Muistojen surrealistinen luonne
03.08.2024
blogi/etusivu >>

Lukaisin pari yötä sitten yhden pienen kirjan. Minulta on vienyt tähän asti toipua siitä. Tai ehkä 'toipua' on väärä sana. Pikemminkin saada kirja asettumaan mielessäni.

Kyseessä on vuoden 2014 kirjallisuuden nobelistin Patrick Modianon romaani Chevreusen vuodet. En tiedä, liekö asialla väliä, mutta en ole varma, mitä tyylisuuntaa tämä edustaa. Mutta jotain muuta kuin yksiselitteistä realismia kuitenkin. Aihe on sellainen, ettei sitä voi edes käsitellä kuin jollain kohtalaisen runollisella keinovalikoimalla jostain tuolta surrealismin ja maagisen realismin tienoilta.

Kertojaminä kohtaa aina lapsuudestaan asti kumpuavia muistoja eri elämänsä vaiheissa, viisitoista vuotta pikkupoikavuosiensa jälkeen ja jälleen 50 vuotta tuonnempana. Muistot liittyvät tiettyihin ihmisiin, jotka jo alkujaan olivat vähän oudonpuoleisia, mutta joista paljastuu kertojan eri ikäkausina uusia piirteitä, myös vaarallisia; näiden identiteetit heittävät häränpyllyä ja osoittautuvat jopa keksityiksi.

Kaikki me riittävän vanhat ja jo koviakin kokeneet tunnemme ilmiön. Olemme monet kerrat saaneet tuntea nahoissamme, että ihmiset ja asiat – jopa samat ihmiset ja asiat – kerta toisensa jälkeen paljastuvat aivan erilaisiksi kuin olimme luulleet. Ja olemme joka kerta järkyttyneet. Ja huomaneet pelkäävämme paitsi noita asioita ja ihmisiä myös omaa arvostelukykyämme tai siis sen puutetta.

Kertojaminän ratkaisu on kirjoittaa nämä ilmiöt tai henkilöt, miten sen nyt ottaa, ja vapautua muistoista siten. Ja hän onnistuu. Hän kokee huikean vapaudentunteen kirjoitettuaan romaaninsa. Seurauksena ei suinkaan ole amnesia. Muistot pulpahtavat silloin tällöin esiin vaikkapa nyt lukijoiden lähettämistä viesteistä, joissa nämä kertovat, missä ovat po. romaanihenkilöitä tavanneet. Mutta muistot eivät enää kahlitsemalla kahlitse kertojaminän elämää.

Painomusteeseen hukuttaminen on epäilemättä yksi tapa vapautua piinaavista muistoista ja olen kokeillut sitä itsekin. Omalla kohdallani maalaaminen toimi paremmin, ja sillä tavalla snaijasin itsensä ampuneesta veljestäni valtavia asioita, joita en datatyyppisellä tiedolla tai järjellä olisi mitenkään voinut saada selville.

Mielenkiintoista siis on, että muistoissa nykyhetki ja tuoreet tiedot muuttavat menneisyyttä, sitä menneisyyttä, joka alkujaan on koettu aivan toisin, ehkä suorastaan viattomasti.

Tätä vielä käpyrauhasella pohtiessani isäntä bongasi ruokapöydässä istuessamme omasta kotihyllystämme yhden kirjan: "Mikähän tuokin on, Five Faces of Modernity – Modernism, Avant-Garde, Decadence…". Kiinnostukseni heräsi sen verran, että illan tullen otin kirjan hyllystä. Joku ammoin unohtunut ja lukematta jäänyt ostos. Meillä ei ole lapsia, mutta ruuhkavuoteni minullakin oli, kun piti tehdä neljään, viiteen paikkaan jotain ns. päätyön lisäksi ja harrastaa siinä sivussa mitä ihmeellismpiä asioita kuten tuon kirjan painovuonna 1999 vanhalla, muita asioita koskeneella, opinto-oikeudella arabian opiskelua Helsingin yliopistossa. Jo heti johdannosta pisti silmääni, miksi olen tainnut kirjan aikoinaan ostaa: " […] while serving as a justification of the overall antitraditionalism of modernism and the total freedom of individual artists to choose their ancestors at their own discretion, may also be seen as precondition for the all-embracing and blandly tolerant ecleticism of kitsch as style". Muistot siis valitaan kulloisenkin tarpeen tai pakon mukaan. Ekletismi ja kitschi ovat aina kiinnostaneet minua, nämä rusinoiden menneisyyden pullasta nyppimisen muodot. Ja siihenkin voidaan myös pakottaa, jopa ihan esimiehen toimesta, kuten kaikki graafiset suunnittelijat tietävät.

Suunnitelmissani on ollut ruveta tässä taas maalaamaan. On jälleen aika vähän selvitellä asioita tavoilla, joihin järki ei riitä. Se on raskasta. Päätinkin muistella, että eihän minulla ole edes kiilapuita. Kunnes työhuoneeseen mennessäni jouduin havaitsemaan, että niitä on vaikka minkälaisia, eri ajoita ja vieläpä edelleen liikkeen paketissa. Sitten päätin todeta, että minulla ei ole pohjakangasta, ja etenkin päätin enkä vain todennut, että tässä vaiheessa elämääni – olen jo juuri jättänyt eläkehakemukseni – en enää sijoita tähän harrastukseen sellaisia rahoja, että ostaisin taiteilijatarvikekaupasta jotain oikeaa pohjakangasta. Sitten jouduin muistamaan muutama vuosikymmen sitten armeijan ylijäämävarastosta ostamani hyvinkäyteyt pöytäliinat. Toistaiseksi olen onnitellut itseäni siitä, etten muista, missä ne ovat. (3.8.2024)