Katsoin tuossa Areenalta kolme kuuden jakson kautta saksalaista sarjaa Ku'damm – suomenkileiseen nimeen on eteen liitetty Berlin. Tuotantokaudet on erotettu Deutschland-sarjat mieleen tuovalla tavalla vuosiluvuilla, jotka tässä tapauksessa ovat 56, 59 ja 63. Tuotantoryhmästä ei ole mainittu erityisiä henkilöitä kovin isosti, eli kysymyksessä lienee nykyisin muodissa oleva ideointi-käsikirjoitus-ohjaus -ryhmätyö, joka näyttää tuottavan mahtavaa tavaraa.
Näyttämönä sarjassa on Kurfürstendamm-nimisellä berliiniläiskadulla sijaitseva tanssikoulu Galant. Sitä pitää kolmen tyttären kovapintainen yksinhuoltajaäiti, jonka on vaikea luopua ajatuksesta, että Saksa hävisi toisen(kin) maailmansodan ja että kansallissosialismi on muuttumassa, vaikkei vielä täysin muuttunut, katoavaksi kansanperinteeksi. Tämän Mutin mielestä kaikki saisi olla kuin Saksan Kolmannessa valtakunnassa. Tanssikoulunkin hän ja hänen miehensä olivat saaneet ikään kuin palkinnoksi kilpatanssin Euroopan mestaruudesta – aiemmin sitä oli pitänyt juutalainen perhe. Mutia vaivaa lisäksi ankara kaksinaismoralismi. Hän vahtii tyttäriensä mainetta – tai pikemminkin sitä, miten tyttärien käytös vaikuttaa hänen omaan maineeseensa – ja tuomitsee yhden tytöistä aviottoman lapsen tähden, vaikka tämä nimenomainen tytär oli Mutin itsensä syrjähypyn tuote, syntynyt vielä avioliiton aikana.
Tämä Mutin syrjähyppylapsi on saanut kokea olevansa epäkelpo. Ei perheen avioisän taholta, ei ollenkaan, vaan äitinsä. Kertomus alkaa siitä, että tämä aikuiseksi varttunut lapsi, Monika, on erotettu kotitalouskoulusta, sisäoppilaitosesta, siveysrikkomuksen tähden, ja tämä teko oli sellainen, että hän heitti sateessa keskellä metsää alusvaateita lukuunottamatta kaiken yltään ja tanssi. Mutta paikalla sattui lauma metsästäjiä, jotka ilmiantoivat Monikan koulun johtajattarelle.
Paluumatkalla kotiin Monika on lyöty, sillä kotitalouskoulu oli ollut ikään kuin hänen Mutinsa viimenen yritys saada Monikasta kunnon tyttö. Monika avaa junan ovet hypätkseen, mutta teon estää Freddy. Monikalla on sitten kotona edessä juuri se, mikä oli odotettavissakin, ja niin hän ottaa tyhjän matkalukun, täyttää sen rannassa kivillä ja kävelee veteen. Hänet pelastetaan viime hetkellä. Ja kaiken lisäksi tulevat siskon häät. Ja kas, siskon häissä soittaa bassoa junassa kohdattu Freddy. Mutta siskon häissä Monikan raiskaa Mutin ongelmaoppilas, asetehtailijan luuseripoika Joachim.
On myönnettävä, että ottaen huomioon ääripateettiset juonnenkäänteet – joita on edellä kuvattujen lisäksi runsaasti muitakin – ja Monikaa esittävän näyttelijän, tunnelmaan on aluksi vaikea päästä. Monikan roolissa kun on Sonja Gerhardt, joka oli Deutschlandeissa Frau Schneider. Roolit ovat pikkuisen erilaiset… Mutta kuten huono taide on usein parempaa kun hyvä, niin tämäkin ääripateettisuudessaan suoranaiselta potaskalta vaikuttava juttu kertoo asiasta, jota oikeastaan on hyvin vaikea muuten kuvata.
Monika toipuu Freddyn avulla, mutta vaikeuksia kasaantuu.
Käy mm. ilmi, että Freddyllä on käsivarrssaan numero, josta hän kysyttäessä vastaa, että se on Jumalan puhelinnumero. Freddy tuntee syyllisyyttä siitä, että ei kyennyt huolehtimaan keskitysleirillä kuusivuotiasta veljestään, ja kun vanhemmatkin siinä menivät, hän suistuu jossain vaiheessa raiteiltaan, hänkin. Silloin on Monikan vuoro estää Freddyä polttamasta itseään elävältä. Ja että kuovittaisiin oikein pohjia myöten, Monika menee naimisiin raiskaajansa kanssa, ei laskelmointiaan, kuten hän ensin äitinsä määräyksetä yrittää, vaan ihan muiden kuvioiden seurauksena…Raiskaajan, joka on ollut väärä sodasta henkiin jäänyt poika ja joka on isänsä mielestä yhtä tyydyttävä yksilö kuin Monika äitinsä mielestä.
Monika, Freddy ja Joachim muodostavat yhdessä eräänlaisen heikkojen, maahannuijittujen nyrkin. Kaikki muutkin tv-sarjassa ovat heikkoja, mutta nämä muut ovat sitä moraalisesti, mitä nämä heikkojen maahannuijittujen nyrkin edustajat eivät ole. He eivät olisi selvinneet ilman toisiaan, mutta yhdessä he jopa menestyvät. Kaikki kolme eivät suinkaan elä hamaan luonnolliseen kuolemaan. Juttu päättyy pääjuonensa suhteen Joachimin itsemurhaan – hän kävelee veteen kuten Monika sarjan alussa, paitsi että Joachimia ei ennätetä pelastamaan.
Tätä keitosta on siis helppo pitää yliampuvana. Minua estää siitä se, että sukuni on täynnä perinteisiä normeja vastaan kapinoineita naisia. Sarja antaa ymmärtää, että kaikki olisi johtunut sitä, että toisen maailmansodan seurauksena arvot olisivat murtuneet ja olivat nyt 50-luvulla korvautumassa uusilla, mikä oli joillekin liian ranka pala. Mutta kyllä meikäläisen mummo älysi karata 16-vuotiaana miehen perään vuonna 1914, eikä siihen mitään sotia tarvittu. Tätä arvostelen tässä sarjassa, tätä, että toisen maailmansodan piikkiin pannaan asioita, jotka oikeastaan olivat monta vuosikymmentä varhaisempia. Suomessakin lasten lähettämistä sotaa pakoon Ruotsiin ja Tanskaan ällistllään, eikä muisteta, että Suomessa puhkesi 1900-luvun ensivuosina hirmuinen lastenkotienperustamisbuumi. Lapsia oltiin alettu hylätä urakalla, mutta näitä myös säilöttiin lastenkoteihin epämääräisiksi ajoiksi, että vanhemmat saivat järjestellä asioitaan, mistä olen kirjoittanut Karjalaisuuksissani. Eli ennen sotalapsia lasten toimittamiseen pois kotoa oltiin totuteltu yli kolme vuosikymmentä. Ku'damm-sarjassa Monikan avioliitonulkopuolinen lapsi haluttiin ottaa pois äidiltään – Monika pelkää hetken, että juuri lastenkotiin, mutta Muti on onnistunut järjestämään lapsen Monikan siskon perheeseen.
Erikseen täytyy mainita, että tässä kuvataan aika hyvin sitä, mitä se on, kun läheinen tekee itsemurhan. Olen alan asiantuntija. On juuri niin kuin tässä esitetään, että sillä hetkellä vahvoista ei ole auttamaan vaan apua on vain toisista heikoista.
Ettei väitettäisi, että pyyteetön rakkaus on heikkojen yksityisklubi ja että vahvat eivät kykene näkemään kärsivää lähimmäistään missään oloissa, lopussa on episodi, jossa Monika perii Joachimin osakkeet asefirmasta. Monika ei ole asiaa koskeville kirjeille korvaansa lotkauttanut, mutta sitten paperit tulee iskemään keskellä katua hänen käteensä eräs johtokunnan henkilö. Tämä on sama mies, joka on aikanaan vaatinut Joachimin isän laatimaa viimeisintä testamenttia kumottavaksi, sillä isä oli tuolloin ollut vanhuudenhöperä ja ennen kaikkea se oli vahingoksi firmalle, sillä Joachim oli saanut "liian paljon" osakkeita eli enemmän kuin lakiosan. Testamentti oli kumottu, mistä Joachim oli suuttunut, joskin loppupäivinään hän silti oli palannut firman toimintaan mukaan.
Monika menee hallituksen kokoukseen. Joachimia haukutaan siellä täydeltä laidalta. Asiakirjat Monikalle toimittanut mies tokaisee moitteiden perusteluksi sen, että Joachim oli ollut depressiivinen ja että eikö Joachimin kuolema vain ollutkin uimaonnettomuuden sijaan itsemurha. Monika huitaisee juomansa päin puhujan pläsiä.
Mutta.
Käy ilmi, että tuo mies oli tunnistanut Joachimin tilanteen jo heti alussa, sillä hänen oma veljensä oli tehnyt itsemurhan. Monika ja mies päätyvät keskustelemaan siitä, miten vaikea itsemurhaa hautovaa on auttaa, kun tämä uppoaa aina vain useammin johonkin sfääriin, mistä häntä ei mitenkään enää tavoita. Mies auttaa sitten Monikaa pääsemään eroon asefirman osakkeista, kun toistaiseksi Itä-Saksan alueella toiminut asefirma siirtyy nyt Länsi-Saksan puolelle.
Tässä sarjassa on muitakin teemoja, kuten juuri Idän ja Lännen ero, sosialismi versus kapitalismi, perheenjäsenten petollisuus, laskelmoinnin arvaamattomuus, homoseksuaalisuus ja ties mitä. Mutta kannattaa katsoa, jos kestää pateettisuutta, joka on tässä siis kerronnan väline eikä päämäärä. (19.9.2022)
Jälleen loistavia saksalaissarjoja
Tässä viime vuosina on tullut telkkarista mainioita saksalaissarjoja maan lähihistoriasta. Ihka ensimmäiset, joihin kiinntin huomiota, olivat Deutschandit, jotka kertoivat Saksojen yhdistymisen vaiheista ja joissa jännäri-ilmiasusta riipumatta fokus oli pilkallisen kirpeästi historiassa. Toinen näyttävä, joskin pateettisempi, tapaus oli 20-luvulle sijottuva Babylon Berlin. Se piti tiukemmin kiinni poliisisarjagenrestään varmaan jo siksikin, että se oli sellaisena kirjamuodossa ilmestynyt. Siihen oltiin saatu erinomaista ajankuvaa – unohtamatta aikauden syviä mystis-psykologisia virtauksia – televisioinin visuaalisen atmosfäärin myötä. Babylon Berlin on harvoja tapauksia, jossa televisiointi on parempi kuin alkuperäinen kirjallinen teos.
Ku'dam Berlin -sarja kertoi kertoi muodollisesti saksalaisten juutalaisilta riistämän tanssikoulun vaiheista toisen maailmansodan jälkeen, kun jo oltiin hiukan toivuttu ja kun unohtuneita uppotukkeja alkoi iskeytyä pintaan. Menossa on idän ja lännen loitontuminen. Samaa Itä- ja Länsi-Saksan problematiikkaa käsitteli Florian Henckel von Donnersmarckin elokuva Teos vailla tekijää Gerhardt Ricteristä; saman ohjaajan kuuluisampi ja historiasta riippumattomammin inhimillinen Muiden elämä kertoi Stasin urkinnasta. Teos vailla tekijää puhutteli minua enemmän aiheensa kuvataidepainopisteen tähden.
Nyt on menossa Ylellä kaksi saksalaissarjaa elämänmenosta kansallissosialistisen hallinnon alle joutumisesta. Lupausten linnake (Das Haus der Träume eli oikeasti "Unelmatalo") ei ensimmäisellä tuotantokaudella niin sanoakseni lunastanut lupauksiaan enkä tänne blogillekaan siitä siksi kirjoittanut. Ylen ohjelmatiedoissa väitettiin, että se olisi samojen tuottajien tekoa kuin Babylon Berlin, mutta kun nyt alkoi toinen tuotntokausi ja se on radikaalisti parempi kuin ensimmäinen, kävin vilkaisemassa asiaa saksalaisista verkkoviestimistä, ja kävi ilmi, että Babylon Berlinin tekijöille sarja oli siirtynyt vasta tässä toisen tuotantokauden vaiheessa. Toki enismmäisessäkin tuotantokaudessa oli kiinnitetty hyvin huomiota joihinkin samoihin seikkoihin kuin Babylon Berlinissä kuten köyhyyden kuvaukseen ja naisten kekseliäisiin ratkaisuihin asunto-ongelmissa.
Köyhyys ei katkeroita ainakaan nyt juuri alkaneen toisen tuotantokauden mukaan. Olen katsonut Areenasta kaksi ensimmäistä jaksoa, ja kiinnostavammaksi kuin varsinainen naispähenkilö on osoittautumassa Amy Benkensteinin esittämä Elsie Schön. Päähenkilö Vicky on vähän lapsekas höppänä, joka antaa huolettoman juutalaissoittajapojan panna itsensä paksuksi, minkä jälkeen poika nai perheensä vaatimuksesta toisen juutalaisperheen lesbotyttären ja pariskunta luikkii Amerikkaan. Kolmeksi vuodeksi ja palaa sitten...
Elsien elämä on olut kovaa, mutta hän on säilyttänyt kykynsä myötätuntoon. Toinen kyky on taito hyödyntää lähimmäisten myötätunnon kaipuuta, loppupelissä siis erilaisia inhimillisiä heikkouksia. Hän siis näppärästi tajuaa, mitä muut tarvitsevat, oli se sitten seksiä tai agape-tyyppistä rakkautta, ja vastaavasti hän saa vastineeksi, mitä itse tarvitsee eli joitain taloudellisia etuja. Nyt toisella tuotantokaudella hän pitää yllättävänä pitämänsä perinnön ansiosta kapakkaa, mutta suuremman osan tarkkanäköisyyttään inhimillisten heikkouksien ja niiden hyödynnettävyyden suhteen hän hankki jo aiemmassa ammatissaan. Hän ei ole kyyninen, päin vastoin. Siksipä hän erottaakin törkimykset, kun sellaisia näkee. Esimerkiksi hän tunnistaa heti natsit siksi, mitä nämä ovat.
Juutalaiset olivat näppäriä hyödyntäjiä, ja he hyödynsivät hyvin tehokkaasti teollisen yhteiskunnan perustalle nousseen kulutusyhteikunnan tilaisuuksia. Sarjan nimen "Unelmatalo" on juutalaisomisteinen uudenlainen tavaratalo Jonass. Markkinatalous kokonaisuudessaan oli nopeasti reagoivalle juutalaiselle bisnesvainulle erinomaisen sopiva. Tästä ei ole tässä sarjassa – ainakaan vielä – ollut puhetta, mutta vaikka historia muistaa suuremmin ja ylevämmin Bauhausia, parhaiten markkinatalouden ydintä ilmensi toinen koulu, berliiniläinen Schule Riemann, juutalaisomisteinen, joka koulutti aivan uusia ammattilaisia, mainosgraafikoita. Mainonta olikin yksi voimalla esinsyöksyneistä ilmiöistä välittömästi varsinkin iloisella 20-luvulla maailmansotien välissä. Ylipäätäänkin kaupallisen keskiluokan ja toisaalta yliopistokoulutusta vaativien asiantuntija-ammattien nousu jyräsi alleen vanhan sosiaalisen järjestyksen eritoten Saksassa. Pitää muistaa, että sairaalat nykyaikaisina tieteellisinä laitoksina syntyivät näihin aikoihin. Ennen sairaalat olivat olleet köyhäinhoitolaitoksia, ja rikaat oltiin hoidettu kotiin. Tämä kaikki nakersi deusche Gemütlichkeitia, ja kun päälle tuli uusia kulttuurimuotoja, Ranskasta levinnyt kabareekulttuuri ja Amerikasta tullut jazz, jo pelkästään näisitä oltaisiin saatu aikaan melkoinen soppa ilman työttömyyttä inflaatiotakin.
Kabareekulttuuri ja jazz ovat huomattavassa osassa myös minisarjassa Das weisse Haus, joka on taas kerran kännetty pöhkösti nimellä Hotelli Reinin varrella, vaikka alkuperäisen nimen valkoisuudella on sangen selkeä symbolinen merkitys. Jälkimäisessä osassa nousevat natsit. Heidät esitettään siinäkin törkimyksinä historian virallisen todistuksen riidattomasti osoittamalla tavalla, mutta tässäpä Das Weise Haus eroaa Das Haus der Träumesta. "Unelmatalossa", kun muutenkin on puheena inhimillinen heikkous, Kansallissosialistinen puolue nähdään paitsi vastemielisten öykkäreiden riehuntaorganisaationa myös kyseenalaisena pakopaikkana reppanoille.
Molemmissa kuvataan sitä hämäännystä, johon juutalaiset joutuivat, kun natsit pääsivät valtaan. Molemmat sarjat näkyvät televisoista nyt mielenkiintoiseen aikaan. Lempparikirjailijani, juutalainen ja israelilainen David Grossman, on sanonut, että natsipeto voi kasvaa otollisissa oloissa esiin kenestä hyvänsä, ja nyt se sitten on Israelissa kasvanut esiin itsestään juutalaisista, toisia juutalaisia vastaan, Netayahun, Ben Gvirin ja kumppaneiden hahmossa. Nyt juutalaiset olivat siis tieneet, mitä voi tapahtua, he olisivat voineet ennakoida, mutta silti näin tapahtui. Mielenosoitukset ovat jatkuneet jo melkein kolme kuukautta, joten jonkin verran vastustetaan. Mutta aika huonosti sujuu... (28.3.2023)
