Koska oli käynyt ilmi, että tänä sesonkina ei Savoon tule mustikkaa ainakaan meidän tiluksille, minulle tuli kiire käydä tarkastamassa, mikä on tilanne Karjalan kunnailla. Tilanne oli hyvä, ja marjastin kaksi päivää siinä omalla 2100 neliön mökkitontilla, enkä saanut sitä tyhäksi mustikasta, mikä jäi harmittamaan, kun piti palaaman kaupunkiresidenssiin.
Mökillä ei ole sähköjä, mikä vaikeuttaa jonkin verran mediaseurantaa. Joten kun muutaman päivän päästä eli eilen saavuimme taas sivistyksen pariin, oli ensi-iltansa saanut Barbie-elokuva. Olin toki kuullut moisen mahdollisesta nähtäville tulosta, koska lehdissä oltiin kirjoiteltu joistain elokuvaan liittyvistä aasialaisista kartaongelmista, jotka olivat, aiheen yleisen kiinnostavuuden lisäksi, lisänneet mielenkiintoani elokuvaa kohtaan.
Barbiet ovat äärimmäisen tärkeä kaupallisen kulttuurin ilmiö. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän minua kiinnostaa kylddyyri ja sitä enemmän kulttuuri.
En kuulunut ihan ensimmäisiin Barbie-lapsiin, mutta kyllä heti seuravaan aaltoon. Muutamaa vuotta vanhemmalla serkullani oli standardi-Barbie, sellainen pitkätukkainen blondi. Sitten minäkin sain Barbieni, vaikka en ollut missään lapsuuteni vaiheessa erityinen nukellaleikkijä, ja koska sen osti minulle vaikean lapsuuden orpona, tummakutrisena Karjalan evakkona osakseen saanut äitini, se Barbieni ei ollut blondi.
Siihen mennessä markkinoille siis kokeiltiin Barbeihin jo vähän muuntelua. Minun Barbiellani oli hitusen tummempi, ei kuitenkaan missään tapauksessa musta tai edes "ruskea" iho, ei lainkaan sellainen vastenmielisen pinkahtava kuin standardi-Barbieilla – ehkä vähän eteläeurooppalaisen sävyinen. Piirteet olivat sirommat, eivät ruotsalais-savolaiset punkeropiirteet nykerönenineen kuin vakiomallilla. Lisäksi Barbiellani oli tietysti tumma, kihara tukka ja vieläpä lyhyt! Olin sitä mieltä, että minun Barbieni oli yksiselitteisesti parempi kuin standardi-Barbie. Ja se oli takuuvarma aito Barbie, se jouduttiin tarkastamaan moneen kertaan. Skipper minulla oli normaalimallia. Keniä ei ollut, sillä äidin mielestä se oli typerä eikä Kenillä silloin ollut edes "oikeaa" tukkaa.
Aamulla katsoimme aamu-TV:tä, ja siellä leikkien tutkija kertoi, että Barbiet tulivat vähän rinnalle tai korvaamaan paperinukkeja. Ainakin minun kohdallani kävi niin, vaikka toki paperinukeille oli helpompaa tehdä vaatteita. Barbien kohdalla joutui turvautumaan äitiin, joka kylläkin oli niistä vaatteista kiinnostunut. Barbieni ei saanut ostovaatteita kuten muiden Barbiet, mutta kengät ja sellaiset tietenkin piti hankkia rahalla, mikä oli noiden nukkien varsinainen pointti. Alle kouluikäisenä olin sitä mieltä, että minusta tulee isona muotisuunnittelija.
En tiedä, milloin Barbie-elokuva mahtaa rantatua näille seuduin. Isäntä ei luvannut lähteä mukaani sitä katsomaan, vaikka minä luultavasti lähden hänen kanssaan huomenna Ite-Aulis museoon siitä huolimatta, että ite-taide ei kiinnosta minua juuri tuossa mielessä – minua kiinnostavat kyllä jotkut muut amatöörimäisen kuvantekemisen muodot kuten mielisairaiden tekemät kuvat.
Valitettavasti Barbie-nukkeni ei enää ole omistuksessani. Äiti lahjoitti sen eteen päin uusille leikkijöille. (21.7.2023)
