Takana sesongin viimeinen reissu itärajan pintaan. Ohjelmassa oli protokollan mukaan mm. laiturinnosto, ja oheinen kuva havainnollistaa jonkin verran sitä, miten matalalla vesi on. Normalisti tuossa meidän laiturin päässä on vettä vähän aikuisen vyötärön yläpuolelle eli sen verran, että lapsena siitä sujuvasti pää edellä hypättiin. Kellokivi, joka on yleensä sellainen pikku nyppylä, oli nyt likimian saari, ja Koussikkakivi, joka lapsuudessani jäi juuri ja juuri veden pinnan alapuolelle ollen ikuinen huudon ja valistuksen aihe siitä, ettei sen lähelle saa veneellä mennä – meidän lapsuudessammehan pennut soutelivat järvellä omia aikojaan alituiseen eikä pelastusliiveistä oltu kuultukaan – oli nyt näkyvissä veden pinnan yläpuolella.
Kun laituri oli nostettu, laitoimme illalla järvelle pieniä, pyöreäpohjaisia, vajaan tunnin palavia kynttilöitä. Niitä oli viisi, kaikki erivärisiä. Nimesimme ne sukulaisvainajillemme, mukaan lukien koiramme Dingen. Isä jäi heti alussa jälkeen muista, mutta hän nyt ei muutenkaan viihtynyt tällaisissa tilaisuuksissa ja hän sammuikin heti kättelyssä. Muut lopettivat palamisensa vuoron perään, vähän kuin luonteensa mukaan, mutta äiti se vain jatkoi hehkumistaan vielä senkin jälkeen, kun olimme jo käyneet nukkumaan, tuolloin jo ihan keskellä järveä.
Viime yönä nurkkapissillä käydessäni peilityynellä järvellä köllötteli mahtava täysikuu. Kun aamulla heräsin klo 6.40, jouduin menemään rantaan istumaan kivelle – laiturihan oli jo nostettu – katsomaan kahdenkymmenen minuutin näytelmän, kun järvi purkautui sumusta. Alkuun kaikki oli valkoista, vain muutama tumma karahka pisti esiin suon laidasta. Hiljalleen aurinko lämmitti esiin keltaisena hehkuvan rannan vasemmalla näköalueeni reunalla. Utu väistyi ikään kuin liukuen oikelle, jossa tuntui vallitsevan kuin eri maailma. Kohta koko vastaranta kylpi auringossa. Ilma oli mahtavan kirkas, kirkaampi kuin ikinä kesällä, ilmeisesti siksi, ettei ollut mitään sitepölyjä tai muita, ja jokaikinen Papinniemen kallioiden roso erottui terävänä. Ja kun vain muutama valkoinen harsonriekale vielä ajelehti suon tietämillä, nousin kiveltä ja rupesin valmistautumaan lähtöön siltä paikkakunnalta.
Mökkipitäjässä oli hirvittävän kuivaa. Kanttrelleja ei ollut tavanomaisissa paikoissa, mutta saimme niitä vähän mukaamme epätavanomaisista. Koiranheisipuissa sitä vastoin oli tavanomaista enemmän marjoja.
Kuvan oksat, muuten, ovat maitohinkissä, jolla haimme maitoa naapurista, kun olin lapsi. Meillä oli käytössä kaksi maitotonkkaa. Toinen tämä punaruskea ja toinen sellainen tavallinen. (11.9.2022)
