Valtionaiselämäkerta |
| 14.04.2025 |
Saatiin heti alkuperäiskielisen ilmestymisvuonna eli 2024 saatiin vuosien 2025–2021 Saksan liittotasavallan liittokansleri Angela Merkelin Muistelmat myös suomeksi. Tosin tässä päästään kyllä vähän pidemmällekin kuin vuosiluvut kirjan nimessä mainitsevat, sillä puheeksi tulee myös Venäjän hyökkäys Ukrainaan vuonna 2022.
Ollakseen merkittävän valtiomiehen eli -naisen muistelmat nämä ovat hämmästyttävn arkisesti laaditut. Yksi luku esimerkiksi kuvaa aakkosjärjestyksessä liittokanslerin rutiinitehtävät. Tässä on kerrottu, miten Merkelillä oli pukija ja meikkaaja ja miten nämä toiminnot oli järjestetty hänen toimistossaan. Kuvauksia neuvotteluista on paljon, ja ne on kuvattu sanottakoon vaikka että ruohonjuuritasoisesti – eri valtionpäämiehet sun muut on kuvattu tavallisina heppuina, jotka nyt vain sattuivat olemaan niissä hommissa.
Merkel edusti CDU-puoluetta, ja C tuossa kirjainyhdistelmässä tarkottaa kristillistä. Hän ei kuvaa kirjassa omaa uskonnollisuuttaan. Se lienee hänelle itsenstäänselvyys, johon ei tarvitse sen kummemmin puuttua, koska se on hänellä peräisin kotoa. Angela ehti syntyä 1954 vielä perheen Hampurissa asuessa, mutta pian vanhemmat seurasivat vakaumustaan levittää tai/ja pitää yllä kristillisyyttä DDR:n puolella.
Siellä pappi-isä veti pastoraaliopistoa Waldhofissa. Johtajan perhe ja opisto saivat aputyövoimaa ohessa toimineesta Stephanus-säätiön kehitysvammmaislaitoksesta. CDU, jota Merkel päätyi edustamaan, on yksiselitteisesti oikeistolainen puolue, mutta lapsuudessaan Angela-tyttönen siis joutui kuin joutuikin kasvamaan oloissa, joissa muunkinlaiset ihmiset kuin Jumalan menestymään valitsemat elivät samoilla tanhuvilla.
Merkel ilmoittaa käsillä olevassa kirjassaan arvostavansa vanhempiensa vakaumusta siitä seuranneine tekoineen, mutta toteaa, että se ei ollut hänen tiensä. Kun hän lähti opiskelemaan Leipzigiin, hän lähti lapsuudenkodistaan jokseenkin kerrasta poikki -periaatteella. Kuitenkin hän hankki Waldhofista itselleen vapaa-ajanasunnon, jossa vietti kiihkeinä liittokansleriaikoinaankin vapaahetket.
DDR:ssä sosialismista luovuttiin aika erikoisella tavalla. Sen eturintamassa nimittäin olivat seurakunnat, tarkkaan ottaen Merkelin kotiseurakunta Leipzigissa, Nikolaikirche. Merkel itse vaikutti jo Berliinissä, kun nikolaikircheläiset perustivat oma puoluee 1989, Demokratischer Aufbruchin. Merkel päätyi sen Berliinin liittojärjestön lehdistöpäälliköksi ja heti kohta koko puolueen lehdistöpäälliköksi. Puoluessa oli ehkä ongelmana, että kaikki johtohenkilöt olivat teologeja paitsi tuonnempana mukaan tullut juristi Wolfgang Schnur. Puolueen tie tyssäsikin jo vuoden 1990 vaaleihin, ja puolue lakkautettiin. Merkel oli kuitenkin päässyt jo politiikan makuun, ja hän jatkoi siirtyen CDU:hun ja lopettaen tieteellisen uransa Berliinin tiedeakatemian fysikaalisen kemian keskuslaitoksella.
Jo tähän mennessä Merkel oli tutustunut moniin erittäin merkittäviin tulevan yhdistyneen Saksan poliitikkoihin kuten de Maizièren serkuksiin, joista Thomas tuli olemaan sisäministeri vuoden 2015 maahanmuuttajatulvan aikohin, kun Merkel oli liittokansaleri. Myös (tätä kirjoitettaessa vielä tuleva) liittokansleri Friedrich Merz on hänen vuosikymmenten takaisia kavereitaan.
Kun Berliin muuri niin helposti kupsahti kun kupsahtamaan rupesi, on ollut aika pitkään vallalla se käsitys, että kaikki riemuitsivat tuona hetkenä yhtenä henkilönä ja että äärioikeistolaisen AfD:n syntyminen olisi odottamaton yllätys – ikään kuin jotkut itäsaksalaiset olisivat olleet niin typeriä, että ihan tässä vastikään olisivat huomanneet, että läntisessä elämänmenossa on vaikeutensa. Merkel nyt kuvaa muistelmissaan, että kaikki eivät suinkaan olleet riemuissaan. Ihan siinä muurinmurtumispäivänä eräs naapuri oli kutsunut Merkelin syntymäpäivilleen, joilla tuli puhe muurin murtumisen seuruauksista. "Mutta mitä todellisuudessa tapahtuu? Kaikki ryntäävät vain kahmimaan uusia tavaroita ja tyytyvät banaaneihin ja farkkuihin", valitti puolestaan eräs miespuolinen juhlavieras", kirjoittaa Merkel.
Merkelin kaltaisesta henkilöstä lukiessaan sitä väkisin alkaa pohtia, että mitähän ominaisuuksia tuollaiseen uraan vaaditaan, sillä kuka tahansahan siihen ei pysty. Työmäärä on hirveä eikä työaikoja ole, ja jokaikisestä kärpäsen paskan kokoisesta pikkujutusta päätyy tikun nokaan, liittyi se mihinkään oikeaan asiaan tai ei. On ainakin pakko olla superenerginen yksilö.
Ilmeisesti aika paljon pitää myös valita. Merkelillä oli lyhyehkö nuoruudeanavioliitto (mistä sukunimi Merkel), jonka purkautumisesta hän ei kirjassaan elämöi, toteaa vain, että yhtenä päivänä hän pakkasi kapsäkkinsä ja poistu asunnosta jättäen sen miehelleen, joka oli nähnyt niin pajon vaivaa sen laittamisessa. Koska muita selityksiä ei anneta, selitykseksi jää, että koska oli ilmeinen riski joutua käyttämään aikaansa pesänrakennukseen, se piti lopettaa heti alkuunsa.
Älykkyyttäkin tuollainen ura tietenki vaatii. Yleisesti ottaen älykkyys lienee ongelmaratkasukyky + hyvä muisti, mutta sitten on aivan spesifejä älykkyyden lajeja. Kun Merkel päätti luopua tieteellisestä urastaan, hän kuulemma päätyi ratkaisuun siksi, että häneltä omien havaintojensa mukaan puuttui jotain tällaista alallaan oleellista älykkyyden erityislajia. Mutta yleistä älykkyyttä hänellä oli, ts. kykyä ottaa huomioon, että maailmassa on paljon liikkuvia osia. Suora lainaus yhteentörmäyksestä ympäristöaktivistien kanssa: "Kansalaisjärjestöt ja heidän kaltaisensa aktivistit taistelevat päämääriensä puolesta radikaalisti demokratian takaamien perustuslaillisten vapauksien rajoissa. Minun sen sijaan oli löydettävä puolelleni enemmistö, jotta saisin tavoitteeni läpi – ja sitä varten oli suostuttava myös kompromiseihin". Olen lukenut erään toisenkin Merkel-elämäkerran, ja siitä jäi mieleeni, että Merkel tulkitsi hyvinkin pienet tällaiset kompromissilliset edistysaskeleet suuriksi voitoksi.
Käsillä olevassa teoksessa Merkel itse korostaa myös oikean ajoituksen merkitystä samoin kuin kertakaikkiaan vain sopeutumista erimielisyyteen.
Tulee myös mieleen frustraation sietokyky. Kun minä olin nuori, kyvyttömyys sietää frustraatiota oli suuri synti. Nykyisin turhaumilla jopa kerskaillaan. Tässä kirjassa on valtiomies/nais elämäkerraksi paljon arkisenoloisia, normijuhlallisuuksista vapaita kuvausia vaikeistakin neuvotteluista, jotka eivät joka vaiheessaan suju niin kuin oltiin kaavailtu. Kyky sietää turhaumia kuten asioiden venymistä ja helppous niiden sivuuttamisessa eteenpäin siirryttäessä on varmaan ollut välttämätön ominaisuus.
Tämä ei ehkä ole suurta kirjallisuutta, mutta oikein opettavainen teos. (14.4.2025)
Viimeksi muokattu: 17.04.2025 12:48:58
