Emme käyneet koko kuluneena kesänä vakio-"Bermudan kolmiomme" ulkopuolella. Niinpä päätimme lokakuun alun kunniaksi repäistä ja mennä käymään niinkin eksottisessa paikassa kuin entisessä kotikaupungissamme Heinolassa ja pysähtyä tulomatkalla Mikkelissä.
Heinolaan tämän huikean syysmatkan päämäränä päädyttiin ensinnäkin siksi, että ystäväni kirjakyläajoiltani, Sysmän kirjakylän perustaja Tarja Kaarina Tapiola, oli juuri nimitetty Heinolan Juliana-yhteisön emännäksi. Lahden ortodoksisen seurakunnan, Ortodoksisen kulttuurin säätiön ja Merja Merraksen yhteistyöllä 1992 syntynyt yhteisö toimii nyt vuonna 1997 rakennetuissa kahdessa kaksikerroksisessa luhtitalossa Heinolan ortodoksisen kirkon tontilla, kirkon takana. Yhteisö tarjoaa kohtuuvuokraisia asuntoja elämän kolhimille naisille, ja yhtä luhtitalojensa laskutavasta riippuen kaksioista tai yksiöistä se vuokraa ulkopuolisille matkustavaisille ortodoksisen luostariperinteen tyyliin. Onnistuimme saamaan tämän asunnon kahdeksi yöksi käyttöömme 60€ /yö kahdelle hengelle. Yksin hinta on 40€.
Toinen syy liittyi kirjoihin, sillä Juliana-yhteisö oli netissä mainostanut 1.10. alkavaa kirjallisuuspiiriään, jonne nyt sitten säntäsimme.
Kolmanneksi menimme ihan turisteeraamaan, ja tosiaan, kylläpä oli kaupunki muuttunut sitten meidän poismuuttomme n. 20 vuotta sitten.
Tosin en ole varma, voidaanko oikeastaan sanoa, että olisin edes asunut Heinolassa. Ravasin töissä 75 km päässä Kouvolassa, opiskelin vähän kuin kansalaisopistossa vanhan yliopiston opinto-oikeuteni turvin arabiaa, tein graafisen sunnittelun free lance -hommia Helsinkiin ja kirjoittelin lehtiin sinne sun tänne. Istuin kuitenkin neljä vuotta Heinolan kaupunginvaltuustossa. Eikä väsyttänyt yhtään. Nyt uuvuttaa jo tuon kaiken kirjoittaminen tähän.
En esimerkiksi ollut tiennyt Heinolan kuulemma kuuluisasta perspektiivipuistosta, oikealta nimeltään Maaherran puistosta, jossa sijaitsee mm. Uuno Kailaan pysti, joka ei ole huono. Se onkin Essi Renvallin tekemä (entinen plastisen sommittelun opettajani Taideteollisessa korkeakoulussa – minä puolestani olin huono oppilas...). Kaikkea sitä näkee, kun käy 20 vuotta muuttonsa jälkeen entisessä kotikaupungissaan, jossa asui 16 vuotta.
Sitävastoin hyvinkin muistissani oli takavuosikymmeniltä Vesa Väänäsen kommentti tuolloin käynnissä olleeseen A.F.Airon muistomerkkikeskusteluun. Aluksi Väänäsen argumenttina oli paikalla vain yksi iso viskitynnyrikirahvi, mutta jo meidän Heinolan aikonamme viereen ilmaantui yksi poikanen. Nyt oli sillä jo kaveri ja ilmeisesti pian tulee lisää, sillä synnytys oli selvästikin jo käynnistynyt.
Jos on useita alagenrejä muistomerkkiveistosgenressä niin on jäykkänä pidetyssä ikonigenressäkin. Alla Heinolan ortodoksisen kirkon kuninkaan porttien ikonit ja sen alla pienempi kuva, jossa ovat vastaavat Tervon tsasounasta. Jälkimmäistä tyyliä kutsutaan jälleenrkennusajan tyyliksi. Tervon tsasouna on rakennettu vuonna 1955, Heinolan alkujaan tsasouna, sittemmin kirkoksi vihitty, vuonna 1956.
Kokonaisena Heinolan-päivänämme kävimme vilkaisemassa kirjastossa silloin avajaisiaan viettänyttä pientä valokuvanäyttelyä. Se liittyi Köyhyysrajan alapuolella -hankeeseen. Kuulosti ennen kuvien näkemistä, että luvassa on sosiaalipornoa, mutta ei, Arto Timonen oli ottanut kuvia asioista, jotka toivat siedettävyyttä köyhyysrajan alapuolella elävien elämään, joissain tapauksissa arvokkuutta jopa porvarillisilla mittareilla. Kun minä olin nuori – mistä, herra nähköön, on aikaa kulunut – muodissa olivat sellaiset valokuvaajat kuin Diane Arbus ja Anders Petersen, joille porvarillisen yhteiskunnan ulkopuolisuus oli ainakin valokuvaajien silmissä jonkinlaista kapinaa, valittu toinen todellisuus hyväksytyn valtakulttuurin ulkopuolella. Arto Timosen kuvissa ei ole vielä tässä näyttelyssä kuvia ihmisistä lainkaan, mutta syntyy vaikutelma, että kuvattujen asioiden taustalla olevat henkilöt eivät olisi virallisen ideaaliyhteiskunnan ulkopuolella omasta halustaan vaan siksi, ettei heillä ole sinne pääsyä.
Aiheesta on tulossa kirja, johon on suunnitteilla myös Timosen kuvat ihmisistä noiden nyt esillä (28.10. asti) olevien tuokiokuvien takana ja heistä Henna Paasosen kirjoittamat tekstit. En tiedä, minkä verran heillä on kokemusta kirjojen tekemisestä, mutta sehän on aika työlästä, ja kirjojen taittaminen yms. painokuntoon saattaminen on työläämpää kuin tekstien kirjoittaminen ja kuvien ottaminen. Toivottavasti se ei tule yllätyksenä vaan saamme todellakin nähdäksemme sen teoksen, sillä minua rupesi vilpittömästi kiinnostamaan, miten Arto Timonen tekee ne kuvat noista ihmisistä kun nyt syntyi se odotus, että ei ainakaan niin kuin Diane Arbus ja Anders Petersen aikanaan.
Mutta jotain oli Heinolassa ennallaan, nimittäin Suomen paras lelukauppa nimeltä Heinolan Talous-Muovi ja Lelu. Saavuimme paikkakunnalle sunnuntaina, ja hämmästykseksemme kaupan ovi oli auki ja itse omistaja Terho Endén paikalla monikymmenvuotiseen tapaan. En ole viime aikoina juuri joutunut tekemisiin lelujen kanssa, ja minua hämmästyttivät suuresti Boschin leikkihöyrysilitysraudat ja -espressokeittimet.
Paluumatkalla kävimme sitten Mikkelin Muistissa, sodan ja rauhan tutkimuskeskuksessa. Infografiikan harrastajana olin sangen vaikuttunut koko seinän kokoisesta maailmankartasta, jossa esitettiin animaationa toisen maailmansodan asetelmien muodostuminen ja tilanteen eskaloituminen lähtien ensimmäisestä maailmansodasta. Oli järkyttävää nähdä, miten ruskea – eli akselivallat – lisääntyi ja miten hitaasti liittoutuneet eli vaalean siniset syttyivät kartalle puolueettomien maiden vähetessä. Elämys oli myös joutua rintamalla hyökkäykseen virtuaalilasit päässä. (5.10.2023)
