Kävimme toissa iltana katsomassa lähes autenttisella tapahtumapaikalla eli Heinolassa tuliterän kotimaisen elokuvan Sata litraa sahtia. Sen juoni sijoittuu Heinolan naapuriin, Sysmään, se on kuvattu Sysmässä ja ohjaaja ja käsikirjoittaja Teemu Nikki on syntynyt samalla paikkakunnalla.

Elokuva kertoo kohelluskomedian muodossa siitä, että ihminen ei viisastu vanhetessaan ja että ihminen projisoi omat traumansa lähipiiriinsä täysin piittaamatta siitä, miten lähipiiri, tässä tapauksessa päähenkilösiskosten muualle muuttanut sisko, on elämänsä aikuisten oikeesti onnistunut elämään. Koska olen itse vanha ihminen, olen kerennyt näkemään tämän ilmiön arkisessa elämässä moneen kertaan.

Eli yksinkertaistettuna: kotiseudulle jäänyt siskospari on alkoholisoitunut pitäessään yllä antabusta popsivan isänsä sahtimestarimainetta ja käyttää siinä roisejakin menetelmiä. Menetelmät roisiintuvat lisää, kun paikalle ilmaantuu yhtäkkiä ajat sitten muualle elämäänsä viettämään siirtynyt kolmas sisko pitämään synnyinseudulleen häitään siinä nyt vähän kypsemmällä iällä. Siskokset ovat viisissä kymmenissä ja siskosten välejä hiertäneestä liikenneonnettomuudesta on kulunut kolmekymmentä vuotta – onnettomuudessa morsiansisko on menettänyt toisen jalkansa, jonka tilalla on siitä pitäen ollut proteesi.

Kotiseudulle jääneet siskot Pirkko ja Taina lupaavat järjestää häihin sata litraa sahtia. He ihmettelevät, että Päivi-sisko haluaa niin vähän. Eihän sata litraa riitä mihinkään.

Juopposiskoja Pirkkoa ja Tainaa näyttelevät Elina Knihtilä ja Pirjo Lonka. He ovat ihan hirvittävän hyviä. Tämä lienee yksi nykymaailman paradokseista, että kaksi naisnäyttelijää tekee luultavasti elämänsä roolit koheluskomediaksi luonnehditussa elokuvassa, jossa he esittävät nimenomaan pääosakoheltajia, missä osassa ylensä nähdään miehet.

Koska olen vanha ihminen, muistan myös, mistä alkoi kehityssuunta, jossa naiset uskaltautuvat elokuvan pääosien esittäjinä rumiksi. Miehillä on aina ja iankaiken ollut oikeus olla rumia pääosissa. Naisten on pitänyt olla nättejä, ja tämän pakkomielteen ylläpidossa ovat naiset itse olleet, ikävä kyllä, intensiivisesti mukana. Ensimmäinen elokuva, jonka kohdalla muistan kiinnitetyn huomiota siihen, että naiset uskalsivat esiintyä elokuvan pääosassa rumina, oli Ingmar Bergmanin Syyssonaatti (1978), jossa uskalikkoina olivat Liv Ullmann ja Ingrid Bergman.

Elokuvan vimeisissä kuvissa jalkansa menettänyt sisko tanssii proteesijalkoineen iloisesti häitään, mutta liikenneonnettomuuden johdosta syyllisyysongelmien kanssa traumatisoituneet, fyysisesti ehjät siskot jatkavat traumaansa, toinen kaiketikin lähtien eri suuntaan, toinen ilmeisesti jatkaen samaan malliin.

Heinolan elokuvateatteri oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Kun alussa oltiin innostuneesti rupateltu – mekin takanamme istuneen tuntemattoman pariskunnan kanssa – salista poistuttiin täydellisessä hiljaisuudessa.