvaisen naisen tunnetuksi tekemä laulu. Toiseksi: ranskantaitoni on vanhettuneisuuttaan pahasti ruosteessa, mutta niltä ajoilta, kun se ei ollut, muistan, mitä laulaussa lauletaan, ja puhe on ehdottomasta rakkaudesta – useiten toistuva lause biisissä kuuluu "si tu me le demandes" – jos sinä sitä minulta pyydät. Ja viime aikoinahan on toisteltu, että Ukrainaa autetaan niin pitkään kun se sitä tarvitsee.

Huomiota oltin sitä vastoin kiinnitetty johonkin aivan käsittämättömään. En ole nähnyt liikkuvaa kuvaa tästä, mutta netissä on joka paikassa kuva ikään kuin kuvaelmasta, jossa ollaan pöydän ääressä, pöydän, jolla lojottaa sininen Bacchus. Tätä on tosiaankin aika vaikea käittää, mutta esimerkiksi nyt Suomessa Päivi Räsänen ja Ville Tavio ovat katsoneet, että kyseessä on kristittyjä loukkaava mukaelma Leonardon (1452– 1519) seinämaalauksesta Viimenen ehtoollinen (Leonardo on saanut tämän iäisyysprojektin luonteen saaneen työn tilauksen 1495). Käsittämättömäksi tämän tekee jo se, että kyseisessä freskossa ei lojota pöydällä kukaan eikä sitä myötä Bacchuskaan.

Kuulemma pointti olisikin, että pöydän ympärillä oli porukaa asettuneena samalla tavalla kuin Leonardon freskossa. Samanlaisuus tai pikemminkin samanlaisuuden kokemus perustuu mielensäpahoittajien silmissä kaiketi sille, että pöydän takana keskellä oli korostettu keskushenkilö kuten Leonardon teoksessa, ja tämä tulkittiin nyt ivakuvaksi Kristuksesta. Tulkinnan heikko puoli on valitettavasti se, että taiteen historia vilisee tällaisia pöytäseurueita, jopa ajalta ennen ajanlaskun alkua. Tämän asetelman alkuperä on siis varhaisempi kuin Leonardon luoma, ja epäilen Leonardon lainanneen sen varsin tietoisesti, sillä näitä "pakanakaudelta"/antiikin ajalta periytyviä kuvia esiintyi (nyky-)Italian alueella(kin).

On jonkin verran liikuttavaa tai säälittävää, että äärioikeistolaiset ja fundamentalistikristityt ovat ottanet puolustaakseen "rienaajien väärinkäyttöä vastaan" juuri Leonardon teoksen, koska nämä ryhmät eivät hyväksy homoseksuaalisuutta, ja Leonardo lienee vanhin myös asiakirjoista tunnetusti julkihomo, missä häntä seurasi nuorempana aikalaisena Michelangelo. Leonardo asui tuonnempana Salai-nimisen pikkurikollisen kanssa, mutta jo isänsä talossa majaillessaan (hän oli isänsä avioton lapsi) hänet ilmiannettiin 1476 notaari-isälleen nimettömällä kirjeellä. Siinä Leonardo kerrottiin nähdyn 17-vuotiaan Jacopo Saltarellin kanssa, henkilön, joka "pukeutuu mustiin vaatteisiin", mikä oli tuon ajan Firenzessä miespuolisen prostituoidun tunnusmerkki. Tätä ennen musta vaatetus oli ollut minkä tahansa yhteiskunnan ulkopuolelle suljetun henkilön tai ryhmän tunnusmerkki kunnes sen sitten omaksui merkikseen kristillinen papisto. Ovatko kaikki mustiin vaatteisiin pukeutuvat vaikkapa luterilaiset papit nyt sitten prostituoituja? – samalla todennäköisyydellä ja samassa mitassa kuin tämä Leonardon Viimeinen ehtoollinen on ollut tarkoitushakuisena mallina tai mallina mitenkään Pariisin vuoden 2024 olympialaisten tietylle ohjelmanumerolle?

Leonardo ei ollut henkilökohtaiselta vakaumukseltaan erityisen kristillinen vaikka tekikin kirkon tilaustöitä. Näistä usein valitettiin, sillä Leonardo käsitteli niissäkin asiota, jotka sattuivat häntä itseään kulloinkin kiehtomaan. Eritoten hänen Johannes Kastajastaan sen tilanneet kirkonmiehet totesivat, että se ei lainkaan herätä hartautta. Voi olla. Samoja piirteitä aikalaiset havaitsivat myös tuossa Milanossa sijaitsevan Santa Maria delle Grazien luostarin ruokasalin freskossa, nimellä Viimeinen ehtoollinen tunnetussa. Siinä Leonardo halusi kuitenkin ennen kaikkea tehdä materiaaliteknisiä kokeiluja. Ne sitten menivät mönkään, mistä seurasi, että työ turmeltui heti. Munkit eivät – ehkä joidenkin kuvan hahmojen eleisin liittyenkään – suoranaisesti fanittaneet freskoaan. He nimittäin olivat sitä mieltä, että siinä ei hyvä hävinnyt kun he puhkaisivat sen alaosaan oven.

Freskoa on restauroitu usempaankin kertaan, joten sitä ei tosiaankaan tiedetä, millainen sen on ollut tarkotus alkuaan olla. Ainakin viimeisin restauroija kertoi tuolloin varautuneensa kritiikkiin, joskaan en muista, tuliko sellaista, ei ainakaan kovin mittavaa. Työstä on kuitenkin säilynyt Leonardon työpäiväkirjoissa joitain luonnoksia, jota ovat ehkä hurskaampia kuin lopullinen työ.

Kaiken kaikkiaan Leonardolta tunnetaan hyvin vähän valmiita teoksia. Hän ei kerinnyt tehdä niitä, sillä hän suunnitteli kaikenlaisia laitteita ja tehosteita vallasväen juhiin, puutarhoihin yms. Tämän takia, jos Pariisin olympialaisissa on haluttu ottaa hänet esikuvaksi avajaisspektaakkelin suunnitteluun, tämä olisi enemmän kuin osvaa, sillä varmaan Leonardo oli maaiman ensimmäinen tunnetu päätoiminen spektaakkelisuunnittlija. Sitä paitsi hän vietti elämänsä viimeiset vuodet Ranskassa.

Ja mitä kuvien tai muidenkaan merkien merkityksiin tulee, ne vaihtelevat historian saatossa. Esittävääkin kuvaa voidaan eri aikoina katsoa eri tavoin. Arvokin vaihtelee. Taidehistoriassa jotkut taiteilijat  laskevat jopa rahallisessa arvostuksessa ja jotkut taas nousevat ja päinvastoin, kausittain. Jos Leonardon Viimeistä ehtoollista katsoo, on mahdollista nähdä se niin kuin aikalaiset sen näkivät – siinä on mahdollista nähdä ikääntyneiden miesten keskinäistä hellyttä, joka puolestaan on, jälleen kerran, mahdollista vaikka ei välttämätöntä, nähdä jotenkin kyseenalaisessa valossa. Meidän aikanamme tämä 1400-luvun lopun/1500-luvun tulkinta ei enää päde vaan kuvan merkitys on muuttuunut. Se nähdään nykyisin jo täysin puhtaasti pyhänä, eikä tässä kuvanlukutavassa ole mitään vikaa. Mutta kuten sanottua, aikalaiset eivät tuota kuvaa näin tulkinneet eivätkä suuremmin arvostaneet.