...ja miten äärioikeistolaiset kristityt ryntäsivät suojelemaan täysrenessanssin julkihomo Leonardoa, joka ei ehkä ollut järin hurskas kristitty, mutta joiltain arvoiltaan kyllä konservatiivinen. Hän esimerkiksi vastusti kirjapainoa, koska painetut kirjat olivat toistensa klooneja eivätkä yksilöllisiä artefakteja.
Pariisisa alkoivat sata vuotta edellisten jälkeen uudet olympialaiset. Avajaiset olivat 26.7.2024. Edes urheiluhullu isäntä ei halunnut nähdä avajasia, sillä ne ovat yleensä sisällyksetöntä pompöösiä dekoraatiota, ja sellaisenakin aika huonoja. Niiden kun pitää näyttää mahdollisimman yhtä hyvältä niin paikan päällä kuin televisoituina. Se on oikeastaan fyysinen mahdottomuus eikä olekaan koskaan onnistunut. Joten päädyimme isännän kanssa käyttämään sen illan auringonlaskun ja järvellä ja sen yllä tapahtuvan värienmuutoksen katsomiseen, mikä on jo kompromissittomuuttaankin näyttävämmän näköistä kuin olympialaisten avajaiset.
Jo autossa matkalla kotiin satuimme kuulemaan avajaisten viimeisen numeron, Céline Dionin laulamana alkujaan Edith Piafin kapaleen Hymne à l'amour, ja kuulimme myös, että olympialaisten avajaiset, nämä visuaalisen tyhjänpäiväisyyden huippu, olivat aiheuttaneet kohun äärioikeistossa.
Kohua ei aiheuttanut tämä biisi, vaikka olisi voinut: doping-testejä tekevässä urheilutapahtumassa esitettiin päänumerona päihderiippuvaisen naisen tunnetuksi tekemä laulu. Toiseksi: ranskantaitoni on vanhettuneisuuttaan pahasti ruosteessa, mutta niltä ajoilta, kun se ei ollut, muistan, mitä laulaussa lauletaan, ja puhe on ehdottomasta rakkaudesta – useiten toistuva lause biisissä kuuluu "si tu me le demandes" – jos sinä sitä minulta pyydät. Ja viime aikoinahan on toisteltu, että Ukrainaa autetaan niin pitkään kun se sitä tarvitsee.
Huomiota oltin sitä vastoin kiinnitetty johonkin aivan käsittämättömään. En ole nähnyt liikkuvaa kuvaa tästä, mutta netissä on joka paikassa kuva ikään kuin kuvaelmasta, jossa ollaan pöydän ääressä, pöydän, jolla lojottaa sininen Bacchus. Tätä on tosiaankin aika vaikea käittää, mutta esimerkiksi nyt Suomessa Päivi Räsänen ja Ville Tavio ovat katsoneet, että kyseessä on kristittyjä loukkaava mukaelma Leonardon (1452– 1519) seinämaalauksesta Viimenen ehtoollinen (Leonardo on saanut tämän iäisyysprojektin luonteen saaneen työn tilauksen 1495). Käsittämättömäksi tämän tekee jo se, että kyseisessä freskossa ei lojota pöydällä kukaan eikä sitä myötä Bacchuskaan.
Kuulemma pointti olisikin, että pöydän ympärillä oli porukaa asettuneena samalla tavalla kuin Leonardon freskossa. Samanlaisuus tai pikemminkin samanlaisuuden kokemus perustuu mielensäpahoittajien silmissä kaiketi sille, että pöydän takana keskellä oli korostettu keskushenkilö kuten Leonardon teoksessa, ja tämä tulkittiin nyt ivakuvaksi Kristuksesta. Tulkinnan heikko puoli on valitettavasti se, että taiteen historia vilisee tällaisia pöytäseurueita, jopa ajalta ennen ajanlaskun alkua. Tämän asetelman alkuperä on siis varhaisempi kuin Leonardon luoma, ja epäilen Leonardon lainanneen sen varsin tietoisesti, sillä näitä "pakanakaudelta"/antiikin ajalta periytyviä kuvia esiintyi (nyky-)Italian alueella(kin).
On jonkin verran liikuttavaa tai säälittävää, että äärioikeistolaiset ja fundamentalistikristityt ovat ottanet puolustaakseen "rienaajien väärinkäyttöä vastaan" juuri Leonardon teoksen, koska nämä ryhmät eivät hyväksy homoseksuaalisuutta, ja Leonardo lienee vanhin myös asiakirjoista tunnetusti julkihomo, missä häntä seurasi nuorempana aikalaisena Michelangelo. Leonardo asui tuonnempana Salai-nimisen pikkurikollisen kanssa, mutta jo isänsä talossa majaillessaan (hän oli isänsä avioton lapsi) hänet ilmiannettiin 1476 notaari-isälleen nimettömällä kirjeellä. Siinä Leonardo kerrottiin nähdyn 17-vuotiaan Jacopo Saltarellin kanssa, henkilön, joka "pukeutuu mustiin vaatteisiin", mikä oli tuon ajan Firenzessä miespuolisen prostituoidun tunnusmerkki. Tätä ennen musta vaatetus oli ollut minkä tahansa yhteiskunnan ulkopuolelle suljetun henkilön tai ryhmän tunnusmerkki kunnes sen sitten omaksui merkikseen kristillinen papisto. Ovatko kaikki mustiin vaatteisiin pukeutuvat vaikkapa luterilaiset papit nyt sitten prostituoituja? – samalla todennäköisyydellä ja samassa mitassa kuin tämä Leonardon Viimeinen ehtoollinen on ollut tarkoitushakuisena mallina tai mallina mitenkään Pariisin vuoden 2024 olympialaisten tietylle ohjelmanumerolle?
Leonardo ei ollut henkilökohtaiselta vakaumukseltaan erityisen kristillinen vaikka tekikin kirkon tilaustöitä. Näistä usein valitettiin, sillä Leonardo käsitteli niissäkin asiota, jotka sattuivat häntä itseään kulloinkin kiehtomaan. Eritoten hänen Johannes Kastajastaan sen tilanneet kirkonmiehet totesivat, että se ei lainkaan herätä hartautta. Voi olla. Samoja piirteitä aikalaiset havaitsivat myös tuossa Milanossa sijaitsevan Santa Maria delle Grazien luostarin ruokasalin freskossa, nimellä Viimeinen ehtoollinen tunnetussa. Siinä Leonardo halusi kuitenkin ennen kaikkea tehdä materiaaliteknisiä kokeiluja. Ne sitten menivät mönkään, mistä seurasi, että työ turmeltui heti. Munkit eivät – ehkä joidenkin kuvan hahmojen eleisin liittyenkään – suoranaisesti fanittaneet freskoaan. He nimittäin olivat sitä mieltä, että siinä ei hyvä hävinnyt kun he puhkaisivat sen alaosaan oven.
Freskoa on restauroitu usempaankin kertaan, joten sitä ei tosiaankaan tiedetä, millainen sen on ollut tarkotus alkuaan olla. Ainakin viimeisin restauroija kertoi tuolloin varautuneensa kritiikkiin, joskaan en muista, tuliko sellaista, ei ainakaan kovin mittavaa. Työstä on kuitenkin säilynyt Leonardon työpäiväkirjoissa joitain luonnoksia, jota ovat ehkä hurskaampia kuin lopullinen työ.
Kaiken kaikkiaan Leonardolta tunnetaan hyvin vähän valmiita teoksia. Hän ei kerinnyt tehdä niitä, sillä hän suunnitteli kaikenlaisia laitteita ja tehosteita vallasväen juhiin, puutarhoihin yms. Tämän takia, jos Pariisin olympialaisissa on haluttu ottaa hänet esikuvaksi avajaisspektaakkelin suunnitteluun, tämä olisi enemmän kuin osuvaa, sillä varmaan Leonardo oli maailman ensimmäinen tunnettu päätoiminen spektaakkelisuunnittelija. Sitä paitsi hän vietti elämänsä viimeiset vuodet Ranskassa.
Ja mitä kuvien tai muidenkaan merkkien merkityksiin tulee, ne vaihtelevat historian saatossa. Esittävääkin kuvaa voidaan eri aikoina katsoa eri tavoin. Arvokin vaihtelee. Taidehistoriassa jotkut taiteilijat laskevat jopa rahallisessa arvostuksessa ja jotkut taas nousevat ja päinvastoin, kausittain. Jos Leonardon Viimeistä ehtoollista katsoo, on mahdollista nähdä se niin kuin aikalaiset sen näkivät – siinä on mahdollista nähdä ikääntyneiden miesten keskinäistä hellyttä, joka puolestaan on, jälleen kerran, mahdollista vaikka ei välttämätöntä, nähdä jotenkin kyseenalaisessa valossa. Meidän aikanamme tämä 1400-luvun lopun/1500-luvun tulkinta ei enää päde vaan kuvan merkitys on muuttuunut. Se nähdään nykyisin jo täysin puhtaasti pyhänä, eikä tässä kuvanlukutavassa ole mitään vikaa. Mutta kuten sanottua, aikalaiset eivät tuota kuvaa näin tulkinneet eivätkä suuremmin arvostaneet. (31.7.2024)
Pariisin vuoden 2024 kesäolympialaisten päätösjuhla 11.8.2024.
Meidän kattilkunnassa on ja vuosikymmenet sitten todettu, että huonointa, mitä telkkarista voi katosoa, ovat olympialaisten avajaiset ja päätösjuhlallisuudet, joten Pariisin tämän vuoden avajaisspektaakkelin sijaan tuijotimme Suomen itärajalla hämärtyvää järvimaisemaa.
Kävi ilmi, että ne avajaiset olisi pitänyt katsoa. Nimittäin Päivi Räsänen ja Ville Tavio paheksuivat tapahtumaa, ja sehän on tosi suositus asialle kuin asialla. Luultavasti he häpeävät paheksumistaan nyt, sillä heille lienee monelta taholta paljastettu, että heidän paheksuntansa johtui lähinnä heidän puutteellisista taidehistorian tiedoistaan. Noin ylimalkaan olen päättänyt ajan ja energian säästämiseksi jatkossa kiinnittää yhteiskunnassa huomiota vain sihen, mitä Päivi Räsänen ja Ville Tavio paheksuvat, sillä kokemus on opettanut, että ne asiat ovat takuuvarmasti hyviä ja kannatettavia.
Siispä tälläsin itseni telkkarin ääreen, kun alkoivat Pariisin 2024 kesäolympialaisten lopettajaispippalot.
Ne olivat historialliset.
1960-luvun lopulla ilmeistyi sen aikakauden viestinnän teorian, marxilaisen sutjakan, klassikko, Guy Depordin teos suomennetulta nimeltään Spektaakkelin yhteiskunta. Kirja, ilmestyi suomeksi aika myöhään, joskus 2000-luvun alussa muistaakseni, eli vasta, kun some teki jo tuloaan ja kaiketi sitä katsottiin tarvittavankin juuri siksi. Teos on iäkäs, mutta kyllähän sen pääväitteet ovat vuosikymmen toisensa jälkeen, informaatioteknologinen muutos toisensa jälkeen, osoittautuneet todemmiksi ja todemmiksi. Depord väittää, että ihmisten väliset suhteet muuttuuvat suorista kontakteista enenevässä määrinvälineiden kautta tapahtuviksi. Hänen mielestään tämän taustalla on kapitalismi voitontavoitteluineen, mutta väite on vakavaksti otettava, vaikka kapitalismi unohdettaisiinkin välistä. Näitä välineissä kulkevia, keinotekoisesti valmistettuja, enemmän tai vähemmän todellisuuteen pohjautuvia esityksiä kutsutaan representaatioiksi, ja kun nämä vielä ketjuttuvat ja muuttuvat viestitä ja viestintävälineestä toiseen poukkollessaan, viestien vastaanottajien käsitys todellisuudesta hämärtyy nopeasti. Depordille representaatiot olivat tarkotushakuisia ja sellaisina elämyshakusia, ja niinä ihmiset lopulta tottuvat ottamaan koko elämänsä. Seuraava on poliittisesti epäkorrekti mielipide, mutta koska olen vanha eikä minulla ole tässä mitään uraa vaarannettavana, uskallan väittää, että nykyisin muodikas masennus on reaktio tähän representaatioiden epäaitoon avaruuteen ja vieläpä se itse masennuskin kollektiivisesti tuottamalla tuotettu, tarkoitus- ja elämyshakuinen valtakunnanlaajunen massiivinen spektaakkeli. Minä en siis vähättele tässä kärsimystä vaan kyseenalaistan sen tuotteistamisen etiikan.
Nuo olympialaisten päättäjäiset olivat nyt niin vähän spektaakkeli kuin tuollaiset megatapahtumat voivat olla. Urheilijat ja yleisö olivat suoraan osa tapahtumaa, vaikka sen olikin suunnitellut perusrakenteelltaan joku (Thomas Jolly) ja vaikka siinä oli osia, kirjaimellisesti esityksiä, joilla oli myös spektaakkeliluonnetta, joskin sitäkin spektakkeliluonnetta oli pyritty minimoimaan. Siis elämystä tuotmalla tuotettiin mahdollisimman vähän, tapahtuman aidolle ihmistenväliselle syntymiselle annettiin mahdollismman paljon tilaa syntyä itsestään.
Ne olivat juhlaan osallistujien juhlat, ja tv-katsojat pääsivät melkein mukaan sikäli kun empatiakyvyt riittivät, mihin tietenkin vaikutti myös tapahtuman kuvaamisen tällaisille tilaisuuksille paikoin epätavanomainen kuvaamisen tapa. Areenatapahtumien kuvaaminen on vaikeaa, ja kaikki tähän Pariisin tapaukseen asti näkemäni olympialaisten avajaiset ja päättäjäiset ovat epäonnistuneet siinä surkeasti. On saatu kyllä aikaan komeita spektaakkeleita, mutta spektaakkelin luonteeseen kuuluu vastaanottajan tajunnan täyttäminen turruttavalla, komealla merkityksettömyydellä. Pariisin päättäjäiset olivat nyt merkityksillä ladatut, ja voi olla, että se oli joilekin katsojille liikaa – merkityksellisyys edellyttää omaa osallistumista, sillä ei voi kokea mitään merkityksellistä ellei aktiivesti koe sitä merkityksellisyyttä. Kehäpäätelmä, mutta minkäs tälle voi. Merkityksellisyyttä ei voi kokea vain tuijottamalla kuin zombi. Voikin olla, että tapahtuman seuraamiseksi piti olla hieman normaalia koulutetumpi medialukutaidoltaan. Meilläkin isäntä kävi nukkumaan ennen minua.
Olympialaisten aikaan tapahtui kanaalin toisella puolenkin jotain. Siellä teinipoika puukotti toistaiseksi julkaisemattomasta syystä kuoliaaksi kolme pientä tyttöä, jotka olivat osallistuneet lasten tanssikurssille. Pian katastrofin tultua julki alkoi levitä huhu, että poika olisi ollut islamisti tai ainakin maahanmuuttja. Tämä ei pitänyt pakkaansa, mutta äärioikeistolaiset – hommaa oli ollut organisoimassa neteitse vallan joku suomalainenkin – saivat hyvän syyn ruveta mellakoimaan; on kuulemma jotain näyttöä, että rahoitusta ja ilmeisesti muutakin tukea oltiin saatu myös Venäjältä. Mutta sitten kävi niin, että naapurustot, joissa äärioikeistolaiset mellakoivat, kääntyivätkin äärioikeistolaisia vastaan. Paikalliset alkoivat auttaa niitä, jotka uskontonsa tai ihonvärinsä takia olivat joutueet mellakoitsikoiden kohteiksi. Hajotettu moskeija korjattiin yhteisvoimin, uhan alaisille naapureille, jotka eivät enää uskaltaneet kaduille, käytiin kaupassa jne. Ja syntyivät rasismin vastaiset vastamielenosoitukset.
Meneilään on Venäjän hyökkäyssota Eurooppaan, jonka se aloitti Ukrainan kautta. Meneillään on (tavanomainen…) Israelin ja palestiinalaisten välinen sota, joka on ottanut kierroksia Israelin pääministerin, Hitlerin juutalaiseksi vastineeksi havittelevan Netanyahun toiminnasta. Meneillään on pitkin Eurooppaa ja Yhdysvaltoja etenkin toisen polven siirtolais/maahanmuuttajanuorison väkivaltaista häiriökäyttäytymistä. – Mutta meillä ovat olleet myös nämä sanottakoon nyt siten vaikka että rakkauden juhlat, vuoden 2024 Pariisin olympialaisten avjaiset ja päättäjäiset ja Englannin rasismin vastiset mielenosoitukset.
Eilen illalla kiinalaisella ulkomaalaisille suunnatulla propagandasivustolla Globaltimes.cn:llä seisoi otsikko "UK riots: When will West accept that Western dominance has ended?" Heti tuon luettuani mieleeni juolahti, että näillä rakkauden juhlilla voi olla se ikävä seuraus, että pyrky länsimaisiin yhteiskuntiin kasvaa entisestään eli jo nyt hallitsematon maahanmutto saattaa äityä. Sillä länsi, ikävä kyllä, dominoi arvoillaan, väitti Kiina mitä hyvänsä. Tekisi mieli kysyä Kiinalta, arvostetaanko Kiinaa maailmalla niin, että sinne pyrittäisiin muuttamaan? Olen ollut lukevinani, että Kiinasta on ruvettu taas pakenemaan, nyt Etelä-Amerikan kautta. Onko kiinalaista kulttuuria olemassa – kuinka moni edes kiinalainen arvostaa sitä kiinalaista muinaiskultuuria, jota he virallisesti propagoivat? Kun kiinalaiset nuoret alkavat opiskella kuvataidetta tai musiikkia, onko heillä opiskeltavaneen kiinalaista nykykuvataidetta ja tutkimusta ja etteivät vain tulevat kiinalaispianistit ja viulistit länsimaisia klassisia teoksia, koska hauavat? – Eivät länsimaiset musiikin opiskelijat opettele kiinalaista musiikkia – koska eivät halua. Venäläisetkin voisivat lakkaamalla apinoimasta koko ajan läntistä kulttuuria. Mikseivät he lakkaa? Vai onko länsimainen kulttuuri niin vetovoimaista venäläisen eliitinkin mielestä? (12.8.2024)
