Eilinen Viimeinen sana -ohjelman taidejournalismi-teema on vaivannut mieltäni, varsinkin,kun saman päivän Hesarissa oli ollut Iiu Susirajasta juttu, joka varmaankin nyt sitten oli edustavinaan taidejournalismia, kertoihan se mainitun taiteilijan juuri avatusta näyttelysta New Yorkin MoMassa – taiteilijatar, muuten, ei mennyt avajaisiin.
Hesarin juttu oli juuri sitä lajia, jota inhoan, eli kirjoitetaan sitä sun tätä lähinnä taiteilijan henkilön ympäriltä, muttei juurikaan siitä, mitä taiteilijan teoksissa – tässä tapauksessa valokuvissa – on.
Iiu Susiraja sattui olemaan lyhyen aikaa oppilaani. Hän on ollut aika monen oppilas. Hän oli ennen minun oppilaakseni päätymistään käynyt yhden artesaanikoulutuksen, oikohan jotain maalarijuttua, ja sitten hän tuli juuri aloitetulle muotoilun markkinoinnin linjalle, sekin silloisen terminologian mukaista koulutasoista koulutusta eli saman tasoista kuin se aiempi artesaanitutkinto. Häneltä nimittäin oli jäänyt lukio kesken.
Hän oli siellä minun ohjastuksessani ihan väärässä paikassa, mutta opettajan kannalta hän oli mielenkiintoinen tapaus. Hän oli hirmuinen raataja, mutta ampui aina reipppaasti ohi. Niin reippaasti, että se tosiaankin oli vakiintuneita, "itsestäänselviä" logiikoita kyseenalaistaessaan kiinnostavaa. Graafinen suunnittelu ei oikein soveltunut hänelle, joten siltä osin se ei ehkä kiinnostavaa ollut, mutta pidin sille ryhmälle myös ainetta nimeltä muoto- ja värioppi. Siihenhän kuuluu kaikenlaisia harjoitustehtäviä mm. liikkeestä kaksiulotteisessa kuvassa. Vaikke Pirre raatoi ja raatoi, aina kävi niin, että hyvästä tahdosta huolimatta hän tappoi kaikki liikkeet niin, että ne olivat loppupelissä aivan kuoliaaksi keskitettyjä, eikä voinut kuin ihmetellä, miten hän siihen pystyi. Paljon puhuttiin siitä, mihin keskitys sopii ja mihin ei, miten sommittelu jo sinällään sisältää joissain tapauksissa voimakkaitakin viestejä täysin riippumatta siitä, mitä vaikkapa nyt keskitetään, ja taisinpa mainita siitäkin, että joissain kohdissa keskittämiseen liittyy poliittisia konnotaatioita, jotka ovat eri kuin minun mielipiteeni yhteiskunnallisista kysymyksistä. Erityisen vaikea hänen oli selviytyä tehtävistä, joissa piti käyttää tyhjää tilaa sommitteluelementtinä, esimerkiksi jättää liikkeelle tilaa oli kyse sitten meno- tai tulosuunnasta.
Hän ei tainnut viihtya siellä designhifistelyssä täyttä vuottakaan; joskus joku kollega soitti johonkin, missä Pirre vastasi puhelimeen, ja niin saatiin tietää, että hän opiskeli nyt vaihteeksi tekstiiliä – edelleen artesaanitasolla.
Sitten hän lienee vaihtanut koulutusten keräilyssä korkeammalle tasolle. Tai ainakin hän on päätynyt sangen menestyksekkääksi taiteilijaksi, mihin yliopistotasoisessa koulutuksessa saa asian vaatimia kontakteja.
Mitä muoto-oppiin tulee, Hesarin julkaisemissa kuvissa on nyt paikoin reippaastikin liikettä. Ja Körkön artikkelin mukaan Susiraja pyrkii kuvia tehdessään tyhjään tilaan – ehkei muoto-opillisesti, niin ainakin sisällöllisesti.
Toimittaja Hilla Körkkö väittää MoMan Jody Grafiin vedoten, että Iiu Susirajan työt olisivat jotenkin samanlaisia kuin Cindy Shermanin. Kritiikin kritiikkinä voisin todeta, että kummallakaan, Grafilla ja Körköllä, ei liene silmiä päässään. Cindy Sherman on kuvannut itseään aina jonokuna muuna – Iiu Susiraja kuvaa itseään itsenään. Silloin, kun sen pikku hetkisen tunsin Pirren, muodissa oli Jenny Saville, ja hänen hypetettyjä teoksiaan katseltiin tunneillani, kun se designhifistely oli mielestäni menossa liian pitkälle. Niissä silloin muodikkaissa Savillen töissä oli vaikeasti ylipainoisia naisia, usein ikään kuin lasia vasen painettuina, läskit lytyssä. Itselleni Iiu Susirajan työt tuovat mieleen Savillen tuon vuosituhannen vaihteen työt.
Iiu Susirajan tössä on haluttu vakiintuneen diskurssin mukaisesti nähdä feminismiä ja seksuaalisuutta. Viime manittua hän myöntää Körkälle omasta mielestäänkin niissä olevan. Mutta minun mielestäni ne ovat ennen kaikkea kuvia kognitiivisesta dissonanssista. Ne eivät ole itsessään vielä juuri mitään vaan vasta suhteessa vallitsevaan ihannetodellisuuteen, siihen, miten hienoa on kaikki muu paitsi oma elämä. Suurin osa ihmistä joutuu elämään aivan toisenlaisessa todellisudessa kun se, mitä media, varsinkin kaupallinen, propagoi. Jostain syystä tässä yhteydessä tulee mieleeni arvoasuntoja välittävä nainen, joka kertoi, että rikkaidenkin kämpät pitää myyntikuvia varten stailata, sillä rikkaillakin ihmisillä on kylppäreissään oransseja ja vaalean punaisia pyyhkeitä, ja ne pitää tietenkin vaihtaa…
Iiu Susirajan kuvissa kaikki on rempallaan, mutta se on hänen elämänsä. Kuvat julistavat, että hän ei suostu halveksimaan omaa elämäänsä vain siksi, että markkinamiehet- ja naiset määräävät.
Kognitiivisen dissonanssin lisäksi kuvia leimaa solipsismi. Ne ovat kuvia maailmasta, jossa elämänsä eläjä on yksin. Susiraja on rakentanut kuviensa maailman niistä aineksista, jotka on, eikä niistä, joita ei ole, vaikka muu maailma miten vaatisi. Körkkö siteeraakin Susirajaa, kun tämä kertoo, miten julkaisee kuvia sosiaalisessa mediassa ja katsoo niitä itse kerta toisensa jälkeen. Hän siis julkaisee kuvia sosiaalisessa mediassa lähinnä itselleen. Hän myös sanoo arvelevansa, että muut tekevät samoin, katselevat itse somessa julkaisemiaan kuvia itsestään uudelleen ja uudelleen ja ovat siihen koukuttuneita.
Kolmas teema vaikuttaisi olevan kaiken turhuus. Kuvat ovat näköäalattomia. Kuulemma kuvat ovat joidenkin mielestä hauskoja. Itse näen ne pikemminkin traagisina. En siksi, että elämän pitäisi olla toisenlaista, ei pidä. Vaan siksi, että Iiu Susirajan kuvissa elämä on hermeettisesti suljettua, vain itseään peilaavaa, totaalisen yksinäistä.
Ja se saattaa olla monen todellisuutta. Kun ainoa ihminen, jolle voi sielunsa paljastaa ja odottaa ymmärrystä, on terapeutti. Ja kaikille muille pitää esittää, että minulla on hieno kylppäri, jossa on harmaat pyyhkeet.
Haastattelija olisi halunnut yhdistää Susirajan kuvat kehopostiivisuuteen, mistä haastateltava oli kieltäytynyt. Ymmärrettävästi. Kuvien väitteethän ovat paljon laajempia. Keho on vain yksi väline älyllis-emotionalisen ristiriidan, solipsismin ja avuttomuutta lähentelevän turhuuden kokemuksen ilmaisemisessa. Körkkö tuntuu ajattelevan että jos on mannekiinin mitoissa, ei koe kognitiivista dissonanssia, yksinäisyyttä eikä elämän turhuutta?
Ja sitä paitsi: miksi minkään pitäisi olla positiivista? Miksei tyhjyys muka riitä? (22.4.2023)
