Saksalaiset ovat ohittaneet britit tv-sarjojen laadussa. Osin tämä varmaan johtuu sitä, että heillä on toisen maailmansodan jäjiltä traumoja eli paljon pohdittavaa ja sanottavaa. Viikonloppuna katsoin kaksi tuotantokautta Yle Areenassa nähtävillä olevaa sarjaa, jonka alkuperäsikielinen nimi Unsere wunderbaren Jahre on käännetty suomeksi Unelmien vuodet. Kuten yleensäkin, suomenkielinen nimi ampuu vähän ohi, sillä Unsere wunderbaren Jahre ei kerro unelmista, siis jotain mikä ei ole tapahtunut eikä tapahdu vaan 'meidän ihanista vuosistamme', jotka todellakin olivat siinä vähän aikaa sotien jälkeen. Sarjassa toteutuu historioitsijani Tony Juddin käsitys, että Saksa voitti toisen maailmansodan vaikka rauhan ja oikeudenmukaisuuden illuusion ylläpitämiseksi globaalisti valehdeltiin – ja ehkäpä valehdellaan edelleenkin – toista.
Juddin ja kieltämättä kaikkien muidenkin historioitsijoiden mukaan, joskin Judd on poikkeuksllien selväsanainen, Saksassa ei muuttunut toisen maailmansodan jälkeen oikeastaan mikään verrattuna natsiaikaan. Jokunen ylin natsipomo tuomittiin kuolemaan, mutta tosiasia tietenkin on, että Hitler nostettiin valtaan demokraattisisilla vaaleilla eli kansan tahdosta, joten kaikki hänen kannattajansa jäivät jatkamaan elämäänsä yleensä vieläpä samoissa viroissa ja toimissa kuin sodan aikaan. Juutalaisilta takavarikoidut yritykset ja kiinteistöt pysyivät takavarikoitsijoiden käsissä jne. Tämä ajanjakso oli nyt sitten se 'meidän ihanat vuotemme'.
Talous porskutti kuin mitään maailmansotaa ei olisi koskaan ollutkaan. Sen vauhti kiihtyi Saksan talousihmeeksi. Tämä johti duunaripulaan, joten maahan tuotatettiin ulkomailta työvoimaa. Näitä sitten kohdeltiin samoin kuin vasta pari vuosikymmentä sitten juutalaisia. Heitä ei ehkä poltettu krematorioissa, mutta tässä tv-sarjassa terästehtaan vierastyöläisten asuntola palaa. Syyksi paljastuu, että nämä olivat keittäneet siellä ruokaa, vaikka se oli kiellettyä. Tämä taas johtui siitä, että heitä ei päästetty syömään tehtaan ruokalaan, joka oli tarkoitettu vain saksalaisille. Ruoan laittaminen oli perustellusti kiellettyä, sillä parakki oli alkujaan rakennettu vain väliaikaiseksi eikä siihen hätään ruvettu noudattamaan kaikkia paloturvallisuusnormeja.
Sarjan 2. tuotantokauden loppuun, vuoteen 1967, mennessä joudutaan muutenkin huomaamaan, että kaikki on toistunut – kaikki, josta oli sanottu, että nie wieder. Viimeiset kuvat liittyvät sihen, että käsissä on saksalainen terrorismi, jonka kultakausi oli kuitenkin ehkä vasta 70-luku, mutta ei se mitään. Nämä viimeiset kuvat ovat ilmeisen tarkoituksellisesti anakronistisia, sillä niiden mukaan terorismi sai alkunsa toisen sukupolven maahanmuuttajista, mikä ei todellisuudessa tietääkseni pidä paikkaansa. Todellisiuudessa saksalainen terrorismi oli kotoperäistä, mutta sen kyllä uskon. Terrorismiin ei ehkä oltaisi päädytty, jos terrotisteiksi päätyneiden vanhemmat olisivat pitäneet kiinni nie wiederistään, mutta kun he ottivat sen toisen erän. Oletankin, että tämän anakronismin taustalla on nyt nouseva uusi ääriokeistolaisuus, joka saattaa kirjoittajan mielestä aiheuttaa samanlaista toimintaa kuin 60/70-luvuilla, ja nyt tekijät luultavasti olisivat nimenomaan toisen polven maahanmuuttajia.
Tässä on pari aivan järkyttävän hyvää näyttelijäsuoritusta, vaikka toki heillä on ollut käytössään myös järkyttävän hyvä käsikirjoitus, Peter Prangen romaaniin perustuva. Romaanin sekä tv-sarjan tapahtuma paikka Altena on itse asiassa Prangen synnyinkaupunki. Tässä on aika vähän hyviksiä, ja koko juttu perustuu sille, ettei kenelläkään ole po. aikoina ollut ainakaan kaiken aikaa puhtaita jauhoja pussissaan, vaikka määrät toki vaihtelevat. Mainitut parhaat näyttelijäsuoritukset kuuluvat sarjan absoluuttisten pahisten rooleihin, ja nämä ovat terästehtaan omistajaperheen esikoinen Margot (Anna Maria Mühe) ja tehtaaseen valtaa käyttämään ujuttautuva Walter Böcker (Hans-Jochen Wagner).
Margot on perheen häpepilkku, sillä hän on ollut avoimesti natsi. Margot kieltäytyy hyväksymästä sitä, että hänen natsimiehensä olisi kuollut rintamalla. Ja kas, tämä palaakin. Koksa perhe ei hyväksy miestä, Margot mihineen ja poikineen muuttaa muualle suvun huvilasta päätyen itselleen aika outoihin oloihin. Mies hankkiutuu heti töihin eikä saa kuin hiilenkantajan hommia. Hän lyhistyy heti kuormansa alle, tämä uljas arjalainen, ja paljastuu, että hänellä on kaikkien heikkojen tunnustauti, tuberkuloosi. Lääkäri kehottaa Margotia nielemään ylpeytensä ja pyytämään apua perheeltään. Hän ei saa sitä. Hän päätyy tappamaan miehen tukehduttamalla hänet tyynyllä.
Sitten Margot rupeaa mustanpörssin kauppiaaksi. Suoraviivaista luonnettaan hän päättä tehdä sen suuryrityksen omistajaperheen vesan tyyliin, suurkauppiaana. Hän varastaa perheyrityksen kuorma-auton, mutta lastiaan metsässä viedessään hän törmää ratsiaan ja ajaa vartijan yli. Hän on saattanut tappaakin tämän, mutta tuttu mies, Walter Böcker, saa selville, että tämä on rampautunut työkyvyttömäski. Böcker on heittäytynyt muutenkin Margotin hyväntekijäksi ja mm. hoitaa pojan, kun Margot päättää ilmiantaa itsensä ja saa kahden vuoden vankilatuomion.
Hans-Jochen Wagner vetää todella hyvin tämän iloluntoisen opportunistin roolin. Hän esiintyy hyvin uskottavasti omasta mielestään hyväntekijänä, joka on tehnyt kaikkensa auttaakseen Margotia ja tämän poikaa. Ja paljon hän tekikin, mutta pääsi myös terästehtaan toimitusjohtajaksi ja sai Margotin isän kuoltua käytännössä haltuunsa ainakin oman kuvitelmansa mukaan myös Margotin osuuden firmasta naituaan Margotin, vieläpä Margotin itsensä tarjottua itseään. Böcker suivaantuu, kun kuvitelma ei toteudu. Böcker olisi halunnut, että tehdas rupeaisi tuottamaan ammuksia, uutta Nato-laatua, mutta koska Margot oli vastikään nähnyt, kuinka eräs vosu vikitteli hänen tulloin jo aviomiestään Böckeriä, Margot äänestikin siskojensa ja äitnsä mukana sen puolesta, että ruvetaankin valmistamaan sairaalasänkyjä. Böcker, tämä kaiken aina hyvää hyvyyttään tehnyt iloinen velikulta, kostaa nostamalla käteisenä firman saaman pankkilainen ja häipyy rahat mukanaan Argentiinaan.
Sieltä viidentoista vuoden kuluttua palatessaan hänellä on mukanaan vanhempansa menettänyt lähemmäs parikymppinen tyttö. Böcker on taas suuri hyväntekijä. Tuottaapa hän jopa tytön hevosen meren yli ihan hyvää hyvyyttään, joskin hänen omien sanojensa mukaan kyseessä on eräänlainen troijan hevonen, sillä sen kuljetusvaunussa hän on salakuljettanut maahan aseita. Tyttö ja Margotin hunsvotinpuoleinen poika, jotka ovat löytäneet toisensa, päättävät tyhjentää Böckerin kassakaapin. Vikkelähoksottiminen Böcker huomaa, että jotain on pimeydessä tekeillä, ja siinä hötäkässä Böcker ampuupoikapuolensa. Tyttö kuljettaa pojan autolla terästehtaan omistajien huvilalle ja pakenee paikalta.
Pihalla Margot huutaa äidilleen, että tämän on tappanut hänen poikansa, sillä äiti oli aina tiennyt paremmin. Kohaus on mahtava. Hän ei siis väitä, että äiti olisi ollut jossain asiassa väärässä vaan syyttää tätä nimenomaan sitä, että tämä on ollut oikeassa. Olen pitkän elämäni aikana törmännyt tähän ilmiöön aika usein. Ihmiset, jotka ovat tehneet vakavia virheitä, syyttävät niitä, jotka eivät ole sellaisia tehneet, jonkinlasesta salaliitosta, sillä väärässä olleiden mielestä olisi ihan yhtä hyvin voinut olla niin kuin he olisivat haluneet, kunhan vain nämä oikeassa olijat eivät olisi olleet oikeassa…
Käy ilmi, että tyttö on Che Guevaran kannattaja ja tullut Saksaan ja hankituttanut Böckerillä itselleen Sakan kansalaisuuden ihan omista tarkoitusperistään.
Mutta tytöllä on suhde myös Margotin pojan kaveriin, Bijaniin, joka on Saksassa syntynyt iranilaisten hyvinkoulutettujen vanhempien ainoa lapsi. Vanhemmat ovat töisissä terästehtaalla. Margot alkaa käydä Bijanin äidin hallinnoimassa laboratoriossa varkaissa sikäli kun nyt omasta tehtaastaan luvatta myrkkyjen ottamista voidaan varkautena pitää. Bijanin äiti huomaa asian. Hänen mielestään Margotin ajatus on hyvä. Margot nimittäin aikoo ottaa hengiltä tämän toisenkin aviomihensä, Böckerin. Margot haluaa hänet hengiltä siksi, että tämä tappoi hänen poikansa; Bijanin äiti siksi, että tämän suojatti on vietellyt hänen poikansa väkivaltaisen aktivismin tielle, mikä oli tapahtunut myös Margotin pojan myötävaikutuksella; ja samaan aikaan Böckerin tappamista panevat toimeen Bijan ja che-guevara -tyttö, sillä Böcker on kaptalisti.
Prangen saksankielisellä Wikipedia-sivulla sanotaan, että po. romaani kertoo D-markan synnystä sen loppuun, joten kun nyt oltiin vuodessa 1967, sarjalle lienee luvassa jatkoa.
Sarjan näyttelijäkunnasta on vielä mainittava Ludwig Trepte, joka esittää terästehtaan vierastyöläiskasarmin rakennuttanutta pormestari-yrittäjää. Tämä on nuorena paheksunut apteekkari-isäänsä, joka oli saanut haltuunsa juutalaisten firman. Mutta pojasta kasvaa mahdoton öykkäri. Trepte on ollut mukana jokseenkin kaikissa viime vuosikymmenten merkittävissä saksalaisissa televisiosrjaoissa, ennen kaikkea Deutschlandeissa, joissa hän esitti hyvän perheen lääketiedettä opiskelevaa idealistista aktivistihomopoikaa. Nyt hän selviää yhtä loistavasti aivan toisenlaisesta roolista. Hän saa katoliselta kirkolta ison rakennusprojektin, ja musta piispa kyselee, mitä arvon pormestari-rakennusyrittäjä oli mahtanut tehdä sodassa. Tämä vastaa ja itkee päättäen sanoihin, että piispa ei uskokaan, miten paljon sitä joutuu ryyppäämään näiden muistojen kanssa eläessään. Hän siis tunnustaa kirkonmiehelle olevansa alkoholisti, ja tämä reagoi siihen tarjoamalla kunnon tujauksen konjakkia.
Pormestari menettää lopulta kaiken – virkansa Böckerille – ja päätyy samaan AA-kerhoon kuin se muinoinen muurarimestarinsa, joka oli suostunut rakentamaan sen kovan onnen vierastyöläiskasarmin terästehtaalle.
Tämä on mahtava kertomus siitä, miten maailmanmenoa on vaikea ennakoida, ja mitä enemmän maailmassa on liikkuvia osia ja mitä nopeammin ne osatkin vielä muuttuvat, sitä vaikeampaa on elämä. Elämä on vaikeaa kaikille, mutta opportunistit putoavat korkeammalta. En tosin tiedä, käykö todellisessa elämässä niin. Mutta toivokaamme. (31.10.2023)
