Olen tässä saanut joitain pitkähköjä julkaisu-& taidepläjäyksiä päätökseen, ja nyt pitäisi jollain aikavälillä ottaa työn alle jotain muuta. Minulla on itselleni tyypilliseen tapaan kauheat määrät ideoita. Nuorenahan ideoita ei juuri ole, kun ei ole takana elämää, mistä niitä ammentaa. Vanhana syntyy enemmän (etenkin toteuttamiskelpoisia) suunnitelmanpoikasia, mutta lisäksi ovat jemmassa monet vanhat, joita ei ole kerennyt tähän menessä saattaa ilmoille.

Nyt, kun ei ole enää edessä mitään mitään mahdollista ns. uraa, voisi tehdä mitä hotsittaa. Minä rakastan viktoraanistyyppistä ktschiä, mukaanlukien englantilaisen lastenkirjareformin aikaisia kuvitustyylejä. Viimemainitut eivät tosiaankaan ole olleet muodissa, joten nyt, kun minun tarvitsee vähät välittää "modernista ja raikkaasta", voisin ottaa tehdäkseni jotain sellaista.

Olen jo kertaalleen vaihtanut piirustustyyliä kahden "modernin ja raikkaan" tyylin välillä yhteen projektiin, sellaiseen, johon jopa haimme erään erityisvarhaiskasvatukseen perehtyneen henkilön kanssa takavuosina apurahaa. Tai minä hain po. henkilön lausunnon tuella. En tietenkään saanut. On käväissyt mielessä toteuttaa se idea nyt, mutta muuttaa sitä poliittisesti epäkorrektimmaksi. Olen "joutunut" kustantamaan tekeleeni aina itse, ottanut muutaman kymmenen painoksen suunnattuna lähinnä omalle tuttavapiirille, joten jos joudun joka tapauksessa maksamaan viulut itse enkä missään tapauksessa saa omiani takaisin, teenpä tässä saman tien omaksi ilokseni todellisen poliittisen epakorrektiuden riemuvoiton.  Varsinainen pointti siinä olisi kuitenkin ihan järkevä eli reaalitodellisuuden ja "henkisen" tai psykologisen todellisuuden suhde/niiden vuorovoikutus/ sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välisen jännitteeen "hallinta" tai pikemminkin sen jännitteen kanssa eläminen.

Sitten minulla on paljon vanhempi, puolentoista vuosikymmenen takainen idea, jonka ytimessä oli alkujaan vanhentuneiden teknologisten laitteiden mielikuvituskäyttö, jos näin voisi lyhyesti sanoa. Kaivoin tämän homman kuvia esiin tuossa päivänä muutamana, ja itse asiassa voisin yhdistää tuon uudemman ja tämän vanhemman ideoita. – Minua itse asiassa hämmästytti, miten paljon tuon ikivanhan tekeleen kuvia jo oli. Suurinta osaa en edes muistanut tehneeni. Tällaista tämä vanhuus on…Mitään ei muista.

Vaikka minua ei ns. menestys innosta, olisi kuitenkin mukavaa päästä testaamaan noita kuvia johonkin autenttiseen tilanteeseen. Olen kerran päässyt parin kuukauden ajaksi seuraamaan arkea eräässä tehostettua tukea tarvitsevien lasten eskariryhmässä, ja joku sellainen voisi ola aika hyvä testialusta. Paitsi että vapaampaahan se on kitschahdella, jos ei ole päämääränä tuollainen testaaminen.

Mutta ensin pitäisi saada jotain aikaiseksi. Ja sitä ennen pitäisi valita. Ja valittavana on niin paljon muitakin ideoita kuin nämä tässä mainitut. Ja elinaika alkaa olla vähissä – enää ei ole mahdollista väsätä jotain asiaa kymmeniä vuosia.

Voi hyvänen aika sentään. Mihin minä joudun tämän vanhuusstressin kanssa!