Koko Maus |
| 16.11.2024 |
Sain viimein luettavakseni Art Spiegelmanin loppuosankin teoksesta Maus, alkuperäiseltä kokonimeltään The Complete Maus. Sarjakuvaa on julkaistu alkuperäiskielellä moneen otteesseen useampana osana.
Kyseessä on autobiografinen kertomus Amerikassa puolanjuutalaisille vanhemmille syntyneen pojan/miehen isäsuhteesta. Kehyskertomuksena aikuinen Artie haastattelee isäänsä tämän kokemuksista natsien hirmuvallan aikaan. Yleisempää mielenkiintoa tähän on syytä kohdistaa siksi, että oikeastaan puhe on isän koko loppuelämäksi päälle jääneestä äärimmäisissä tilanteissa selviämisen moodista, joka tuli koitumaan tavattoman kohtalokkaaksi hänen läheisilleen: vaimolle, joka joutuu epäilemättä pitkälti sen takia tekemään itsemurhan ja pojalle, sarjakuvan Artielle, joka päätyy välillä mielisairaalaan.
Kirjotin Mausista tänne blogille jo alkusyksystä, ja silloin oli kyseessä nyt kokoomateoksen aikoinaan erillisenä suomennettu ensimmäinen osa, tuolloin 90-luvulla suomeksi julkaistuna Selviytyjän tarina. Nyt tässä kokoomaversiossa koko teoksen alaotsikkona on tämä Selviytyjän tarina, ja tuon ykköosan uutena otsikkona on Isäni tuskainen tarina. Ja ettei juttu olisi liian yksinkertainen, todettakoon vielä, että ykkösosaan on upotettuna jo vuonna 1973 erikseen ilmestynyt Vankina helvetin planeetalla. Tämä pätkä kertoo Artien näkökulman perhehelvettiinsä. Sen mukaan isä oli sulkenut äidin ja pojan omaperustamaansa yksityiseen, pikkutarkasti johdettuun keskitysleiriinsä – Artie on piirrettykin tässä raapekartongilla toteutetussa sarjakuvassa keskitysleirivangin asuun. Helvetin planeetan kertomus alkaa siitä, että Artie tulee kotiin tyttöystävänsä luota, kun oli vähän aikaa sitten päässyt mielisairaalasta, ja isä on juuri löytänyt äidin ruumiin.
Ykkösosa päättyy sanoihin, joissa Artie syyttää isäänsä äidin murhamisesta. On käynyt ilmi, että isä on polttanut äidin päiväkirjat ja muut heidän yhteiselämäänsä liittyvät paperit – kuin natsit, jotka polttivat hengiltä kaasutetut ruumiit – epäilemättä siksi, ettei kukaan saisi tietää, mitä oli tapahtunut. Pitää muistaa, että Artien isä on meidän kaikkien muiden tapaan omasta mielestään aina oikeassa, parempi ja älykkäämpi kuin muut ja muut ovat vain tyhmiä eivätkä tajua juttuja.
Kakkososassa nimeltä Ja täällä vaikeudet alkoivat on sitten puhe juuri keskitysleirikokemuksista kun ensimmäisessä osassa vielä paettiin natseja. Artien isä on ja alunalkujaan ollut menestynyt tehtailija, eivätkä hänen liikemieskykynsä petä keskitysleirissäkään. Korkeintaan hän vain oppii pihiksi.
On jonkin verran mielenkiintoista, että Spiegelman on piirtänyt juutalaiset rotiksi, vaikka jyrsijät jos mitkä ovat juutalaisessa kulttuurissa erityisen vastenmieleisinä koettuja eläimiä. Natsit ovat sarjakuvassa kissoja ja amerikkalaiset koiria.
Juutalaisuuden suhteen minulla on ollut tässä pitkään paussi, mutta kun Venäjän hyökättyä Ukrainaan Zelenskyi antoi Times of Israelin mukaan lausunnon, että Ukrianasta ei tule toista Israelia, olen joutunut tässä pohtimaan, mitä tuo lausunto oikein tarkoitti, sillä jotain tällaista on pakko olla tullut Ukrainan ja Israelin välillä puheeksi, jos se kansainväliseen tiedonvälitykseenkin on päästetty.
Olen saanut käsiini uuden Juusolan Israelin historian. Jo nyt, kun olen lukemisessa vasta melko alussa, voin kertoa, että kyseessä on suurelta osin eri kirja kuin vuoden 2005 laitos, vaikka jotain sanatarkasti samaakin on säilytetty. Edellinen versio vanhentui aika nopeasti, kun ilmoille pullahti uutta al-Nakhbaa käsittelevää tutkimusta, vieläpä israelin-juutalaisten historioitsijoiden tekemää, ja lisäksi vielä artikkeleita ja dokumenttielokuviakin siitä, miten Israelissa "ylemmät" juutalaiset kohtelivat vaikkapa nyt Jemenin juutalaisia. Eli Israelin juutalaiset ja ehkäpä juutalaiset ylipäätäänkään eivät ole rasisteja vain suhteessa vaikkapa nyt palestiinalaisiin vaan ovat sitä myös ja ehkäpä erityisesti keskenään. Juutalaisten taipumus rasismiin näkyy myös tässä Spiegelmanin sarjakuvassa. Nimittäin vaikka amerikkalaiset vapauttivat keskitysleirit ja ottivat juutalaisia massoittain maaperälleen, Artien isä nostaa melkoisen kohtauksen, kun Artie ja tämän vaimo ottavat isän kanssa autoillessaan kyytiin mustaihoisen, koiraksi piirretyn sympaattisen amerikkalaisen. Näin siitä huolimatta, että keskitysleirejä vapauttamassakin oli mustia amerikkalaisia.
Artien isä on tosiaankin aivan hirveä simputtaja. Kakkososan kehyskertomusosuus alkaa sillä, että isä soittaa Artien ja tämä vaimon vierailupaikan isäntäväelle, että on saanut sydänkohtauksen ja että Artien pitää heti tulla hänen luokseen. Artie ei ensimmäisessä osassa ole aina totellut isänsä oikkuja, mutta nyt hän lähtee vähän kuin sosiaalisesta paineesta, ja aivan kuten ennenkin, ei isällä nytkään mitään sydänkohtausta ole ollut, hän vain haluaa simputtaa poikaansa. Pitää yllä valtasuhdetta. Artie kuitenkin käyttää omasta puolestaan tilaisuutta hyvkseen ja jatkaa isänsä haastattelemista vanhoista ajoista. Ilmenee että hän on onnistunut jopa keskityleirissä samaan vartijoita tällaiseen samantyyppiseen – ei ehkä yhtä täydelliseen mutta kuitenkin – nalkiin. Ja kun haastatteluosuudessa päästään kohtaan, jossa Artien isä ja tämän vaimo asettuvat hetkeksi sodan loputtua Ruotsiin, isä ratkaisee uuden työpaikkansa myyntiongelmia seuravasti. Firma myy nailonsukkia, mutta varastossa on edellisen muodin jäljiltä polvipituisia, joita kukaan ei osta. Isä päättää myydä ne, ja tekee sen siten, että kun vähittäiskauppa innolla ostaa kokopitkiä sukkia, Artien isä lupaa, että he voivat saada tätä niukasti tarjolla olevaa tavaraa siten, että ottavat kahta kokopitkää paria kohti aina myös polvipituisia yhden.
Artien ongelmista eräs on isoveli, joka kuoli Vanhassa maailmassa jo ennen hänen syntymäänsä. Tämä isoveli on aina ollut vanhemmille se parempi lapsi, jonka olisi kuulunut saada elää ja jolle todellisuudessa elävä lapsi on vain heikko korvike. Artie häviää velivainaalleen Richieulle mennen tullen. Vanhempien mukaan Richieusta olisi varmasti tullut lääkärikin... Ja kun Artie on isänsä kuolinvuoteella, dementoitunut vanhus puhuttelee Artiea viimeisiksi sanoikseen, ja myös kirjan viimeisiksi sanoiksi, Richieuksi.
Kirjan kysymys tuntuukin kuuluvan: onko niillä, jotka ovat selvinneet erittäin vaikeista oloista, oikeus sen kunniaksi tai siitä korvaukseksi tehdä läheistensä elämä niin vaikeaksi, että nämä tuhoutuvat? Äiti suorastaan kuoli, mutta on Artiekin tuomittu koko loppuiäkseen jokaviikkoiseen psykoterapiaan. (16.11.2024)
Viimeksi muokattu: 19.11.2024 19:10:53
