Lauantaina kävimme kuuntelemassa Käkisalmi-Säätiön syysseminaariluentoja Heinolan komealla WPK-talolla. Tähän meitä oli kirvoittanut se, että olimme saaneet tietää Heinolaan perusteilla olevasta Käkisalmi museosta.

Lehtitietojen mukaan museo keskittyisi Karjalan kannaksen kaupunkeihin ja kuntiin. Seminaaripaikalla oli kuitenkin jaossa kirjaa, joka viittaa siihen, että toisenlaistakin rajausta lienee joskus harkittu. Kyseessä on Marja Huovilan kirjoittama Käkisalmen läänin vaiheita esihistoriasta vuoteen 1811, ja kirja on kirjaan merkittyjen tietojen mukaan "syntynyt Marjatta ja Eino Kollin -säätiön ja Käki-säätiön tuella ja ymmärryksellä". Karjalastahan on moneksi, myös erilaisten alueellisten ryhmittelyjen muodossa. Tässä kirjassa, kuten minun Karjalaisuuksia-kirjassanikin, on Käkisalmen läänin perustaksi otettu 1600-luvulla vallinnut tilanne, jolloin lääni käsitti Pohjois-Karjalan, Laatokan Kajalan ja pätkän Laatokan rantaa Laatokan Karjalan alapuolelta kuten juuri mm. Käksisälmen. Ja akselilla Laatokan Karjala – Karjalan Kannas Käkisalmi siis kuuluun Kannakseen.

En ole lukenut vielä kirjaa kokonaan, mutta olen usein ajatellut, että sellainen karttaesitys tästä maailmasta vielä puuttuu, missä olisi kaikki Suomen eri itärajat ja missä siis näkyisi, miten ne kaikki risteävät Uukuniemellä. Nyt kävi ilmi, ettei sellainen kartta ole suinkaan puuttunut vaan se on ollut olemassa ainakin nyt tuosta Huovilan kirjan ilmestymisvuodesta 1995, ja se on sivulla 125.

Ensimmäisenä seminaarissa puhui kenraalimajuri evp Jukka Pennanen aiheenaan Jääkärit ja talvisodan henki, heijastuksia nykypäivään. Itse olen ollut erityisen kiinnostuntu Uukuniemen lähiseutujen kuten juuri Sortavalan historiasta, ja Sortavalaan perehtyessää sortakausilta ja jääkäreiltä ei voi välttyä. Sortokausia Pennanen taustoitti 1800-luvun lopulta Venäjällä valtaan nousseella panslavismilla, jonka mukaan Länsi-Eurooppa oli henkisesti ja kulttuurisesti rappiolla. Tätä on tässä sittemminkin kuultu.

Kun jääkärit vuonna 1918 palasivat Saksasta kouluttautumasta, he kohtasivat sisällissodan lisäksi Venäjän vallankumouksen jäljiltä työttömäksi jääneen "ryssän upseerin" Mannerheimin. En ollutkaan koskaan ajatellut tätä tältä jääkärikannalta… Tosin olimme Heinolaan tullessamme pysähtyneet Mikkelissä katsomassa Sodan ja rauhan keskus Muistin 18.6. avattua uutta Mannerheim-osuutta. Siinä esiteltiin mm. Mannerheimin urakehitystä, ja etenkin sisällissotaplanssi sai minut melkein järkyttymään. Sisällissota koski planssissa olevan kartan mukaan aika pientä osaa, ts. etelä- ja kaakkoisosia, Suomesta. Ajatella, että kaikki muu – niin iso osa Suomesta – on sellaista, että siellä ei ihmisen tarvitse tietää, kenen tyttöjä tai poikia on lähtien vuodesta 1918!

Pennanen sivusi taannoista Sivistyksen yön teemaa kuvatessaan jääkäreiden Saksassa oppimaa taktiikkaa, jonka mukaan alipäällystölle ei pitänyt antaa kuin tehtävän päämäärä ja jättää menetelmät sen saavuttamiseksi alipäällystön omaan harkintaan. Tämän Pennanen sanoi edellyttävän alipäällystöltä korkeaa sivistystasoa, joka Pennasen mukaan merkitsi hyvää kykyä hahmottaa kokonaisuuksia.

Seuraavana oli vuorossa Maria Lähteenmäki, professori Itä-Suomen yliopistosta. Aihe oli Urbaani karjalaisuus, ja odotukseni olivat suuret. Ja silloin, kun odotukset ovat suuret, aina pettyy.

Minä nimittäin oletin, että Lähteenmäki puhuisi urbaaneista karjalaisista. Oletus oli mahdollisimman väärä.

Hänen lähtökohtansa oli, että siirtoväen historiassa olisi ollut neljä vaihetta, joita enimmäinen olisi agraarikausi. Noin vain. Vaikka Karjalassa oli Suomen toiseksi suurin kaupunki Viipuri ja koko joukko eloisia pikkukaupunkeja vähän niin kuin omilla erikoisaloillaan kuten Sortavala, missä oli Suomen suurin opettajaseminaari ja kansainvälistäkin eturintamaa edustavaa hoitotyökehitystä silloisen kielenkäytön mukaan "äänetöntä hätää kärsivien" parissa. Impilahdella oli  merkittävä teollisuutta, harjoitettiin rahdinajon uutta versiota kuljetusbisneksessä jne. Karjalaisia ei ole maanvijelys kauheasti kiinnostuanut ihan niin kuin Topelius jo Maamme kirjassa totesi.

Vuosien 1940-50 ajan Lähteenmäki nimeää agraarikaudeksi. Hmm... Itse näen, että ongelma ehkä oli siinä, että karjalaisia jouduttiin sijoittamaan maaseudulle, osittain siksi, että Viipurin ja Sortavalan kanssa kilpailemaan pysytviä kaupunkeja oli aika vähän ja osittain varmaan Vennamon ideologiasta johtuen. Enkä ole varma, oliko tämä Fennanderin poika itse läheskään niin maalaispoika kuin esitti olevansa.

Tässä yhteydessä eli heti alkuunsa Lähteenmäki pilasi vähän osakkeitaan. Hän näytti kartan ja jotenkin voitonriemuisen innokkaasti julisti, että tässä on kartta, joka esittää, mihin karjalaisia muka sijoitettiin, mutta tämä on ihan väärin – tämä kiertää kirjasta kirjaan, mutta älkää uskoko tätä karttaa. Koska yleisö koostui Karjala-harrastajista, useimmat olivat kartan nähneet, mutta iso osa luennon jatkosta meni hukkaan, kun ainakin minä rupesin miettimään, että onkohan ihan vamaa, että tuo kartta esittää sitä, mihin karjalaiset asettuivat, kun tosiasia kuitenkin on – minkä kaikki karjalaistaustaiset omista vanhemmistaan tietävät – karjalaiset eivät olleet järin innokkaita pysymään paikallaan. Joten miten kukaan olosi ylipäätään suostunut tekemään muka kartan, jossa väitettäisiin karjalaisten olleen tillilleen jossin? Minunkin äitivainajaltani on säilynyt sellainen vuodesta toiseen koululaisen mukana seuraava arvosteluviho, jossa on todistuksia eri kouluista Pohjanmaalta, Etelä-Karjalasta ja Hämeestä. Ja sitten matka jatkui edelleen Uudenmaan kautta Savoon.

Minulta meni tästä johtuen siis paljon ohi korvien. Seuraavan kerran kiinnitin huomiota luennoitsijan sanoihin, kun hän mainitsi vihdoin ja viimen urbanisoitumisen. Kuulemma karjalaiset urbanisoituivat 1960–80-luvuilla "askeleen edellä" muita suomalaisia. Minkä verran on askel? Esimerkkinä hän manitsee urbanisoitumisesta viipurilaisten omat kerrostalot Meilahdessa. Mutta viipurilaisethan olivat kaupunkilaisia jo alunalkujaan!

Luennon lopussa pyysi juuri tuon edellämainitun kartan tiimoilta puheenvuoron eräs karjalayhdistysaktiivi ja ilmoitti, että se luennoitsijan esittämä kartta ei esitä sitä, mihin karjalaiset olivat sijoittuneet – sellaista karttaa kun tuskin on edes mahdollista laatia – vaan kyseessä on vuoden 1945 maanhankintalain mukainen sijoitusuunnitelma. Siis suunnitelma. Joka ei tiettävästi kenenkään mielestä ole sellaisena toteutunut.

Kolmantena puhujana oli televisiosta tuttu Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kangaspuro. Otsikkona hänellä oli Talvisodan henki idässä ja lännessä. Talvisodan henki on tunnetusti myyttiset mitat saanut ilmiö, ja vaikka Kangaspuro manitsi talvisodan hengen kansinvälisestäkin käytöstä, olisin mielelläni kuullut jonkun lyhyen yhteenvedon siitä, miten kansainvälinen lehdistö oli mukana myytin luomisessa. Kangaspuro muistutti myös, että vaikka talvisota oli meille suomalaisille dramaattinen tapahtuma, Neuvostoliitolle se oli pelkä rajakahakka. Siitäkään, mikä Mainilan laukauksia seurasi, ei puhuta Venäjälä sotana eikä sitä lasketa mukaan Suureen isänmaalliseen sotaan. Pääosan luennosta veivät Hesarin talvisotaa käsittelevien juttujen vertailu eri aikoina, minkä olisin ehkä mieluummin lukenut paperilta. Nyt minulle ei jäänyt siitä mieleen mitään.

Mutta Kangaspuro kertoi koko seminaarin ainoan vitsin. Kun hän oli ollut takavuosikymmeninä tukijain reissulla itärajan takana, hänen silloiselle professorilleen huomautettiin usein, että mitä tämä Karjalaa tutkii kun ei edes ole itse Karjalsta. Joku oli sitten lohduttanut häntä, että älä välitä, eivät tähtitieteilijätkään ole avaruudesta.

Käkisalmi museosta vielä sen verran, että sen tiloihin on tulossa mm. arkistoja, näyttelytilaa, Käkisami-Säätiön toimisto ja kahvila. Avajaisten pitäisi kuulemma olla vielä ennen kuin lehti putoaa puusta. Aloitteentekijänä on ollut jo aikoinaan käkisalmelaissyntyinen teollisuusneuvos Eino Kolli, joka oli pitkään Heinolan maalaiskunnan suurin työllistäjä omistamansa Vierumäen Teollisuus Oy:n (sahateollisuutta) kautta ja itse henkilökohtaisesti kunnan suurin veronmaksaja. Alussa jo mainitsinkin Marjatta ja Eino Kollin säätiön Huovilan kirjan yhteistyökumppanina. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että museoon tulee Käkisalmen maalaiskunnassa sijainneen Ampialan kartanon kausteita kuten piano, muutama tuoli ja pöytä. Vieressä Museoviraston kokoelmista kuva Ampialan kartanosta.