Satuin lukemaan jo jokunenkin vuosi sitten ilmestyneen Jouni Rannan ja Marko Erolan kirjan Vilpitön mieli, joka kertonee kirjoittajien itsensä käsityksen mukaan siitä, miten Jouni Ranta myyskenteli vähintäänkn kohtalaisen määrän Veli Sepän "cover-versioita" lähinnä kotimaisista maalaustaiteen klassikoista, joskin mukana oli muutama ulkomainenkin eksemplaari.
Koska minä olen aina eri linjoilla kuin muut, minusta tässä kirjassa kerrotaan siitä, miten 1980-luvun kulutusjuhlavuosikymmenellä taideteoksista tuli nousukkaiden ja vanhankin aiempaa alemman elitin statussymboleita, joita osteltiin väärennettyinäkin, vilpittömin mielin toki. Olin nuori 1980-luvulla, joten muista hyvin ajan, vaikka en sen kouhuihin osallistunutkaan. Mutta vierestä saatoin taideopskelijana seurata, ja ihan hullua menoa. Kuten Rantakin Erolan stilisoimalla suulla kertoo, tähän alakulttuuriin kuului ankara biletys, ja osa markkinoilla toimivista, kuten juuri Ranta, oli päässyt tälle apajalle juuri kulutushuuman ja sen juhlimiskulttuurin ansiosta.
Ranta ja Erola eivät suuremmin analyseeraile taidemaailman syvyyksiä vaan tässä kirjassa liikutaan lähinnä iltapäivälehtitasolla.
Käsillä olevan kirjan ulkopuolelta todettakoon, että 1980-luvun taidebuumi oli yhteiskunnallisesti kerrostunut. Konservatiiveille suomalaisille kelpasivat Veli Sepän väärennökset, mutta oppinut eliitti osteli nousevien tähtien huippuhintaisia teoksia kuten sittemmin – ainakin toistaiseksi – yliarvostetuksi osoittautuneen Chris af Enehjelmin maalauksia. Yhdysvalloissa tuon ajan superjulkkiksia oli aikakauden biletykseen kuollut Basquiat, jonka mainos-T-paidassa Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov jostain syystä koreilee mediassa. Kulttuurieliitti rahoitti tätä uudesta katutaiteesta, moderneista graffiteista, ammentavaa maalaustaidetta – Basquiatkin teki ensin graffiteja. Pitkään yritettiin uskotella, että tämän taide olisi noussut kansan syvistä riveistä ja katukuiluista, mutta kyllähän Basquiatin kotitausta pian selvisi, vaikka hänen ihonväriään onnistuttiin hyvin pitkään käyttämään hyvänä peitteenä. Toinen virtaus oli tekohengitetty eksressionismi, josta käytettiin nimitystä uusekspressionismi, ja sehän näytti paikoin samalta kuin graffiteista ponnistanut galleriataide.
Niitä varten, jolla ei ollut kulttuuritaustaa mutta oli "uutta" rahaa, olivat yhtä ylikuumentuneet vanhan taiteen markkinat, joilla väärennökset jylläsivät. Ostajakuntaan ilmaantui monia, joilla oli viimein tilaisuus saada jotain, mikä oli aiemmin ollut eksklusiivisesti varattu vain niille, joilla oli "vanhaa" rahaa ja sukutaustaa.
Tilannetta olivat pönkittäneet muutamat ulkotaiteelliset asiat. Suomeenkin olivat Hagelstamin ansiosta rantautuneet julkiset taidehuutokaupat, mitä pidän ulkotaiteellisena asiana, sillä kyseessä oli markkinointi ja uusi myyntiväylä, jossa huutokauppahuone ei ollut samalla tavalla vastuussa myymiensä taide-esineiden alkuperästä/aitoudesta kuin perinteiset taidekaupan muodot. Toiseksi pankit suorastaan tyrkyttivät rahaa, mitä hyödynnettiinkin reippaasti ja mistä seurasi kuuluisa pankkikriisi.
90-luvulla tilanne muuttui laman seuraksena, ja Rantakin sairastui vakavasti. Vähän toivuttuaan hän yrittii uudelleen sitä samaa, millä oli päässyt hyviin tienisteihin ja mukavaan seuraan edellisellä vuosikymmenellä, mutta yritys epäonnistui. Aika oli ajanut sen villityksen ohi. Veli Seppäkin oli tajunnut, että vanhojen malausten väärennökset eivät enää ole pop, ja niinpä hän rupesi tekemään aikalaistaiteilijoiden nimiin ihan uusia tauluja. Siinä sattui kuolla kupsahtamaan yksi nuori taiteilija, Ilkka Lammi, joka oli alkanut tehdä uudennäköisiä kuvia, realistiseen tyyliin maalattuja, mutta romanttisia, ja yhteen postuumiin näyttelyyn sujahti sitten Veli Sepän tekemiä ennen näkemättömiä 'ilkka lammeja', mistä nousi melkoinen metakka.
Näiden 1980- ja -90-lukujen seikkailuitten tähden taidekauppa on nyttemmin pitänyt hyvänä sulkeutua. On aika vaikea saada tietoonsa, mitä tänä päivänä oikeasti myydään.
Tuolloin 80-luvulla kävi hyvin kaupaksi myös design, ja uuden kvasi-designin markkinoita varten syntyivät uudenlaiset kalliit merkkituotteet. Aiemmin merkkituotteita olivat oikeastaan olleet vain autot ja tuotteet tyyppiä pesuaineet jne. Merkkifarkutkin olivat oikeastaan tulleet vasta 70-luvulla, mutta nyt samaa brändäystä alettiin soveltaa mitä ihmeellisimpiin vaatteisiin ja asusteisiin. Ranta ja Erola eivät mitenkään puutu tähän, mutta 80-luvun taidebuumilla on joitain yhtymäkohtia nykyaikaan. Nimittäin nythän meillä toisen polven maahanmuuttajanuorukaiset ryöstävät kadullakulkijoilta suoraan päältä merkkivaatteita, -kenkiä ja -laukkuja yms. Yksi nuori nainen yritti pelastautua paljastamalla, että hänen laukkunsa on kopio, ja asiasta kertonut Hesarin toimittaja yllättyi, kun kävi ilmi, että tämä vain lisäsi ryöstäjien kiinnostusta. Nämä ryöstelijät eivät itse käytä näitä ryöstettyjä kamppeita aivan niin kuin 80-luvun taidehuseeraajat eivät pistelleet Sepän väärennöksiä omille seinilleen, vaan ne myydään eteenpäin.
Yksi aspekti tässä kvasi-designin eli merkkituotteiden ryöstelyssä on se, että ensinnäkin ne ovat kvasi-designia eli niillä ei ole muotoilullista arvoa, mutta ne ovat raharikkaiden käyttämiä tavaroita, jolla nämä raharikkaat julistavat ulospäin vaurauttaan ja asemaansa. Maahanmuuttajaryöstelijät siis pyrkivät riistämään raharikkaiden valtaväestöklaanin merkkiliput. Ryöstelijät pitävät tuoteväärennöksiä parempina kuin aitoja, sillä silloin raharikkaiden tavarat, heidän klaanimerkkinsä, saavat ikään kuin kaksikertaisen halvennuksen osakseen – ne ovat väärennöksiä ja ne riistetään haltijoiltaan.
En nyt siis väitä, että väärennetyn taiteen kulutushurmiossa ostaminen ja välittäminen olisivat yks'yhteen sama asia kuin merkkituotteiden katuryöstely, mutta kyllä niissä samoja piirteitä on. (23.10.2024)
