Katsoin tuossa Ylen Areenalta Hirozazu Kore-edan ohjaaman sydämellisen elokuvan Elämän jälkeen.
Heti ensimmäiseksi on todettava, että vaikka elokuva on vuodelta 1998 eli lähes neljännesvuosisadan takaa, ilmaisu ei ole tähän päivään verrattuna vanhentunut. Jos 1980-luvulla olisi katsonut yhtä monta vuotta sitten tehdyn elokuvan, joka siis olisi ollut 1950/60-luvulta, ilmaisu oli ollut takuuvarmasti jälkijättöisen näköistä. Joten ilmeisesti elokuvassa ei ole nyt paljon tapahtunut moneen vuosikymmeneen tai ainakin vähemmän ja hitaampaan tahtiin kuin ennen oli tapana.
Elokuva kertoo jonkinlaisesta tuonpuoleisen etuhuoneesta, jossa juuri maalliselta taipaleeltaan irronneet henkilöt joutuvat valitsemaan jonkin muiston, jonka kanssa viettää koko sitä eteenpäin jatkuva ikuisuus. Elleivät valitse, he joutuvat töihin tuohon etuhuoneeseen, missä tuoreita vainajia haastatellaan ja heidän muistonsa lavastetaan ja kuvataan elokuvanpätkäksi. Muistajat saavat olla mukana ohjaamassa ja arvioimassa elokuvantekoa jonkinlaisina konsultteina. Ja kaikkien pätkät kerätään yhdeksi koosteeksi, joka katsotaan yhdessä läpi ennen kuin pullahdetaan ikuisuuteen.
Rekvisiitan kokoamisessa ei kohdata lainkaan ongelmia, mikä viittaa siihen, että kaikkea tarvittavaa on jo valmiina ja että vainajat ovat hämmästyttävän vähään tyytyväisiä. Muillakin tavoin käy ilmi, että ihmisten muistot ovat vainajaerä toisensa jälkeen aika samanlaisia. Teinitytöt pitävät parhaana muistonaan Disneylandiä, naippoja miehiä aina samoine juttuineen tulee uusia joka viikko jne.
Eräs mies haluaa viettää ikuisuutensa sen muiston kanssa, kun hän oli jäänyt nälissään ja väsyneenä amerikkalaisten vangiksi ja nämä olivat antaneet hänelle ruokaa. He olivat olleet hyviä ihmisiä. Tämä ehkä kuvaa laajemminkin elämän joitain piirteitä: suurin vihollinen saattaa osoittautua pelastajaksi. Laajemmin ymmärrettynä tuo muisto voidaan nähdä erikoistapauksena siitä, miten ylipäätään yllättävät, pahat tapahtumat saattavat osoittautua onnekkaiksi, kun koko maailmankuva nytkähtää uusille sijoille sen verran, että alkaa nähdä uusia kuvioita elämäänsä. Olen itse joutunut tällaisiin tilanteisiin tarkemmin ajateltuna aika usein, ja minun pitkin tämän elokuvan katsottuani valvoa pitkälle yöhön noita tapauksia kerratessani.
Parhaita elokuvassa ovat mummot. Yhden mukavin muisto, sellainen, jonka kanssa halusi elää koko ikuisuuden, on se, että hän tykkäsi lapsena kovasti sievistä mekoista ja tanssimisesta. Ja punaisesta riisistä eli ketsupilla maustetusta, jota palkaksi luvaten hänen isoveljensä vei hänen kahviloiksi naamioituihin bordelleihin esiintymään. Joskus isoveljen kaverit veivät vielä päälle jätksille. Muistoelokuvaa varten tarvitaan näyttelijäksi pikkutyttö, ja voi miten herttaisena mummo tätä pitääkin! Hän on kuulemma kuin amerikkalainen nukke!
Noin ylimalkaan Amerikka muodossa jos toisessa tuntui olevan monen muistoissa mukana.
Olen jo niin vanha, että silloin tällöinkin tulen ajatelleeksi, millaisena ihmisenä sitä tässä aikoo viimeiset hetkensä elää. Tässä elokuvassa tarjoutui mainio malli: toinen niistä huippumummoista. Tämä ei halunnut kertoa mitään muistoistaan eikä puhua kuoleman etuhuoneen tyyppien kassa muutenkaan mitään. Henkilökunta joutui lypsämällä lypsämään hänestä irti jotain, mikä hänestä olisi ollut elämässä edes vähän mukavaa. Mummo keräsi syksyisestä kuoleman puutarhasta maahan pudonneita lehtiä, siemeniä ja muuta, ja kun hän tuli niiden kanssa haastatteluhuoneeseen, hän levitti ne pöydälle ja huokasi. Hän kysyi ikkunasta katsellen haastattelijalta, että täällä ei taida olla mitään kukkia. Kuulema keväällä oli. Haastattelija kysyi, pitikö mummeli kirsikankukista. Tämä vastasi vaisusti että pitää. Ja niin haastattelija teki suoraviivaisen johtopäätöksen, että sen mummelin muistoksi kirjattaisiin ja elokuvattaisiin kirsikkapuiden kukinta.
Kun elokuva oli sitten näytöskunnossa, mummolla oli muovipussin kerättynä niitä hirveitä, karkkisen pinkkejä konfettilappusia, joilla oli imitoitu elokuvaan kirsikankukkasadetta. Hän antoi pussin haastattelijalle ja hymyili tyytyväisenä.
Suurin osa meistä on lopulta hyvin vähään tyytyväisiä. Mitä meidän muistommekaan ovat? Ehkä ne ovat kuvitelmia, ehkä tosiasaissa ei tapahtunut ollenkaan niin kuin muistamme, vaan muistimme on korjannut asiat "aidommiksi" kuin ne oikeasti ovat?
Hyviä kysymyksiä. Minäkin pohdin pitkään, minkä muiston kanssa itse viettäisin ikuisuuden (jos olisi pakko…), ja tosiaan, ne hyvät muistot ovat hyvin pieniä asioita, eivät mitään erityisen jaloja. Ehkä jopa falskeja... (22.11.2022)
