Eletään kaiketikin vuotta 2013 Berllinissä. Saksalainen paavi Benedictus on eronnut tehtävästään epäonnistuneena ja uupuneena, ja tilalle on astunut Franciscus globaalista etelästä. 

Kirjallisuuden professori Richard, leskimies, on juuri jäänyt eläkkeelle ja pohtii, mahtaako nyt tulla hulluksi, kun ei ole ketään, jonka kanssa päivittäin puhua. Sitä paitsi järveen, jonka rannalla hän asuu, on hukkunut mies. Tätä ei olla etsinnöistä huolimatta löydetty. Ajatus järvestä milloin tahansa pintaan pullahtavasta mädästä vainajasta estää Richardia esimerkiksi uimasta järvessä. Hukkuneesta tiedetään vain, että hänellä oli sukelluslasit – hän siis oli nähnyt syvyyden sotkut. Richard uumoilee, mitä kaikkea järven pohjassa mahtaakaan olla.

Käsillä olevassa kirjassa, Jenny Erpenbeckin romaanissa Mennä, meni, mennyt on päällä maahanmuuttajakriisi. Sieltä globaalista etelästä niin kuin Franciscuskin, joskin Afrikan mantereelta, on tullut joukko mustia miehiä ja pitänyt jo tovin telttakylää Oranienplatzilla. Richard havahtuu heidän eksistenssiinsä Alexanderplatzinlla, jossa kymmenkunta miehistä pitää mielenosoitusta ilmoittaen kyltillään, että he haluavat tulla näkyviksi. Sinne Richard puolestaan oli mennyt tapaamaan arkeologiystäväänsä. Tämä oli kertonut Alexanderplatzin "pinnan" alta löytyneestä luolastosta, keskiaikaisesta markkinapaikasta. Ja eikö ystävä jonkin ajan kuluttua soita Richardlle ja kerro, että nyt sieltä oli löytynyt myös moderni veistos, luultavasti natsien rappiotaiteen näyttelystä peräisin oleva. Hän ei valaise, mistä hän näin päätteli – tuntui olevan itsestään selvää, että jos Alexandeplatzin alta löytyy moderni veistos, se on peräisin natsien rappiotaiteen näyttelystä. Kuinka muutenkaan? Kyseessä on siis kategoria. Viimeistään tässä vaiheessa lukija alkaa tarkkailla tekstiä sillä silmällä, että joskohan tässä kirjassa pilkataan Saksan kansallispyhimyksen Immanuel Kantin filosofiaa.

Näyttämö repeää kahteen osaan. Oranienplatzin miehet häädetään puistosta ja sijoitetaan entiseen vanhainkotiin verrattain lähelle Richardin asuinaluetta entisellä Berliinin itäpuolella. Nämä paikat, pakolaismiesten sijoituspaikka ja Richardin talo järvineen ovat näytöksen lokaatiot.

Kun muuri oli murtunut, Richard lähti heti ensimmäisenä päivänä näin avautunutta lyhyempää reittiä yliopistolle. Hänen kulkuaan haittasivat länsisaksalaiset, jotka halusivat syleillä itäpuolen asujaimet kuoliaiksi tervetulotoivotuksillaan vapauteen. Richard ei ymmärtänyt moista vouhkausta. Hänhän oli vain menossa yliopistolle nyt käyttöön tulleella, ratkaisevasti aikaa säästävällä tavalla.

Lavasteet voisivat pysyä ihan samoina, kun mustat miehet siirretään toiseen paikkaan – valaistus vain vaihdetaan vaarallisemman räikeäksi. Richard, joka on käynnistänyt miehistä oman pikku harrastustutkimusprojektinsa, ja kaupungin maahanmuuttajatukihenkilö ovat käänteestä hämillään ja kauhuissaan, sillä uusi paikka on entisellä länsipuolella sijaitseva Spandau. Mustat miehet kapinoivat – he eivät ole rikollisia, he eivät halua mennä sinne.

Miehet olivat selittäneet Richardille, että he tahtovat tehdä työtä. He eivät pidä siitä, että heille vain annetaan rahaa ja punkat, jossa maata päivät pitkät. He haluavat olla omien elämiensä herroja, vapaita, ja tienata itse eläntonsa. Arbeit macht frei.

Mutta Saksassa on tehty välit selväksi "Arbeit macht frein" kanssa, ja johtopäätös on, että "nie wieder". Jokainen, joka elättelee slogania "Arbeit macht frei" pitää viedä Spandauhun. Oliko tämä tietoista asiasta vastanneille viranomaisille? Ja tiesivätkö nämä Libyasta, Ghanasta, Nigeristä ja muista väkivallan repimistä paikoista tulleet miehet, mitä Spandau Saksan historiassa merkitsee? Richard kysyi yhdeltä mieheltä, tiesikö tämä, kuka on Hitler, eikä tämä ollut koskaan kuullut koko hepusta. 

Eli oliko heidän kapinassaan Spandauta vastaan kyse kantilaisesta kategoriasta, myötäsyntyisestä havaintoja järjestävästä ryhmittelystä, kun he älysivät, että heistä ollaan nyt jotenkin tekemässä ihmiskunnan pahimpia rikollisia? Hehän eivät olleet oppineet sitä – Richard saa moneen kertaan tuta, että miehillä ei ollut aavistustakaan, millaiseen maahan olivat tulleet. Järjellä miehet selittävät, että Spandausta on pitkä matka keskustan paikkoihin, joissa heidän pitää byrokraattisista syistä käydä ja vaikka sun mitä, mutta Richardillekin eräs hänen ystävänsä muistuttaa uudesta moottoritiestä, jota pitkin Richard hurauttaa muutamassa minuutissa kotoaan Spandauhun tapaamaan kiinnostuksensa kohteita.

Tässä kirjassa vallitsee muutenkin farssin logiikka, ei siis vain siinä, että mustat miehet, joihin saksalaisväestö suhtautu varsin negatiivisesti ja jotka Hitler olisi tapattanut keskitysleirissä, vietiin nyt pakolla Spandauhun, missä toisen maailmansodan jälkeen säilytettiin pahimpia natsirikollisia odottamassa Nürnbergin oikeudenkäyntiä.

Kirja päättyy teatterimaiseen riemujuhlaan, johon osallistuvat nämä maahanmuuttajamiehet sekä Richard niine ystävineen, jotka ovat kokeneet Wenden, sen, kun joutuivat huomaamaan olevansa itse vieraita omassa maassaan eivätkä osaneet edes taloa ostaa. Mustien johtaja, illan pimettyä ja hyvää ruokaa elävän tulen loimussa nautittua, huudahtaa, että ihan kuin Afrikassa. Kun ihmiset joutuvat tekemisiin jonkin vieraan kanssa, he eivät siis arvosta sitä, mikä on vieraassa omalaatuisinta vaan sitä, mikä on itselle aikaisemmasta tutuinta.

Kirjailija pilkaa henkilöitään, etenkin tässä riemujuhlassa? Mutta mitä on pilkka? Useinhan pilkataan sitä, mikä on vääjäämätöntä, mutta toivotaan, ettei se toteutuisi ihan vielä. Saattamalla pilkan kohde häpeään toivotaan voitavan ikään kuin ostaa lisäaikaa sopetua pilkattuun tosiasiaan. Kant oli vastareaktio Humelle, joka väitti, että moraali ei ole muuta kuin tunnetta, ja nämä Richardin syntymäpäiväjuhlat ovat suurta tunnetta. Eikä sille voida perustaa oikein mitään, eli lopulta on otettava järki käteen, se kantilainen, kirjassa myös pilkattu järki, joka on ylimielinen, vaikka tietää, että sitä voidaan käyttää väärin ihan niin kuin Kant väittää.

Juhlissa tulee tosiaankin puheeksi häpeä. Richard kertoo hävenneensä, kun joutui huolehtimaan vaimostaan, joka oli teettänyt Richardin vaatimuksesta laittoman abortin, ja matkalla julkisessa kulkuvälineessä veri valui pitkin vaimon sääriä eikä hän pysynyt pystyssä. Richard siis sanoi, että häntä hävetti, että joutui huolehtimaan vaimosta. Miksi, häneltä kysytään. Kuulemma häntä pelotti. Häpeä on siis eräänlaista pelkoa. Häpäisemällä pelotellaan? Ja pilkalla säikytellään asioita tuonnemmas?

Tässä kertomuksessa on monia silmukoita, joissa eri ihmisten kohtalot vertautuvat Richardiin, jolle Wende ei ollut aiheuttanut lainkaan muutoksia arkeen – mitä nyt lyhensi matkaa yliopistolle.

Tämä on hyvä kirja. Ei niin järkyttävän hyvä kuin Kairos. Kairos on aika paljon yksinkertaisempi ja ehkäpä yleismaailmallisempikin. Kairoksessa pohdittiin siitä, mihin kaikkeen yksi oli valmis, kunhan sai sen, mitä piti onnena, niin kuin nyt päästäkseen tutustumaan (länsimaiseen) kulttuuriin – ja onko se nyt sitten moraalitonta?