Kaisun syntymäpäiväkirja
Kaisun Kirjapajan vuonna 1947 painama Syntymäpäiväkirja oli vuosikymmenten saatossa ottanut ja hajonnut. Tässä kirjansidontabuumissani lupasin korjata sen. Varoitin Kaisua, että selän korjaaminen muuttaisi kirjan ulkonäköä hieman, semminkin kun alkuperäinen selkä oli tuusannuuskana.
Liimasin kirjan uudelleen ja viimeistelin kapiteelinauhoilla. Kapiteelinauhoja kirjassa ei siis alun alkaen ollut, mutta koska Jokisen kirjasitomosta olin tullut toistakymmentä vuotta sitten ostaneeksi valmiiksi kasatun pakkauksen eri värisiä kapiteelinauhoja ja ruskea oli kokonaan käyttämättä, laiton nyt sitten uskottomana alkuperäislaitokselle ne nauhat. Toinen syy oli se, että kirjan selän päät olivat aika rispaantuneet, ja kapiteelinauhat hiukan suojaavat niitä jatkossa, toivoakseni. Tein tietenkin myös uuden selän ja liitin siihen kansipahvit, joille en tehnyt yhtään mitään. Selkään laiton kloottia, jota sitäkin oli varastojen pohjalla joitain sellaisia värejä, joista en ollut erityisemmin piitannut. Esimerkiksi nyt en satu pitämään ruskeasta, mutta jostain syystä olin ostanut sitä. Mutta tähän se ruskea klootti kävi kuin nenä naamaan. Liimasin selkään vielä sen, mitä alkuperäisestä selästä oli jäljellä.
Jokisen kirjansitomon ihmemaasta olin aikanaan ostanut myös marmoroituja papereita. Yleensä olen marmoroinut paperini itse, ja ihmetyttää, mikä minut oli saanut ostamaan ylipäätäänkään koko valmiita marmoripapereita, mutta Jokisen kirjasitomossa käydessäni minuun iskee jokin samantapainen vimma kuin muihin naisiin rätti- tai kenkäkaupoissa. Yksi ruskeasävyinen marmoripaperi kuitenkin kävi mielestäni tähän Kaisun kirjaan, ja niin siihen tuli nyt marmoroidut etulehdet.
Minä pidän kirjasidonnasta mutta minulta puuttuu käsityöläisen luonne. Olen liian kiinnostunut pääsemään äkkiä loppuun, kun taas oikean käsityöläisen kuuluu olla sitä mieltä, että matka, ts. tekeminen itse, on se varsinainen juttu päämäärän sijaan. Niinpä jouduin repimään ensimmäisen etupuolen etulehtiparin pois, koska se oli liimautunut vinoon. No, laitoin toisen… Se on parempi, muttei täydellinen…
Toivottavasti Kaisu ei järkyty kirjansa kokemasta muodonmuutoksesta. (8.3.2009)
Edelfeltin näyttelyluettelo ja Kairon nainen
Tänään on ollut Suonenjoella aurinkoinen pakkaspäivä, siinä -15°.
Kävimme vierailulla naapurissa, missä Kaisulla oli antaa minulle lisää korjaussidottavaa. Kiinnostavin on Edelfeltin näyttelyluettelo vuodelta 1910. Se on myös työläin, sillä se on ommeltava aivan uudelleen. Irti revennyt nimiö on riekaleina - liimaan sen palaset jollekin toiselle paperille ja sidon siten kirjaan. Kansia ei ole ollenkaan.
Kirjalla on mielenkiintoinen tarina, sillä Kaisu muistelee ostaneensa sen Kirjava Satama -nimisestä vihertävästä tapahtumasta, jota pidettiin 80- ja 90-luvuilla ikään kuin Mansikkakarnevaalien varjotilaisuutena Rautalammin Kerkonkoskella, samana viikonloppuna. Itse en käynyt siellä koskaan, sillä noihin aikoihin minua ei olisi saanut Savoon jumalakaan. Kirjavassa Satamassa jumalat olivat tosin huomattavassa asemassa. Kaikki uskonsuunnat olivat siellä edustettuina. Samoin kaikki kulttuurin alat. Oli kaikenalaisia esiintyjiä alastontanssista kosken kivillä tavanomaisiin musiikkiesityksiin ynnä tietysti poliittisia puhujia useammastakin puolueesta joskin epäilen, ettei kuitenkaan Kokoomuksesta. Ja kaikenlaisia myyntikojuja kuten juuri vanhoja kirjoja.
Muita korjattavakseni ottamiani kirjoja on mm. Noel Barberin Kairon nainen, yksi Tarzan-kirja ja Aarresaari. (15.1.2012)
Projekti alkuun
Oheisessa kuvassa tarpeet, joista pitäisi saada kasaan kaksi säädyllistä kirjaa.
Levällään olevampi on Edelfeltin näyttelyluettelo vuodelta 1910.
Repaleisella nimiöllä on lyijykynällä tehty signeeraus Sara von Becker. Minä en tiedä, kuka on Sara von Becker, mutta maassamme vaikutti 1800-luvun lopulla Adolf von Becker, ranskalaiseen realismiin kallistunut taidemaalari ja opettaja, joka opiskeltuaan itse useissa Euroopan kaupungeissa auttoi sitten monia suomalaisia taideopiskelijoita näiden pyrinnöissä hankkiutua etenkin Pariisiin taideoppiin. Esimerkiksi hänen avustettaviinsa kuului Edelfelt.
Suunnitelmanai oli ensin liimata nimiö jollekin toiselle paperille, mutta sitten olisivat toiselta puolelta peittyneet merkittävien kuraattiorien nimet, painopaikka jne.
Kirjan alku eli teosluettelo on painettu päällystämättömälle, nyt kohtalaisen kellastuneelle eli siis mekaanista massaa sisältävälle paperille, mustalla.
Itse kuvat on painettu off setilla mattapintaiselle päällystetylle paperille, pelkästä sellusta tehdylle, joka ei ole kellastunut tippaakaan. Painoväri on musta. Yleensä näihin aikoihin kuvat painettiin syväpainolla seepialla painovärillä. Syväpainoa suosittiin, koska sen rasteripiste ei näy - rasteripinnan tummuuden kun määrää syväpainossa painolevyssä olevan rasteripisteen syvyys, ei sen pinta-ala kuten off set- tai kohopainorasterissa. Toinen syy saattoi olla syväpainolevyjen retusoitavuus.
1900-luvun ensivuosina rasteritiheydet olivat vielä melko pieniä, mutta tässä käsillä olevassa tuotoksessa rasteri on hämmästyttävän tiheä ja sävyliukumat erittäin hyvät. Tulee vallan mieleen, että Photo Shop on kenties pilannut kuvankäsittelytaidon. Painolaitos Lilius & Hertzberg on ollut siitä sen verran ylpeä kuviensa rasteroinneista, että on laittanut kuvien kulmiin negana oman LH-logonsa. Kaikki eivät kuitenkaan ole omaa painolaitoksen tekoa, sillä muitakin rasteroinnin yhteydessä tehtyjä logoja kuvista löytyy.
Toinen kirja, tuo, jossa on repeytynyttä ruskeaa muovia ylivetona, jonkun nakertama kulma ja selkä kadonnut, on Barberin viihderomaani nimeltä Kairon nainen. (21.1.2012)
Ommeltu Edelfelt
Edelfeldin näyttelyluettelon kasaaminen etenee.
Purin siis ompeleet ja avasin vihot, ja osaan arkeista liimasin silkkipaperista taitteen kohdalle vahvikkeen. Arkit nimittäin olivat kuluneet taitteesta lähes poikki, eikä niitä niitä muuten olisi voinut enää ommella takaisin vihoiksi.
Tässä vaiheessa alkoi paljastua katastrofin ainekset. Liimasin nimiön silkkipaperille, mutta siitä ei suoraan sanottuna tullut kovin kaunis. Itse asiassa se on aivan hirveä, sillä kuitusuuntaeron takia eri tahtiin kuivuneet ja kutistuneet paperit ruttasivat toinen tosisiaan - sillä kävi ilmi, että kirja oli valmistettu kaikkien taiteen sääntöjen vastaisesti vastakuituun, kun taas minä olin toiminut normaaliin tapaan eli sen mukaan, että paperin kuitusuunta olisi selän suuntainen.
Tein tuollaiset moninkertaiset etulehdet, jotka ommellaan ensimmäiseen ja viimeiseen vihkoon kiinni. Toivon sen lisäävän kestävyyttä. Etulehtien väri saattaa vaikuttaa villiltä, mutta tässä ei nyt pyritä uskollisuuteen alkuperäiselle. Alkuperäisen ulkonäöstä kun ei ole edes tietoa. Siispä otin runsaasti vapautta vuosikymmeniä keräämästäni paperivarastosta, josta on aika päästä hiljakseen eroon. Villeydestään huolimatta etulehtien väri tulee kyllä sopimaan marmoroitujen ylivetoarkkien väriin.
Ompelulanka on harmaata. Eihän se jää näkyviin muualta kuin vihkojen keskiaukeamista, mutta aina pitää brassailla, jos voi.
Pitää myös aina kierrättää, jos voi, ja kirjansidonnassa on kunnostauduttu kierrättämisessä aina palimpsestien päivistä alkaen. Nauhaheftaukseni nauhat ovat peräisin ajalta, kun muodissa olivat housut, joissa oli kaiken maailman nauhoja. Olen ottanut nauhat talteen, ja tässäpä niille on oiva hyötykäyttö. (28.1.2012)
Pahvitettu Edelfelt
Edelfeldin näyttelyluettelossa on nyt kansi- ja selkäpahvit. Kun kirjaan tehdään nuo eilen kuvatut monimutkaisemmat etulehtipaperit pahvitustaitteineen, kannet ja selkä kiinnitetään kirjaan ennen niiden päällystämistä. Jos tehdään yksinkertaiset etulehdet, kirjaan kiinnitetään valmis kansi samalla kun etulehdet. Nyt tuo edellä mainittu kuitusuuntaongelma pakotti tekemään järeitä ratkaisuja.
Leikkasin myös kirjan syrjät siisteiksi. En mielelläni silppua kirjoja. Jos kirja on vanha, se voi vapaasti näyttää kuluneelta. Nyt mekaanisesta massasta valmistetut sivut olivat reunoistaan niin murtuneet, että otin varmuuden vuoksi joka puolelta melkein puoli senttiä pois - joka tapauksessa leikkasin mahdollisimman vähän, eli vain siihen asti, kun raunat olivat risat. Ettei repeileminen enää niistä kohden etenisi.
Kuvassa näkyy, mitä kirjaan on päällyksiksi tulossa. Oikealla alhaalla näkyy violettia kloottia, jota tulee selkään ja kulmiin. Omituinen pala, joka minulla on ollut vuosikymmenet, enkä edes muista, mistä tällainen eksoottinen väri on varastoihini ajautunut. Ja violetin ja turkoosin kirjavaa marmoroitua paperia. Ja ruskeat kapiteelinauhat.
Noihin puuhiin ryhdyn tässä nyt hetimiten, ja sitten kirja viettää kolme vuorokautta puristuksessa. (29.1.2012)
Valmis?
Avasin äsken Kaisun Edelfeltin näyttelyluettelon puristuksesta. Se oli jännittävää, sillä kyseessä on halpa luettelo, joka oli tuolloin 1910 tehty normien vastaisesti vastakuituun.
Paperin kuitusuunnan pitäisi olla kirjassa selän suuntaisesti, eikä tässä siis ollut, mikä vaikeuttaa liimaamista. Liimaukset eivät ensinnäkään välttämättä pysy, ja toiseksi paperi alkaa ruttaantua ja aaltoilla, kun se saa niskaansa kosteutta liimasta. Tässä kirjassa ei luullakseni ole ollut aikanaan kovia kansia, mikä on mahdollistanut tuon vastakuituun toimimisen.
Minä pistin kirjaan kovat kannet, mikä merkitsee paljon liimaa eli paljon kosteutta. Niinpä sivut rypistyivät sieltä, missä olivat eniten kosteutta saaneet, eli kirjan alussa ja lopussa.
Panin kirjan tuon oheisen kuvan ottamisen jälkeen takaisin puristukseen siinä toivossa, että sivut oikenisivat. (Toivo osoittautui turhaksi) (1.2.2012)
Potretissa Edelfeltin näyttelyluettelo ja Barberin Kairon nainen
Nyt olen sitten saanut valmiiksi molemmat taanoin aloittamani Kaisun kirjat. Edelfeltin näyttelyluettelosta on ollut paljonkin puhetta sen ongelmallisuuden tähden. Toinen kirja on Barberin Kairon nainen. Palautan kirjat, kun menemme seuraavan kerran Suonenjoelle. Kairon naisen aion jopa lukea sitä ennen. Siinähän sen sitten näkee, kestääkö se vai ei.
Kairon naisesta puuttui kokonaan selkä. Kansissa oli repaleista ylivetomuovia. Toisen kansipahvin saattoi käyttää, kun repi muovit pois, mutta toisen joutui uusimaan, sillä joku oli nakertanut kulmasta, lapsi tai eläin. Ja uudet etulehtipaperitkin on.
Molemmat kirjat ovat nyt lukukelpoisia, mutta siinä se sitten onkin. Etenkin harmittaa, etten älynnyt Edelfeltin kuitusuuntajuttua ennen kuin liimasin nimiön silkkipapereille. Sillä nyt se nimiö on aivan hirvittävä! Muitakin seurauksia kuitusuuntaongelmasta oli, mutta niiden kanssa elää. (5.2.2012)
Jalnoista laulukirjaan
Tipauttaessani isännän kyydistä Suonenjoella toissa aamuna, nappasin mukaani pari Kaisun rikkinäistä kirjaa. Minulla on niitä siellä muovikassillinen työpöydän kaapissa. En ruvennut valikoimaan, mutta toivoin, että käteen olisivat tarttuneet Tarzanit, mutta tarttui kaksi Jalna-sarjan teosta.
Aika huonossa kunnossa ovat, ja tuosta, mistä olen jo irrotellut etukanen, näkyy, että kyse on kunnon nauhaheftauksesta, jonka pitäisi kestää hurjasti. Irti olivatkin lähteneet molemmista kirjoista selät. Kannet ovat hyvin pysyneet kiinni sisuksissa.
Eli näistä sitä aletaan taas vääntää ehjiä kirjoja. (12.4.2012)
Ja sitten vain purkamaan kirjoja...
Yritin äsken käydä ostamassa yhden eksemplaarin uudesta Solzenitsynin Gulagin painoksesta, mutta ne kirjat oltiin myyty Kuopiosta loppuun eilen.
Syy ei ole siinä, että kansakunta olisi kaivannut po. teosta, vaan siitä, että sen on nyt kustantanut Sofi Oksanen ja markkinointiponnisteluihin on osallistunut epälukuinen määrä muita vaikuttajia, jotka kirjoittelivat siitä sopivasti muutamaa päivää ennen julkistamistilaisuutta blogeillaan. Eli diksurssikysymys, tämäkin. Jos kirjaa oltaisiin toimitettu kirjakauppoihin se 3 000 kpl jonkun muun kustantamana joidenkin muiden yrittäessä myötävaikuttaa, ei puhettakaan moisesta menestyksestä.
Vaikka en saanut kirjaa, näin sen. Joku nimittäin oli varannut sen, vaikkei ollut vielä hakenut. Mutta näin vain kannen päällyspaperin, ja se oli jokapojan tietokirjakansia, standardien standardi. Eli sanalla sanoen typerin mahdollinen. Sidosasua en siis päässyt tutkimaan, en myöskään typografiaa. Aion suhtautua niihin kriittisesti, sillä tämä yhteiskunta pakottaa minut ostamaan sen kirjan. Minä en pidä siitä, että minua pakotetaan.
Tämä yhteiskunta ei siis kysy minulta, haluanko ostaa tuon kirjan vai en, vaan se vain yksinkertaisesti pakottaa samalla tavalla kuin se pakottaa minut ajamaan autoa, vaikka minulla on autoiluneuroosi. Minun elämästäni ovat tehneet helvetin jo insinöörit, ja jos tässä mainitussa teoksessa, joka minut pakotetaan ostamaan tai ainakin lukemaan, on huono sidosasu ja typografia, kirjoitan siitä rumasti kuin insinööreistä. Piste. Jo siitäkin syystä, että minua on nyt juoksutettu sen kirjan perässä.
No, kirjoitinpa minä mitä tahansa, siitä ei ole kenellekään mitään harmia, sillä minun blogiani ei lue kukaan.
Mutta kyllä vituttaa tuollainen diskurssiivinen pakottaminen. Tajunnantäyttövallan käyttö.
Siispä ei auta muu kuin turvautua todellisuuspakoon ja jatkaa Jalna-sarjan sitomista.
En tiedä, miten po. kirjojen itse ompelu on suoritettu, se on voitu hyvinkin tehdä jonkinlaisella mekaanisella laitteella, mutta perustekniikka on käsinsidonnassa käytetty. Kyseessä on nauhaheftaus, eli selän yli kulkevat nauhat vähän matkaa kansiin. Etulehdet ovat/ovat oleet pahvitustaitteelliset, ne on ommeltu kiinni ensimmäiseen arkkivihkoon ja kantta vasten tulevan etulehden ja pahvitustaitteen välissä on tukikangas, mikä vaatii välttämättä käsityön. Selkä on ollut irtoselkä.
Kirjan reunat olivat melko kuluneet ja jotkut vihot pursuivat yli. Koska en pidä Jalna-sarjaa kaunokirjalisesti kovin merkittävänä, survaisin nivaskat leikkuriin ja tasasin reunat. Kuten ylimmästä kuvasta näkyy, joku on päässyt nakertamaan paperia taitteista pahemman kerran. Sotkin reunan syömäkoloihin liimaa ja pistin päälle kapiteelinauhat. Kirjoissa ei ennestään niitä ollut.
Kirjoissa oli siis ollut irtoselät, ja tein sellaiset nytkin. Koska aina pitää kierrättää, päätyi Kansinvälisen semiotiikan instituutin kirje irtoselän kiinnitykseen. Se on oikein hyvää pitkäkuituista sellupaperia, kotimaista ruutuvesileimattua Terreusta. (14.4.2012)
Seuraavan kerran Suonenjoella käydessä otin lisää sidottavaa
Kun tulin viikonlopun viettoon Kuopioon, poimin Suonenjoelta isännän kyytiin, ja otin samalla lisää korjaussidottavaa. Olin muistellut, että Tarzaneita olisi ollut parikin kappaletta, mutta muistin väärin. Kaisun muovikassista löytyi vain yksi Tarzan. Ja Stevensonin Aarresaari.
Ovatpa problemaattisia kappaleita.
Tarzan on aikanaan sidottu iäisyyttä silmälläpitäen. Se on täysin käsin sidottu. Bindinauhat on jopa hapsutettu päistä kansin liimatessa. Toivottavasti erottuvat kuvassa.
Tarzanissa on pahvitustaitteelliset etulehdet, jotka on ommeltu ensimmäiseen vihkoon, sisällä vahva tukikangas. Kuvassa näkyy pahvitustaitteen kiinnitys kirjan sisällä, ensimmäisen ja toisen vihkon välissä.
Kun revin tuon kuvassa näkyvän nerollisen pakkausteippikorjauksen pois, paljastui, että selän klootti oli pahasti rispaantunut, ja selkä oli kiinni kirjassa vain tuolla pakkausteipillä sekä muutamalla kankaan langalla alareunasta.
Tämäkin kirja on hankittu Suonenjoen yhteiskoulun kirjaston poistomyynnistä, mutta kyseisen kirjaston eduksi on sanottava, että kirjaa ei ole muovitettu. Tällä tavalla sidottua kirjaa ei tarvitse muovittaa, sillä tämä kestää paremmin näin.
Mutta mitä tehdä kirjalle, joka on rakenteellisesti aivan kunnossa? Päätin repiä klootin irti niiltä osin kuin se helposti lähtee ja höyryttää reunoista puhkikuluneen ylivetopaperin pois. En irrota kansia, sillä ne ovat todellakin tiukasti kiinni kirjassa pahvitustaitteellisilla etulehdillään. Ompeleet ovat ehjät. Joten vedän selkään uuden liiman ja laitan päälle uuden klootin niin selkään kuin kulmiin sekä uuden ylivetopaperin.
Aarresaarta sen sijaan on muovitettu. Haluaisin kirjaan ylivetopaperin kuvan, mutta mitenkä sen laitat, kun siinä on se viheliäinen teippi. Kirja on teollisemmin valmistettu kuin Tarzan. Kirjan sisukset ovat olleet kiinni kansissa yksinkertaisen etulehden ja selän yli kansiin kulkeneen kapean harsokaistaaleen avulla. Harson päällä ei selässä ole ollut paperia. Tämä näkyy oheisessa kuvassa, jossa myös Tarzanin sivuilla esittelee joku Suonenjoen yhteiskoulun kirjaston lukija seksuaalisia turhaumiaan.
Onkohan kukaan tutkinut kirjastojen kirjojen tuhruja? Jokuhan on tehnyt ne ikään kuin julkisesti, kirjaston kirjaan.
Olenkohan muistanut mainita tällä blogilla ennen, että kirjastojen harjoittama kirjojen muovittaminen on mielestäni toimintaa, josta pitäisi luopua?
Kirjakauppa on tärkeä asia. Sanottakoon vielä sama asia toisin: kirjapaino ja kirjakauppa ovat jo syntyessään olleet erottamattomia. Kirjoja on ollut jo ennen kirjapainoa, mutta jo itse kirjoitus on syntynyt alun alkujaan kirjanpitotarkoituksiin eli talous ja kirjoituskin ovat kulkeneet aina käsikädessä. Ja kun kirjoja alettiin painaa, kirjat olivat maailman ensimmäinen massatuote. Muita teollisia massatuotteita alkoi ilmaantua vasta useampia vuosisatoja myöhemmin. Kirjat olivat näin ollen myös ensimmäiset tuotteet, jotka kohtasivat jakeluongelmia, ja niiden valmistajat joutuivat turvautumaan mainontaan. Maailman ensimmäinen ilmoitus on kirja ilmoitus, William Caxtonin plakaatti vuodelta 1477. Siinä oli vain tekstiä, mutta myös ensimmäinen sellainen ilmoitus, jossa tuotteen myyntiä pyrittiin edistämään oikein kuvalla, on sekin ollut kirjailmoitus, Gerhard Leeun kirjapainon plakaattivuodelta 1491.
Mutta tämän tietäenkään minä en käsitä, miksi kirjastot teippaavat kirjojen päällyspaperit kirjoihin peittämään kirjojen sidosasun ja tekemään kirjojen käsittelemisestä epämiellyttävää ja korjaamisesta jotakuinkin mahdotonta?
Se päällyspaperihan on pelkkä myyntipakkaus. Se suojelee kirjaa kaupassa, kun ihmiset selaavat kirjoja ostopäätöstä harkitessaan, ja sillä on myös mainosfunktio kuten kaikilla muillakin pakkauksilla. Kun ihminen ostaa jonkun muun käyttöesineen kuten vaikkapa muistitikun, hän ei suinkaan säilyttele niitä kaiken maailman impattuja muovikoteloita paperilärpäkkeineen, jossa muistitikut myydään. Myyntipakkausten liimaaminen teipillä kiinni kirjoihin on sama kuin teippaisi muistitikun myyntikotelot pysyvästi kiinni siihen mustitikkuun.
Ne päällyspaperit ovat kyllä arvokasta mainonnan historiaa, ja toki sillä, miten tuote myydään, on osuutensa myös kirjan asemaan kulttuurissa aina itse sisällön määrittymiseen asti. Tai tarkemmin sanottuan, kaikin osin kirjan sisältöä ja sitä, miten sitä myydään, ei edes voida erottaa toisistaan. Mutta joiltain osin voidaan, ja se osa voisi olla se, mitä kunnan- ja kauunginkirjastoissa säilytetään. Kansallisikirjasto voisi sitten erikseen arkistoida kirjat myös myyntikikkoineen, ja siinä samlla voisivat arkistoida muunkin kirjaan littyvän mainonnan kuin vain päällyspapein. Se päällyspaperi on vain yksi tekijä kirjan makkinoinnissa.
Kirjan kirjoittaja ja sen konkreettiseen fyysiseen olomuotoon saattaja eli sidoksen, typografian ja mahdollisesti muunkin taiton yms. suunnittelijat eivät suoranaisesti osallistu mainontaan. Toki hekin useinmiten ovata 'reaalipoliitikkoja' ja ottavat huomioon kirjan käyttäjät ja mahdolliset markkinat, mutta he eivät tee ratkaisujaan ensi sijassa mainonnan näkökulmasta, ja tätä osuutta kirjoista voisivat eritoten säilyttää ja pitää kansalaisille saatavana kunnan- ja kaupunginkirjastot.
Ja summa summarum, tästä saisi minun puolestani seurata, että kirjoja pitäisi säilyttää ja lainata kirjastoissa sidosasuissaan.
Kun sähköiset kirjat nyt tosiaankin näyttävät tulevan, on mielenkiintosta seurata, miten niiden markkinointi ja kauppa järjestetään. Kun Apple on vihdoin ja viimein saanut aikaan järjestelmän, jolla verkosta saadaan rahaa, sen kanssa on vaikea lähteä kilpailemaan ainakaan oppikirjoissa, jonka se on mielestäni älykkäästi valinnut alueekseen. Oppikirjojen markkinoinnin kohderyhmä on rajallinen. Se on ennen kaikkea opettajat. Opettajat kohderyhmänä on niin rajallinen, että sen jäseniin voidaan kohdentaa nimen tarkkuudella suoramainontaa. Lisäksi opettajien arvomaailma on ainakin viran hoidon alueella erittäin homogeeninen, mikä helpottaa mainonnan suunnittelua. Apple on suunnitellut koko AppStorensa niin, että se on erityisesti oppikirjamyyntiin sopiva. Apple tarkastaa kaiken AppStoreen myyntiin tulevan, niin lehdet kuin kirjat, ja varmistaa, että sinne ei tule myyntiin pornoa. Eli opettajien ei tarvitse pelätä, että heidän oppilaansa joutuvat tekemisiin pornon kanssa hakeissaan heidän valitsemaansa oppimateriaalia AppStoresta.
Mutta entäs kaunokirjallisuus? Se minua huolettaa. Sekä sähköisen kaunokirjallisuuden markkinointi että sen säilyttäminen.
Säilyttämisen ongelmat koskevat kaikkea sähköistä kirjallisuutta. Formaatit muuttuvat, laitteetkin. Voivatko kirjastot säilytellä kaiken maailman laitteet, että sähköiset kirjat pysyvät yhtä 'ikuisesti' käytössä kuin perinteiset kirjat? Päivittäminen tuli ennen kyseeseen, mutta entäs nyt, kun systeemit ovat suljettuja? Applen tuotteita ei saa mille tahansa koneelle. Applen tabletit eivät lue mitään, missä on Flashiä, mikä on oikein. Ja sen semmoista.
On myös mielenkintoista nähdä, miten typografia kehittyy. (15.4.2012)
Kirjansidontaani häiritsevät välillä työnantajan määräämät tehtävät
Koska tässä on ollut muuta askaretta, en kerinnyt päivittää aikaansaannoksiani maailman tärkeimmistä aiheista jotka siis ovat kirjansidonta ja transylvanian salvian kasvatus.
Eli ohessa sunnuntai-iltana valmiiksi saamani ensimmäinen Jalna. Selän tekstit vielä puuttuvat. (17.4.2012)
Kirjansidonnan terapialuonteesta
Ajat ovat kovat, kuten olen jo monessa blogimerkinnässäni todennut. Kaiken muun kurjuuden lisäksi tänäkin aamuna oli enemmän lunta kuin edellisenä, vaikka on pitkälti yli huhtikuun puoliväli.
Olen viikonlopunkin työmaalla, sillä ajat ovat, kuten sanottua, kovat. Nyt olen vielä kämpillä, ja katselen välillä ulos loskakeliin, missä tintit ovat pariutumispuuhissa pensasaidan tienoilla. Tämä viittaa siihen, että kevät on tulossa, vaikkei muuten siltä vaikuta. Linnut ovat erehtymättömiä.
Kirjansidontaterapiaa olen joutunut jatkamaan, koska terapia on nyt välttämätöntä.
Aarresaaresta irrotin selän ja kannet. Leikkelin paperinippua siistimmäksi kolmelta puolelta, sillä vihot pursuilivat sinne tänne. Kirja oli vääntynyt, ja vihot pursuilivat sinne tänne. En kutenkaan ottanut ompeleita auki ja sitonut kirjaa uudelleen, sillä mielestäni se oli riittävän ehjä pelkkään uuteen liimaukseen, kunhan reunat vain tulivat siistityiksi. Tähän uuteen liimaukseen liitin alkuun ja loppuun tummansiniset etulehtipaperit. Liiman päälle laitoin paperin.
Skannasin kannen - halusin kanne ylivetopaperin kuvan ihan välttämättä. Sitä ei voinut höyryttää irti, sillä kehuttu suomalainen kirjastojärjestelmä (joka on siis minustakin loistava, kaikilla tasoillaan, paitsi juuri tämän kirjojen muovittamisen osalta) oli muovittanut sen, ja sidontani alla oleva Aarresaari on kirjaston poistomyynnistä ostettu kirja. Onneksi kirjasto sentään myy nämä kirjat niiden tultua kirjaston mielestä tiensä päähän, ja ihmiset voivat korjata nämä jälleen jonkinlaiseen käyttökuntoon.
Laitoin liimauksen jälkeen kapiteelinauhat peittämään limausta, josta tulee välttämättä ruma, kun vihot eivät enää mene kunnolla tasan. Tein uuden irtoselän, ja liimasin uudet kansipahvit. Sitten vain uudet klootit selkään ja kulmiin. Kannen uusi etulehtipaperi paikoilleen. Takakanteen laitoin ylivetopaperiksi samaa tumman sinistä paperia kuin etulehtiin. Ja etulehtipaperit kiinni liimalla kansiin.
Nyt kirja on puristuksessa.
Tarzan oli tavattoman hyväkuntoinen. Se vaikutti ensisilmäyksellä huonommalta kuin oli, koska selkää oli paikattu ruskealla pakkausteipillä.
En irrottanut Tarzanista kansia, tietenkään, koska ne olivat todella ammattitaitoisesti aikanaan sidottu kiinni kirjanippuun. Käytin myös vanhan selän, sillä se oli toiselta puolen vielä kiinni muussa kirjassa. Paperinippua leikkasin siistimmäksi etusyrjästä, ja samoin leikkasin hiukan pois kansista samasta kohti. Pahvien kulmat nimittäin olivat pyöristyneet. Se ei sinällään ole minusta mikään erityinen haitta. Kirjahan oli erittäin hyvin kestänyt kovaa käyttöä, käsin sidottu kun on, ja esineestä voi hyvin näkyä, että sitä on käytetty ja että se on sitä käyttöä myös kestänyt. Mutta koska laitoin siihen uudet klootit ja ylivetopaperin, ne pysyvät paremmin, kun on, mihin kunnolla liimata.
Laitoin punaisen selkäklootin ja kulmat. Po. klootti on vähän iäkästä. Kuten olen jo aiemmissa blogimerkinnöissäni todennut, kirjansidontatarpeillani on vähän ikää. Tuo punainen klootti on vanhanaikaista lajiketta, jossa ei ole takana nykyisin yleistä paperia, ja se on muutenkin ohutta ja varmaan siksi käyttämättä jäänyttä. Otin kuitenkin riskin, sillä vaikka tästä Tarzanista taas kohta selkä irtoaisi, se pysyy kyllä muuten edelleenkin kasassa sen minua edeltäneen kirjasitojan jäljiltä.
Ylivetopapereiksi laitoin omaa designiani olevaa 'huonekasviviidakkotapettia'. Mutta tämä projekti on vielä kesken.
Kuvia näistä saadaan vasta tiistaina, kun kirjat vapautuvat lopullisesti puristuksesta. (24.4.2012)
Ja niin ollaan jo loppusuoralla tässäkin projektissa
Ohessa ovat viimeisimmät vaiheet kirjasidontaharrastukseni tiimoilta. Kaisun kirjoista Tarzan, Aarresaari ja yksi Jalnoista ovat valmiita.
Tarzanista on sanottava, että kun kirjaa sitoessani epäilin, joskohan ikivanha punainen klootinpalani oli käyttökelposita, tämä epäilys oli aiheellinen. Klootti oli poikkeuksellisen ohutta jopa sellaiseksi klootiksi, jossa ei ole liimauspuolella paperia, ja niinpä se sitten liimattaessa venyi ja paukkui. Sen kanssa olisi pitänyt olla äärimmäisen huolellinen, ettei vain asiakseen sitä ylimääräistä venytä, ja minä venytin…Selkäkloottiin jäi nyt ruttuja ja pusseja.
Jalnoista toinen on vasta tuossa etualalla näkyvässä jamassa, uusissa kansipahveissa. Eli jatketaan harjoituksia kunhan keretään. (26.4.2012)
Kevään viimeinen kirjasidontaerä
Toista viikkoa sitten aloittamani toivoakseni todella kevään/kesän viimeinen kirjansidontaprojektini on nyt päätöksessä, eli Kaisun Siukosen Laulukirjasta ja isännän Kukkosen Raappasodan sankareista tuli tämännäköiset.
Siukonen onnistui muuten hyvin, paitsi että taisin laittaa liian ohuesta materiaalista selkäpahvin. Kun oli muka niin pieni kirja...
Alkujaan kirjassa oli kokonaan klootilla päällystetyt kannet ja niissä kohopainotekniikalla tehdyt tekstit + merkki. Yritin turhaan keksiä, miten olisin voinut ne muuten hyödyntää niiden huonon kunnon tähden kuin skannaamalla kannen ja retusoimlla digitaalisesti suurimmat tahrat pois. Retusoin siis vain suurimmat tahrat, sillä en halunnut putsata kirjan ikää olemattomiin.
Jussi Kukkosen kirjat ovat hiukan enemmänkin kuin patrooottisia, ja siihen nähden kirjasta tuli aivan liian tyylikäs. Kirjassa ei ollut enää minkäänlaisia kansia, ja paperinippua oltiin ilmeisesti rullattu, niin vino se oli. Sain oikaistua sen hämmästyttävän hyvin kirjaa purkamatta ja uudelleen ompelematta, jopa paremmin kuin Kaisun Stevensonin Aarresaaren, joka oli pahasti vino sekin. Aaarresaari on nyt valmiina vinompi kuin Raappasodan sankarit. Hmm... (12.6.2012)
