Siitä ei ole kauan, kolme vuotta vain, kun luin ennen covid-19:a kirjoitetun ja suomeksi 2021 ilmestyessään jo vähän vanhentuneen Ilja Leonard Pfeijfferin romaani Grand Hotel Europa. Kirjassa väitettiin, että Euroopasta on tullut pelkkä nuhjuinen museon ja turistirysän hybridi, josta ovat enää kiinnostuneita vain erilaiset ulkoeurooppalaiset maahanmuuttajat ja matkailijat. Jo koronaepidemia oli saanut Euroopan hienoiseen hälytystilaan, mutta vaikka sen olisi voinut tehdä jo Krimin ja Itä-Ukrainan miehityskin, ruususen unestaan Euroopan herätti vasta Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrianaan. Eurooppa ei tosiaankaan ole enää elähtänyt huvipuisto.

Ja nyt sota on levinnyt. Kun Hamasin hyökkäys tapahtui, minun silmääni Khamenei kylläkin vaikutti aidosti yllättyneeltä, vaikka onkin vakea uskoa, ettei hän olisi ollut Putinin ja Xin kanssa sitä suunnittelemassa. Kolmas suunta on Tyynen valtameren rannalla, kun Pohjois-Korea on lähettänyt joukkojaan Venäjälle eteen päin Ukrainaan vietäviksi.

Kaikki käsilläoleva uusi kirjallisuus on valtavan synkkää, ja jos sinä käsitellään menneiden aikojen kirjallisuutta kuten tehdään vaikka minulla paraikaan työnalla olevassa Šiškinin teoksessa Viha ja kauneus, se on aina epätoivoista. Rupesin eilen illalla miettimään, eikö maailmankirjallisuus ole kyennyt tuottamaan mitään, missä olisi puhe toivon ja ihmisarvon säilyttämisestä keskellä perikatoa.

Ja niin muistin Thomas Mannin Tohtori Faustuksen, suom. 1979, alkup. 1947. Mannilla oli idea ollut kehkeytymässä jo vuosia, mutta todenteolla hän ryhtyi siihen vuonna 1943 eli keskellä toista maailmansotaa, ja Saksan kolmas valtakunta onkin oikeastaan yksi romaanin protagonisteista.

Tohtori Faustus on ensimmäinen kaunokirjallinen teos, jonka olen itselleni ostamalla ostanut siinä tarkoituksessa, että voisin aina palata siihen – tieto- ja taidekirjoja minulla kyllä oli jo lukioaikoina hankittuna, vaikka olenkin aina ollut rutiköyhä sanan syvimmässä merkityksessä. Olen lukenut romaanin aika moneen kertaa, joskaan en ihan tässä viime vuosikymmeninä. Sen imu on siinä, että sinä tapahtuu yht'aikaa hirveän monia ja monentasoisia asioita, ja muodollinen kertomus erään säveltäjäneron kuppaan kuolemisesta on tosiaankin vain pintasilaus.

Se taso, joka minua tällä hetkellä kiinnostaa, on se, miten suhtautua siihen, että kaikki pettää. Kirjan kertojaminän omat lapsetkin osoittautuvat hänen vihollisikseen, natseiksi, joiden ilmiantoa tämä virastaan poliittista syistä eronnut humanisti, klassisten kielten opettaja, saa pelätä. Kertoja, Serenius Zeitblom, mistä sukunimestä tulee mieleen "aikakukkanen", on joutunut näkemään, miten kaikki hänen omassa elämässään oli kelvokkuudestaan huolimatta aika rumaa, minkä hän oli toki hyväksynyt. Mutta sitten tapahtuu se kauhea asia, että ainoa ylivoimainen nerous hänen lähipiirissään, säveltäjäystävä Adrian Leverkühn, menettää järkensä ja kuolee ihmisrauniona. Aika monissa Mannin romaaneissa on jonkinlainen hybriksen teema niin kuin nyt tässäkin – kaikissa vähän erilainen.

Thomas Mann (1875–1955) oli Tohtori Faustukseen ryhtyessään siis jo periaatteessa elämänsä ehtoopuolella, lähemmäs 70-vuotias. Hän oli suunnitellut sen viimeiseksi työkseen, joskin hän kirjoitti sitten oman teoksen myös siitä, miten laati tämän suurromaaninsa. Se kirja on nimetään Ein Entstehung des Doktor Faustus, Roman eines Romans (1949) – en ole lukenut sitä.

Mutta tämä on rauhoittava kirja, tämä Tohtori Faustus, tällaisena aikana, uskokaa pois.