Lähes viikko sitten sunnuntaina oli Hesarista otettu kokonainen aukeama käyttöön, kun oli puhe Rachel Cuskin romaanitrilogiasta, josta nyt oli ilmestynyt suomeksi toinen osa. Otsikkona jutulla oli Menestyskirjailija rikkoi romaanin.

Olen lukenut tästä kolmiosoaisesta sarjasta sen enimmäisen osan nimeltä Ääriviivat, eli on olemassa riski, että kun en suoraan sanottuna ymmärrä tuon jutun otsikkoa enkä oikeastaan koko juttua, syynä voi olla sekin, että olen lukenut Cuskilta vain yhden teoksen. Joka tapauksessa jutusta syntyi minulle vaikutelma, että kirjoittaja, Eleonoora Riihinen nimeltään, yritti kaikin keinoin survoa Rachel Cuskia johonkin jo vakiintuneeseen, muiden kritikoiden piirissä syntyneeseen kuvioon.

Ainakin tuohon Ääriviivat-teokseen on hirveä määrä erilaisia lukutapoja. Kun luin sitä, olin vähällä jättää sen kesken, koska se vaikutti olevan plagiaatti Ilja Leonard Pheijfferin kirjasta  Grand Hotel Europa (suom. 2021, alkup. 2018). Molemmissa väitetään, että länsimainen elämä on muuttunut pelkäksi turvaturisteeraamiseksi – Cuskin kirjassa vieläpä matkustetaan Kreikkaan, länsimaisen kulttuurin kehtoon, eikä olla kiinnostuneita kuin siitä, mitä matkailumainokset mainostavat. Muodollisesti kertojaminä on menevinään pitämään osuutensa kirjoittajakursisista, mutta hän ei vaikuta olevan mitenkään valmistautunut opetukseensa semminkin kun on pitänyt vastaavia sessioita ennenkin eli sekin on hänelle pelkkää turvaturisteerausta. Jouduin sitten oikein tarkastamaan, kumpi on kirjoitettu aikaisemmin, ja kuinka ollakaan, Cusk oli kerennyt ensin, vaikka minä olenkin lukenut kirjat eri järjestyksessä.

Molempien "haitta" on se, että ne on kirjoitettu ennen covid-19:ää, jonka jälkeen maailma on muuttunut turisteerauksen suhteen etenkin siten, että perinteisissä turistikohteissa on syntynyt suoranaista turistivihaa, jota ei kylläkään motivoida tartuntataudilla vaan sillä, että turistit tekevät paikallisen väestön elämästä mahdotonta. Kumpaakaan näkökulmaa, epidemioita ja matkailukohteiden asukkaiden harjoittamaa turismin vastutustusta, ei näy mainituissa kirjoissa ollenkaan.

Toinen lukutapa muodostuu lukemisen edetessä hitaammin, vaikka vinkkejä on jo heti alussa. Kertojaminän majapaikan lähellä nimittäin on kahvila, jonka fasadia peittää maalaus kahvilamiljööstä, mutta sellainen, jonka ihmishahmot ovat isompia kuin todelliset ihmiset. Vinkit jatkuvat. Kertojaminä on jättänyt lapsensa keskenään Lontooseen. Ensimmäinen mainittu viesti sieltä päästä kuuluu, että missä on tennismaila. Seuraava  koskee jo semioottisesti monimutkaisempaa ongelmaa: lapsi on eksynyt koulumatkalla ja soittaa äidille Kreikkaan. Käy ilmi, että poika, jonka kanssa oman pojan olisi pitänyt kulkea kouluun, on sairastunut eikä näin ole opastamassa. Äiti selviää vielä tästä auttamalla poikaansa reitin representaation muodostamisessa: poika snaijaa äidin mainitsemat kadut ja suunnat ja kohta koulu näkyy. Tätä lukutapaa vahvistaa vielä se, että eräs kertojan opiskelijoista väittää, että minkä tahansa representaation saa hajalle, kun vain lakkaa noudattamasta sen sääntöjä. Ja jokseenkin heti tämän perään kertoja saa puhelun, jossa pankki ilmoittaa hänelle, että ikän kuin hänen ja pankin representaatiot eivät oikei käy yksiin eikä pankki näin ollen jatka hänen asuntolainaansa.

Tästä näkökulmasta tämä kirja on siis Charles S. Peircen ja häntä seuranneiden semiootikoiden teorian kaunokirjallinen kuvitus. Teoria on kiehtonut muitakin romaanienkin kirjoittamisesta kiinnostuneita, joista tunnetuin lieneen Umberto Eco, joka on sanonut, että ihmisellä ei ole pääsyä todellisuuteen an sich ja hän näin olleen elää elämäänsä suunnistellen interpretanttien avaruudessa. Tässä Cuskin kirjassakin pistää silmään, että kirjoittamiskurssilla ei kertojaminän ohjastuksessa lainkaan käydä läpi niitä tekstejä, joita opiskelijoiden pitää tehtävinään kirjoittaa, vaan heidän kuvauksiaan eli tulkintojaan eli interpretanttejaan näistä omista teksteistään, joita sitten kuulijat ja opettaja tulkitsevat näitä tulkintoja ja niin edelleen.

Todellisuus ei siis kuulu tähän teoriaan. Se on siis Platonin luolavertauksen kaltainen siinä, että todellisuus epäilemättä on siellä jossain, mutta me pääsemme sen kanssa yhteyteen vain luolan seinälle kuvastuvien eli representoitujen varjojen välitykellä.

Cuskia selvästi häiritsee, missä kohden todellisuus astuu kuvaan. Hän on kuulemma aiemmissa kirjoissaan käsitellyt äitiyttä. Näkemyksistään hän sai osakseen ankaraa kritiikkiä. Äitiys kieltämättä kuuluu ankaran todellisuuden sfääriin, sfääriin, jota on kovasti pyritty representoimaan ja varsinkin tulkitsemaan jonnekin välillä hyvinkin kauas asian fyysisestä todellisuudesta. Ääriviivat-teoksessa Cusk ei kuitenkaan nyt sukupuolita kokemusta, vaan oleellinen, melkeinpä toinen päähenkilö, jo heti Kreikkaan saavuttaessa lentokoneessa tavattu mies, saa kertojaminältä pakit, kun on käynyt ilmi, että hänellä on skitsofreeninen poika. Representaatioiden ja interpretaatioiden mahdollisuudet loppuvat aika terävästi siihen rajaan, missä skitsofrenia ja skitsofreenikosta huolehtiminen alkaa – skitsofreenikot elävät kyllä vahvoissa visioissa, joiden yhteys todellisuuteen on kaukainen, mutta heidän representaatioistaan ei voi neuvotella, niitä ei voida jakaa. Ne ovat vääristyneitä varjoja, joiden suhde todellisuuteen on jopa kyseenalainen.

Ääriviivoissa on aika paljon puhetta parisuhteista eroamisista. Siinä vaiheessa, kun lentokoneessa tavattu mies saa mennä, kertoja on omaa lähtöään Kreikasta tehdessään kohdannut kämppansä uuden asukkaan. Tällä on takanaan ero ja sen jälkeen muissa yhteyksissä tapahtunut fyysisen väkivallan kohteeksi joutuminen. Kun viimemainittu oli sattunut, nainen oli ottanut yhteyttä entiseen mieheensä, mutta tämä ei ollut ollut asiasta kiinnostunut. Nainen oli järkyttynyt tästä. Ja tästä tulee mieleen se, kun tuossa päivänä muutamana oli tekkarissa puhetta Tiktokissa leviävästä itsemurhaneuvonnasta, johon langenneet nuoret olivat kuvanneet psykologille, kuinka sitten kuoltuaan olisivat jostain, mistä lie, katselleet, miten jälkeenjääneet reagoisivat heidän itemurhaansa. Nuoret eivät siis nykyisin enää tajua, että kun kuolee, niin sitä kuolee – eihän telkkarissakaan kukaan kuole oikeasti, kohta sama näyttelijä on toisessa elokuvassa ja lisäksi vielä somettaa kaiken aikaa. Parisuhteiden päättymisessä ei kenties myöskään enää tajuta, että ero merkitsee todellakin eroa.

Ja tämä parisuhdeaspekti lienee monien mielstä se "oikea" lukutapa, ja tähän lukutapaan kaiketikin liitetään Cuskin mukamas romaanimuodon rikkominen.

Minulle ei toisaankaan valkene, miten Cusk on rikkonut romaanimuotoa. Pystyn luettelemaan heti suoralta kädeltä kymmenkunta romaanikrjailijaa, jotka ovat tehneet avantgardistisempia ratkaisuja kerronnassaan kuin Cusk. Itse asiassa olen valmis väittämään, että Cusk yrittää runnoa romaania takaisin perinteiseen muotoon.

Argumenttina muodon rikkomiselle on esitetty, että kertojaminä ei olisi romaanissa keskiössä vaan itse asia olisivat ne ihmiset, joiden keskusteluja hän kirjassa kuvaa. Minun tulkintani on, että kertojaminä on suorastaan poikkeuksellisen keskiössä, sillä romaanissa ei suoranaisesti ole näitä mainittuja dialogeja vaan kertojaminän kuvauksia, tulkintoja siis, niistä. Lisäksi hänen keskustelukumppaninsa ovat äärimmäisen tiukasti rajatusta, kertojaminän omasta kirjallisuusmaailmasta. Kauimpana kirjallisuuspiireistä on tuo lentokoneesa tavattu mies. Samantapaista muiden ihmisten kirjailijan/kertojan omaan näkökulmaan manipuloimista on harjoittanut menestyksekkäästi vaikkapa nyt Marcel Proust.

Hesarin jutussa lukee lopussa, että "Kirjailijan mielestä journalismi ei tavoita ihmisiä, koska he eivät jaa keskenään samaa todellisuutta tai edes samaa kieltä". Siis journalismin lukijat eivät jaa samaa kieltä keskenään vai journalistit ja lukijat eivät jaa sitä vai sekä että? Hesari jatkaa: "Taiteen kieli ei voi samalla tavalla korruptoitua, koska se ei käytä samoja kommunikaation ehtoja, Cusk sanoo."

Mutta taiteenkin kohdalla törmätään siihen, että siitä yleensä pitää tiedottaa, ja se tapahtuu usein jonkinlaisen viestinnän kautta. Hesarin jutussa Cuskin väitetään arvelleen, että kukaan ei välittäisi kritiikeistä. Luulenpa, että usemmat ihmiset ovat tarttuneet hänen teoksiinsa juuri kritiikkejä luettuaan, ja vieläpä (omien maantieteellisten alueidensa) valtamedioissa julkaistuja. Uskallan siis väittää, että sosiaalinen media ei suinkaan ole korvannut valtamediakritiikkejä niin kuin Cusk uskoo.

Mutta kritiikissä ja sen kielessä voi olla vikansakin. Viimeksi toisapäivänä luin uusinta Taide-lehteä, ja sen harjoittama taidepuhe jargoneineen oli tylsistyttää aivoni. Mutta silti. Cusk on varmaan kuullut MacLuhanin väitteen, että media is the message, eli mikä tahansa kommuniointiväline, taide tai mikä tahansa muu media, määrää pitkälle, mitä sen puitteissa voidaan viestiä, ja viestintäväline itsessään määrää pitkälle jopa välitettävän sisällön. Ja niinpä kaikki, kertakaikkiaan kaikki representaatiottavat voivat "korruptoitua", taide siinä kuin mikä tahansa muu, tarkoitettakoon korruptiolla nyt sitten mitä tahansa.