Meidän kattilkunnassa on ja vuosikymmenet sitten todettu, että huonointa, mitä telkkarista voi katosoa, ovat olympialaisten avajaiset ja päätösjuhlallisuudet, joten Pariisin tämän vuoden avajaisspektaakkelin sijaan tuijotimme Suomen itärajalla hämärtyvää järvimaisemaa.

Kävi ilmi, että ne avajaiset olisi pitänyt katsoa. Nimittäin Päivi Räsänen ja Ville Tavio paheksuivat tapahtumaa, ja sehän on tosi suositus asialle kuin asialla. Luultavasti he häpeävät paheksumistaan nyt, sillä heille lienee monelta taholta paljastettu, että heidän paheksuntansa johtui lähinnä heidän puutteellisista taidehistorian tiedoistaan. Noin ylimalkaan olen päättänyt ajan ja energian säästämiseksi jatkossa kiinnittää yhteiskunnassa huomiota vain sihen, mitä Päivi Räsänen ja Ville Tavio paheksuvat, sillä kokemus on opettanut, että ne asiat ovat takuuvarmasti hyviä ja kannatettavia.

Siispä tälläsin itseni telkkarin ääreen, kun alkoivat Pariisin 2024 kesäolympialaisten lopettajaispippalot.

Ne olivat historialliset.

1960-luvun lopulla ilmeistyi sen aikakauden viestinnän teorian, marxilaisen sutjakan, klassikko, Guy Depordin teos suomennetulta nimeltään Spektaakkelin yhteiskunta. Kirja, ilmestyi suomeksi aika myöhään, joskus 2000-luvun alussa muistaakseni, eli vasta, kun some teki jo tuloaan ja kaiketi sitä katsottiin tarvittavankin juuri siksi. Teos on iäkäs, mutta kyllähän sen pääväitteet ovat vuosikymmen toisensa jälkeen, informaatioteknologinen muutos toisensa jälkeen, osoittautuneet todemmiksi ja todemmiksi. Depord väittää, että ihmisten väliset suhteet muuttuuvat suorista kontakteista enenevässä määrinvälineiden kautta tapahtuviksi. Hänen mielestään tämän taustalla on kapitalismi voitontavoitteluineen, mutta väite on vakavaksti otettava, vaikka kapitalismi unohdettaisiinkin välistä. Näitä välineissä kulkevia, keinotekoisesti valmistettuja, enemmän tai vähemmän todellisuuteen pohjautuvia esityksiä kutsutaan representaatioiksi, ja kun nämä vielä ketjuttuvat ja muuttuvat viestitä ja viestintävälineestä toiseen poukkollessaan, viestien vastaanottajien käsitys todellisuudesta hämärtyy nopeasti. Depordille representaatiot olivat tarkotushakuisia ja sellaisina elämyshakusia, ja niinä ihmiset lopulta tottuvat ottamaan koko elämänsä. Seuraava on poliittisesti epäkorrekti mielipide, mutta koska olen vanha eikä minulla ole tässä mitään uraa vaarannettavana, uskallan väittää, että nykyisin muodikas masennus on reaktio tähän representaatioiden epäaitoon avaruuteen ja vieläpä se itse masennuskin kollektiivisesti tuottamalla tuotettu, tarkoitus- ja elämyshakuinen valtakunnanlaajunen massiivinen spektaakkeli. Minä en siis vähättele tässä kärsimystä vaan kyseenalaistan sen tuotteistamisen etiikan.

Nuo olympialaisten päättäjäiset olivat nyt niin vähän spektaakkeli kuin tuollaiset megatapahtumat voivat olla. Urheilijat ja yleisö olivat suoraan osa tapahtumaa, vaikka sen olikin suunnitellut perusrakenteelltaan joku (Thomas Jolly) ja vaikka siinä oli osia, kirjaimellisesti esityksiä, joilla oli myös spektaakkeliluonnetta, joskin sitäkin spektakkeliluonnetta oli pyritty minimoimaan. Siis elämystä tuotmalla tuotettiin mahdollisimman vähän, tapahtuman aidolle ihmistenväliselle syntymiselle annettiin mahdollismman paljon tilaa syntyä itsestään.

Ne olivat juhlaan osallistujien juhlat, ja tv-katsojat pääsivät melkein mukaan sikäli kun empatiakyvyt riittivät, mihin tietenkin vaikutti myös tapahtuman kuvaamisen tällaisille tilaisuuksille paikoin epätavanomainen kuvaamisen tapa. Areenatapahtumien kuvaaminen on vaikeaa, ja kaikki tähän Pariisin tapaukseen asti näkemäni olympialaisten avajaiset ja päättäjäiset ovat epäonnistuneet siinä surkeasti. On saatu kyllä aikaan komeita spektaakkeleita, mutta spektaakkelin luonteeseen kuuluu vastaanottajan tajunnan täyttäminen turruttavalla, komealla merkityksettömyydellä. Pariisin päättäjäiset olivat nyt merkityksillä ladatut, ja voi olla, että se oli joilekin katsojille liikaa – merkityksellisyys edellyttää omaa osallistumista, sillä ei voi kokea mitään merkityksellistä ellei aktiivesti koe sitä merkityksellisyyttä. Kehäpäätelmä, mutta minkäs tälle voi. Merkityksellisyyttä ei voi kokea vain tuijottamalla kuin zombi. Voikin olla, että tapahtuman seuraamiseksi piti olla hieman normaalia koulutetumpi medialukutaidoltaan. Meilläkin isäntä kävi nukkumaan ennen minua.

Olympialaisten aikaan tapahtui kanaalin toisella puolenkin jotain. Siellä teinipoika puukotti toistaiseksi julkaisemattomasta syystä kuoliaaksi kolme pientä tyttöä, jotka olivat osallistuneet lasten tanssikurssille. Pian katastrofin tultua julki alkoi levitä huhu, että poika olisi ollut islamisti tai ainakin maahanmuuttja. Tämä ei pitänyt pakkaansa, mutta äärioikeistolaiset – hommaa oli ollut organisoimassa neteitse vallan joku suomalainenkin – saivat hyvän syyn ruveta mellakoimaan; on kuulemma jotain näyttöä, että rahoitusta ja ilmeisesti muutakin tukea oltiin saatu myös Venäjältä. Mutta sitten kävi niin, että naapurustot, joissa äärioikeistolaiset mellakoivat, kääntyivätkin äärioikeistolaisia vastaan. Paikalliset alkoivat auttaa niitä, jotka uskontonsa tai ihonvärinsä takia olivat joutueet mellakoitsikoiden kohteiksi. Hajotettu moskeija korjattiin yhteisvoimin, uhan alaisille naapureille, jotka eivät enää uskaltaneet kaduille, käytiin kaupassa jne. Ja syntyivät rasismin vastaiset vastamielenosoitukset.

Meneilään on Venäjän hyökkäyssota Eurooppaan, jonka se aloitti Ukrainan kautta. Meneillään on (tavanomainen…) Israelin ja palestiinalaisten välinen sota, joka on ottanut kierroksia Israelin pääministerin, Hitlerin juutalaiseksi vastineeksi havittelevan Netanyahun toiminnasta. Meneillään on pitkin Eurooppaa ja Yhdysvaltoja etenkin toisen polven siirtolais/maahanmuuttajanuorison väkivaltaista häiriökäyttäytymistä. – Mutta meillä ovat olleet myös nämä sanottakoon nyt siten vaikka että rakkauden juhlat, vuoden 2024 Pariisin olympialaisten avjaiset ja päättäjäiset ja Englannin rasismin vastiset mielenosoitukset.

Eilen illalla kiinalaisella ulkomaalaisille suunnatulla propagandasivustolla Globaltimes.cn:llä seisoi otsikko "UK riots: When will West accept that Western dominance has ended?" Heti tuon luettuani mieleeni juolahti, että näillä rakkauden juhlilla voi olla se ikävä seuraus, että pyrky länsimaisiin yhteiskuntiin kasvaa entisestään eli jo nyt hallitsematon maahanmutto saattaa äityä. Sillä länsi, ikävä kyllä, dominoi arvoillaan, väitti Kiina mitä hyvänsä. Tekisi mieli kysyä Kiinalta, arvostetaanko Kiinaa maailmalla niin, että sinne pyrittäisiin muuttamaan? Olen ollut lukevinani, että Kiinasta on ruvettu taas pakenemaan, nyt Etelä-Amerikan kautta. Onko kiinalaista kulttuuria olemassa – kuinka moni edes kiinalainen arvostaa sitä kiinalaista muinaiskultuuria, jota he virallisesti propagoivat? Kun kiinalaiset nuoret alkavat opiskella kuvataidetta tai musiikkia, onko heillä opiskeltavaneen kiinalaista nykykuvataidetta ja tutkimusta ja etteivät vain tulevat kiinalaispianistit ja viulistit länsimaisia klassisia teoksia, koska hauavat? – Eivät länsimaiset musiikin opiskelijat opettele kiinalaista musiikkia – koska eivät halua. Venäläisetkin voisivat lakkaamalla apinoimasta koko ajan läntistä kulttuuria. Mikseivät he lakkaa? Vai onko länsimainen kulttuuri niin vetovoimaista venäläisen eliitinkin mielestä? (12.8.2024)