Eilen oli mielenkiintoinen tapahtuma Suonejoella Pähkinäsaaren rauhan (1323) tiimoilta. Aloitettiin Suonenjoen ylittävän sillan korvassa sijaitsevalta po. rauhan muistoksi pysytytetyltä muistokiveltä. Tosiasiaiassa Jumalakaan ei tiedä, missä se raja kulki tai kulkiko käytännössä missään, ainakaan silloinen paikallinen väestö ei ollut moisesta rajasta kuullutkaan, ja vaikka olisi kuullut, ei olisi voinut vähempää välittää. Kyseinen raja on kuitenkin yksimielisen käsityksen mukaan ensimmäinen Ruotsin ja Venäjän, idän ja lännen, asiakirjoihin päätynyt raja, mutta kuten sanottua, tutkijoiden käsitykset sen kulusta vaihtelevat. Enemmän tai vähemmän yleiseksi arvioksi on vakiintunut linja Parikkalasta Raaheen.
Tilaisuuden luennot olivat hyviä. Puhujat olivat tottuneita puhumaan myös yleisölle, jonka kiinnostus asiaan ei ole (vain) akateeminen.
Ensimmäisenä kertoi Itä-Suomen yliopiston suomen kielen professori Hanna Lappalainen siitä, missä määrin Pähkinäsaaren rauhan rajalinja kuuluu edelleen eroina suomen puhekielessä. Selkeää eroa itä- ja länsimurteiden välillä on kuulemma ollut seliasissa muotopiirteissä kuin muunnelma talossa ~ talosa ~ talos. Joissain piirteissä on myös poikkisuuntainen jako siten, että Pohjois-Suomi eroaa sekä lännestä että idästä. Jotkut mouotopiirteet eivät noudata Pähkinäsaaren rauhan rajaa kuten se, käytetäänkö jossain sanoissa d:tä vai korvataanko d t:llä. Idässä d:tä ei sitä paitsi korvaa millään: sodan ~ itä: soan. Piirre on levinnyt idästä laajemmalle tyyliin yhden ~ yhen, jota viimemainittua muotoa käytetään jo Helsingissäkin.
Jotkut piirteet kuten välivokaalit jalka ~ jalaka eivät noudata lainkaan itä-länsi -jakoa vaan asettuvat ikään kuin keskelle Suomi-neidon mekoksi, ja ennen itämurteille tyypilliset liudennukset ovat hävinneet kielestä kokonaan.
Lappalaisen luennossa ei juuri puututtu läntisen ja itäisen suomen sanastoeroihin, mutta sen klassikon Lappalaienkin mainitsi: kehdata tarkoittaa lännessä uskaltaa ja idässä viitsiä. Tämä minun mielestäni kuvaa myös luonteiden eroa: sitä, mitä länsisuomalaiset eivät uskalla, itäsuomalaiset eivät vain viitsi...
Ylipäätään luennosta sai sellaisen kuvan, että itäiset piirteet ovat häviämässä, mutta paljonko sillä on väliä, jos kielessä, siis jo yleiskielessä, on paljon venäläisperäsiä sanoja lähtien vieressäni istuneen miehen esittämistä esimerkeistä, jotka käsittivät mm. lusikan (joka äitini arkikielessä lyheni vielä lähemmäs venäläistä esikuvaansa muotoon luska). Itse lisäsin, että suomalainen vieraita kieliä opetteleva joutuu toteamaan, että "kaikissa" muissa kielissä sininen on blu/blau|bleu ja niin pois päin, mutta suomessa mellä on tämä sininen, joka tulee venäjästä. Luennoitsija huomautti, että paikallisesti Länsi-Suomessa puolestaan on käytössä runsaasti ruotsista tulevia sanoja.
Puheeksi tuli myös se, minkä verran eri murrealueilta tulevat ihmiset häpeävät murrettaan ja luopuvat siitä muuttaessaan muualle tms., mikä on johtanut murteiden hiipumiseen. Luennon lopussa yleisö sai tunnistaa nykypuhujien puheesta taustalta mahdollisesti kuultavaa kotiseutua, ja kyllä se aika napakasti edelleen kuului, vaikka puhujat käyttivätkin aika selkeää yleissuomea. Joskus erot ovat dramaattisia hyvinkin lyhyiden välimatkojen päässä kuten Lappeenrannan ja Imatran teinoilla; siellä eroa tekee ainakin minun mielestäni etenkin voimakas puheen "nuotti".
Toinen luennoitsija oli sosiologian professori Jyväskylän yliopistosta, Terhi-Anna Wilska, ja aiheena se, mahtaako Pähkinäsaaren rauha edelleen merkitä rahan rajaa. Onko tuolla kulutuskäyttäytymisen rajalla sitten mitään tekemistä historiallisen tapahtuman, Pähkinäsaaren rauhan rajanvedon, kanssa, on ehkä jo ajatuksena vähän hämärä. Ei tullut puheeksi, miten raha alunalkujaan yleistyi Suomen eri osissa. Mutta Suomessa on verrattain selvä raja modernin kulutuksen ja varallisuuden jakautumisen suhteen.
Luennoitsija näytti dramaattisen luettelon, niin dramaattisen, että en ollut hämmennykseltäni sen kanssa tarpeeksi tarkkana – jouduttiin tuossa aamukahvilla isännän kanssa miettimään, että miten se meni. Mutta jotain sinne päin se oli, että taulukkoon oli listattu maakunnat sen mukaan, minkä verran niissä oli prosentteina pienituloisia, ts. niitä, joiden tulot ovat alle mediaanin. Parhaiten sijoittui Uusimaa ja ne kulmakunnat siellä, Satakunta ja nämä, ja suurin osa maakuntia oli mediaanin väärällä puolen, kuten juuri koko Itä- ja Pohjois-Suomi. Luennoitsija totesi, että näin on, vaikka noille etelän alueelle on sijoitettu paljon maahanmuuttajia, eikä tilanne muutu silläkään, että otetaan huomion pääkaupunkiseudun asumiskustannukset.
Kulutuskäyttäytyminen ja varallisuus eivät välttämättä kulje käsikädessä. Wilska totesi, että vaikka miten olisi rahaa kuluttaa, sitä ei voi tehdä, jos ei ole tarjontaa. Usein mittarina käytetään mm. ravintoloissa syömistä, mutta jos lähitienoilla ei ole ravintoloita, niin mitenkäs niissä käyt. Wilskan mukaan verkkokauppa ei tee kulutuskäyttäytymiseen kovin suurta muutosta, sillä netistä tilatut tavaarat eivät itsestään materialisoidu syrjäseuduille vaan niiden saapuminen tilaajilleen vaatii logistista infrastruktuuria.
Luennon kuluessa syntyi hienoinen vaikutelma, että Wilska olisi pitänyt kaikkea sanottakoon nyt sitten vaikka Pähkinäsaaren rauhan rajan itä/pohjoispuolella olevaa jotenkin kurjana, lähinnä raakainetuottajana metsäteollisuudelle eikä parempaa ollut saavutettavissa, vaikka miten yritti. En ruvennut elämöimään siitä, että suurimmalla osalla suomalaisia taiteilijoita on juuret Itä-Suomessa, – länsisuomalaisia kirjailijoita ja kuvataiteilijoita on hämmästyttävän vähän – mutta sen kyllä ilmoitin, etten itse, niin kolmen vartin karjalainen kuin olenkin, suostu pitämään itseäni tyhmänä – sillä kyllähän usein, vaikkei toki suoraan Wilskan puheessa – pidetään itä- ja pohjoissuomalaisia jotenkin vähän tyhminä. Mainitsin esimerkkinä karjalaisten perinteisesti hyvän kielitaidon, mikä oli välttämätön bisneksessä, mikä yhtä perinteisesti on ollut karjalaisten laji. Tässä yhteydessä tuli sitten puheeksi sekin, että Etelä-Karjala (jossa ne minun karjalaiset sukujuureni ovat) kuuluu itse asiassa sen Pähkinäsaaren rauhan rajan eteläpuollelle eli lännen vaikutuspiiriin; eteläkarjalaisten messevyydestä luennoitsija otti esimerkiksi Viipurin, joka kasvoi ennen sotia aivan hirmuista vauhtia.
Itse olen kyllä Etelä-Karjalan suhteen sillä kannalla, että pikemminkin kuin siitä johtuen, että se sattui hipoen tuon rajan etelä/länsipuolelle, syy on siinä, että Etelä-Karjala Viipureineen ja Sortavaloineen oli siinä sijaitessaan itäisen ja läntisen kulttuurisen "mannerlaatan" hankauspisteessä, ja tällaiset alueet ovat erityisen aktiivisuuden ja innovatiivisuuden syntysijoja jokseenkin missä tahansa, missä tällainen tilanne on.
Porukka on aina vaellellut Itä-Suomesta sinne sun tänne, ja siitä meikäläisen juurten tienoilta kauppaa Pietariin tehtin mm. voilla hakien tätä myyntiartikkelia jopa aina Ruotsista asti. Pikkuisen vihjaisin niiden pohjoisempienkin alueiden suhteen kaupapryssien vaikutuksesta siinä vaiheessa, kun maakauppoja alkoi syntyä mainiten nimeltä Janne Rajamaan tuolta pohjoisesta. Valmisvaateteollisuus oli hämmästyttävän suurelta osin laukkuryssien jälkeläisten hanskoissa siinä syntyessään, ja vaikka aluepolitiikka takuuvarmasti tasasi 1960- ja -70-luvuilla Suomen maantieteellisiä eroja, silmäänpistävää on silti, että kun farkut samoihin aikoihin tulivat, niitä alkoi (James-merkkisinä) ensimmäisenä Suomessa valmistaa Mattisen teollisuus, Vienasta, tarkkaan ottaen Vuokkniemestä eli aika pohjoisesta, kotoisin olleen, alkujaan kulkukauppiaan firma.
Itse tulin näistä luennoista siihen johtopäätökseen, että Pähkinäsaaren rauhan raja on jotain, mikä ei ole olemassa kuin ihmisten päissä, itse kullakin itselle sopivasti vedettynä. Jos sille hakee tähän päivään ulottuvia vaikutuksia, niin etsivä aina löytää, mutta aika väksin haettuja ne löydökset oikeastaan ovat.
Yksi viimeisiä Wilskan näyttämiä slideja sisälsi kaksi kartaa, vaalitulokset kaksista viimeisistä vaaleista. Vuoden 2019 vaaleissa häämötti vielä tämä kuuluisa raja, mutta kuluvan vuoden vaaleissa ei – persujen värillä oli melkein koko Suomi, varsinkin pohjoinen ja länsi. Onko tässä sitten kysymys entisten parempiosaisten yhtäkkisestä osattomuuden tunteesta, joka ajaa populismiin?
Molemmilla luennoitsijoilla oli kokemusta Lappeenrannasta ja Imatrasta, joissa venäläisten turistien häviäminen on aiheuttanut yrityksille sanottakoon nyt sitten vaikka että haasteita. Syntyi vaikutelma, että luennoitsijat pelkäsivät näiden alueiden jonkilaista romahtamista. Itse en usko siihen, sillä eteläkarjalaiset kyllä keksivät jotain. Tämähän ei ole ensimmäinen kerta, kun sillä kulmalla ollaan ongelmissa Venäjän takia, ja itse asiassa eteläkarjalaisilla on ollut tapana loppupelissä ottaa itselleen hyöty näistä kriiseistä. Ja siinähän ei sitten auta populismi eikä varsinkaan rasismi.
Olipa ajatuksiaherättänyt juhlapäivä ja ajatuksiaherättävyydessään aivan mahtavat luennot! Kiitän tilaisuuden järjestäjiä siinä kuin luennoitsijoitakin.
Ja kun päivän päätteeksi löydettiin isännän kanssa vielä se Paavo Ruotsalaisen tuumauskivi. Olimme etsineet tätä Ruotsalaisen fiosofeerausistuinta aikoinaan pappilan tienoilta, missä se olikin joskus muinoin sijainnut. Mutta se oli pappilan tultua myydyksi yksityiselle siirretty seurakuntatalon pihaan, sateenvarjonmuotoiseksi leikatun pihlajan alle. Tuolinmuotoinen kivi. (17.8.2023)
