Asioista on niin moneksi
17.04.2025
blogi/etusivu >>

Olin aiemmin lukenut Ville-Juhani Sutiselta kirjan Neukkuturismi (2020). En pitänyt siitä, mihin saattoi vaikuttaa se, että samoihin aikoihin ilmestyi aiheesta myös Yury Shikalovin Markat, farkut ja sukkahousut, joka oli ylivoimainen. Tästä käsillä olevasta Sutisen uusimmasta nimeltä Reunamerkintöjä selvisi, että kirjoittaja on kotoisin Kokemäeltä, mikä saattaa selittää hänen sanottakoon nyt vaikka vaisua asennettaan neukkturismiin, venäläisyyteen ja myös itäsuomalaisuuteen. Tämä näkyy Reunamerkinnöissä: hän ei oikein snaijjaa itäeurooppalaisuuden ominaislaatua. Vaikka kirjan alaotsikkona on Kadonnutta Eurooppaa etsimässä, tässä on siis puhe oikeastaan vain itäisestä Euroopasta, vieläpä keskittyen Galitsiaan ja siihen liittyviin myytteihin.

Edellä sanotusta voisi päätellä, etten pitänyt tästä kirjasta, ja se, että kirjoitan kuitenkin tästä, olisi näin ollen ristiriidassa sen lupaukseni kanssa, etten enää hauku kirjoja, koska minulla ei enää ole uraa eikä egoa pönkitettävänä. Tosin pian en kirjoita mistään, ainakaan nettiin, sillä tämä blogi toimii edes jotenkin enää vain omilla Applen laitteillani. Android-puolella tekstini muuttuu – siellä tekstiin vaikuttanee joku niiden vehkeiden "oikolukuohjelma", joka muuttelee jopa sanoja aivan mielivaltaisesti lauserakenteista puhumattakaan. Ilmeisesti käytän niin omituisia ilmaisuja, ettei noiden älylaitteiden älykkyys riitä niihin. Suurimpia ongelmat näyttävät olevan Samsungin laitteissa. Joten bloginpidon loppu häämöttää…

Mutta nyt on vielä kirjoittamisen aiheena tämä Sutisen kirja ja se, että kyseessä on hieno lukukokemus. Nimittäin kunhan pysyy siinä kirjoittajan tarkkaan rajaamassa ja muutenkin määräämässä kuosissa. Mutta kun laskee kirjan kädestään ja astuu ulos kirjailijan yksityismaailmasta, muu maailma kieltämättä iskee nopeasti väliin.

Eniten 'reunamerkintöjä' Sutinen on laatinut Joseph Rothista, joka on minulle tuntematon suuruus, joskin Sutisen mukaan liittämien tekstinäytteiden perusteella ihanan vanahnaikaisia kuvia viljelevä sananiekka. Kiitän näistä otteista. Määrällisesti heti toisena vaikuttaisi tulevan Bruno Schulz. Lukiessa aprikoin, että onkohan olemassa joku toinen samanniminen kirjailija kuin minun tuntemani, sillä Sutisen kuvaukset eivät vastaneet lainkaan omaa kokemustani tämännmisestä kirjailijasta. Kieltämättä olin omalta Bruno Schulziltanikin lukenut vain teoksen Kanelipuodit. Sitten kävi ilmi, että Sutinen itse asiassa puhui nimeomaan tästä Kanelipuodit-Schulzista…

Sutisen aihe on yleisellä tasolla muistojen muodostuminen. Tätä aihetta ovat käsitelleet monetkin, mutta Sutinen tarkastelee nostalgiaa, muistojen kulttuurista, aivan tietyntyypistä muokkaamista. Hän toteaa, että nostalgia on verrattain modernia, alkuun sairaudeksi määriteltyä muistoissa rypemistä, joka ei siis ole ihmiselle lajityypillinen vaan kulttuurisesti luotu, ts. keinotekoinen muistelemisen genre. Siihen ei kuulu mitenkään se, pitävätkö nostalgiset muistot kutinsa todellisten tapahtumien tms. kanssa vai eivät.

Olen aika suuren osan viimeisistä kymmenestä vuodesta elämääni käyttänyt karjalaisuuden pohtimiseen ja kirjoittanut jopa omakustanteen nimeltä Karjalaisuuksia. Siinä listaan – vaikkakaan en listamuodossa – erilaisia suhtautumistapoja karjalaisuuteen, kaikki vieläpä historiallisesti ainakin mukamas perustetuja, vaikka ovat jopa joskus toisilleen vastakkaisia. Epäilemättä samanlaista, erilaisiin tarkoituksiin sovellettua muistamista voidaan käyttää ihmeellismpiin asioihin, ei vain ns. historialliseen "totuuteen" vaan myös kirjoihin. Ja näin siis on käynyt Bruno Schulz -nimisen kirjailijan Kanelipuodit-nimisen (romaaninakin luettavissa olevan) novellikokoelman kohdalla, kun sitä on muistellut toisaalta Sutinen ja toisaalta minä. Ei uskoisi, että kyse on samasta kirjasta.

Sutinen vättää tässä esseeksi luokiteltavissa olevassa teoksessaan jotain sen suuntaista kuin että Galitsiassa – siinä Ukrainan, Puolan, Puola-Liettuan, Itävallan ja Unkarin, Valko-Venäjänkin, rajamailla –  ihmiset elivät kulttuuristen ja valtiollisten mannerlaattojen liikkumisvyöhykkeellä. Kaikki oli epävarmaa, ja ainoana pysyvyyden linnakkeena edes jonkin aikaa näyttäytyi Habsburgien keisarikunta. Sen vallitessa alue oli multikulttuurinen, ja tämä tilanne oli keisarikunnassa periaatteessa ja pitkälti käytännössäkin yleisesti hyväksytty. Elämä ei ehkä ollut niin ristiriidatonta kuin haaveiltiin, mutta useimmat saivat suurimman osan aikaa pitää henkiriepunsa.

Kun maailma sitten muuttui uhkaavasti toisenlaiseksi, alettiin kaivata ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen Itävalta-Unkariin vähän kuin turvalliseen ja viattomaan lapsuuteen, jossa kaikilla oli niin mukavaa. Tällaista maailmaa ei tietenkään ollut koskaan ollut olemassa vaan se oli nostalgisointiprosessin tuote, ikään kuin väärä muisto. En lainkaan epäile tätä. Mutta Sutinen väitää myös, että Schulz olisi pyrkinyt takaisin kohtuun, ikään kuin kypsymään lapseksi jälleen, ja Sutinen esittää tästä jopa suoran kirjesitaatin Schulzilta.

Lähes kaikki Sutisen käsittelemät kirjailijat olivat juutalaisia (muita kuin juutalaisia on oikeastaan vain sivuosissa). Hän mainitsee messiaat, mutta unohtaa mainita, mitä messiaan tulo juutalaisuudessa merkitsee. Se merkitisee, että toora kumoutuu, kaikki sen lait ja säännöt, ja niinpä kaikki se, mikä ennen oli kiellettyä, on sallittua ellei suorastan erikseen käskettyä. Messiaan tuloa edeltävät 'messiaansynnytystuskat', ts. suuri kansallinen kärsimys, ja niinpä messiaanisia liikkeitä ovat edeltäneet massiiviset vainot, sellaiset, että juutalaisen lain ja elämäntavan harjoittaminen on käynyt mahdottomaksi ja juutalaisuus on ollut pakko pettää. Tällaisia lahkoja, joissa petos on ylin ihanne, on ollut parikin, varhaisempi sabbatealaisuus ja tuoreempi frankilaisuus, viimemanittu jopa itäeurooppalaista syntyperää ja ensinmainittukin levisi sinne useampana aaltona Lähi-idästä. Eli "pako lapsuuden viattomaan vapauteen" on juutalaisuuteen sisäärakennettu pyrkimys vapauteen toorasta, ei Schulzin henkilökohtainen keksintö tai yksityinen pakkomielle.

Tämä periaate ilmenee Kanelipuodeissa kohdassa, jossa päähenkilö, pikku poika Josef, mitä ilmeisimmin Schulz itse, innostuu piirtämisestä, ja kutsuu loistavia piirrustuksiaan katsomaan ainoan henkilön, joka sillä hetkellä on näköpiirissä, nimittäin parturista juuri kadulle astuneen, vastikään vankilasta vapautuneen varkaan. Varas ihastelee aikansa Josefin kuvia ja suorittaa Josefin kotitalosta poistuessaan ammattinsa vaatimat manöövererit. Eli ainoa tapa saada eksistentiaalisesti välttämätöntä tunnustusta piirustuksista oli hankkia sitä rikolliselta, joka tyhjensi oman perheen kodin arvoesineistä. Ei liene epäilystäkään, että Josef tai ehkä Bruno Schulz itse sai palautetta ja joutui kärvistelemään syyllisyydessä, mutta jos toora olisi ollut kumottu ja messias tullut, poika olisi saanut olla täydellisen onnellinen.

Schulzia ovat minun ja Sutisen lisäksi halunneet muutkin tulkita. David Grossmanin teos Hakusana rakkaus on likimain Bruno Schulz -kommentaari.
 
Sutinen antaa ymmärtää, että hänen mielestään Schulz olisi ihaillut isäänsä. Voi osin ollakin, mutta hän – tai ainakin Kanelipuotien Josef – pelkäsi isää. Kirjan isässä ja pojassa oli paljon yhteistä kuten narsististyyppinen hullaantuminen omiin tekemisiinsä. Isä Jakub on menestyksekäs kangaskauppias, mutta hän ihastuu lopulta kankaisiinsa niin, ettei raaski enää myydä niitä. Hän vieraantuu asiakkaista ja alkaa suorastaan pelätä näitä kankaidensa kimpuun röyhkeästi käyviä hirviöitä. Hän hurmaantuu alati enenevämmässä määrin affäärien business-to-business -puolesta ja liikemiesten keskinäisistä kaupankäyntirituaaleista. Hän siirtyy elämään korkeuksiin, joissa maailma on vapaan luomisen materiaalia, ja tässä ylhäisessä dimensiossa hänen kumppaneitaan ovat linnut, joita hän tuottaa munina ulkomailta asti ja jotka lisääntyvät  toinen toistaan koristeellisempina risteytyminä. Korkeammat sfäärit eivät tarkoita tässä vain filosofista liitelyä. Isä muuttaa asumaankin katonrajaan, missä hänen ylin ystävänsä on korppikotka, jonka kanssa he käyttävät jopa sama porsliinista yöastiaa. Sitä, että hänen ylevyytensä on säälittävää, lapsellista todellisuuspakoa kasvavista perheenelatushuolista ja että hän itsekin sen tiesi, kuvastaa hänen suhteensa palvelustyttö Adelaan. Adelalla on isään täydellinen ylivalta. Pelkällä Adelan kutituseleellä isän sfäärit aina romahtavat ja tämä palaa vanhaksi ukoksi, joka on menettänyt otteensa todellisuudesta.
 
Kanelipuodit – ei siis kirjan nimenä vaan kanelipuoteina – ovat yössä kultaisina loistavia omenalaatikoista sun muusta halvasta rojusta kyhättyjä rihkamakojuja, jotka vetävät Josefia puoleensa kuin lyhdyt yöperhosia. Ne ovat se maailmaa, jota Grossmanilla edustaa kuolematon Wasserman ja hänen huono kirjallisuutena, joka on parempaa kuin hyvä, sillä se valaa ihmisiin iloa ja toivoa, uskoa huomiseen.
 
Sutinen mainitsee, miten hänen käsittelemänsä kirjailijat etsivät jotain absolututista Kirjaa, sitä aidoista aidointa totuutta. Mutta Sutinen antaa ymmärtää, että tämä Kirja olisi kaikille hänen teoksensa kirjailijoille jotain yhtä absoluuttisesti ylevää ja aitoa. Kanelipuodeissa Josef tosiaankin etsii Kirjaa, jota hän oli aivan pienenä selaillut isänsä kanssa. Kirjaa, joka oli kaiken onnen lähde, onnen arkkityyppi ja alkuperäisversio. Ennen pitkää hän löytää sen, mitä Kirjasta on jäljellä, ja lukijalle, joskaan ei kaunokirjallisuushenkilö-Josefille, käy ilmi, että se on mainosluettelo. Josef jatkaa Kirjan etsintää – seuraavassa vaiheessa Kirjaa edustaa yhden kaverin postimerkkikokoelma.

Sutinen ei mainitse Kanelipuotien visuaalista loistokkuutta. Kuvatessaan isän hulluutta Schulz vyöryttää lukijan eteen mahtavat siniset ja vihreät, joita sitten korostavat kanelipuotien ruskeat ja okrat. Itse satuin siinä kirjan luettuani paikalliseen käsityöliikkeeseen, ja näin siellä käsinvärjättyjä silkkilankoja, joista minulle tuli välittömästi mieleen Kanelipuotien Josefin hulluksi tullut eli linnuksi muuttunut, omiin kankaisiinsa rakastunut kangaskauppiasisä, niin mahtavat siniset ja vihreät, ruskeilla korostetut väri yhdessä vyyhdessä oli!



Samoihin aikoihin (2013)  kuin Kanelipuodit ilmestyi suomeksi toinen osin samaan historialliseen aikaan, joskin myös Schulzin yli ulottuva, teos, nimittäin  Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Tämä ei kuulu Sutisen käsittelemiin, mutta de Waalin suku oli assimiloituneita Wienin juutalaisia, ja jos Sutinen käsitteli Zweigia, samaan syssyyn olisi ehkä mennyt myös de Waal, semminkin kun Musilkin aika usein mainitaan…. Mutta johonkinhan sitä tietenkin on raja vedettävä. Mutta de Waalinkin kirjassa kulttuurit törmäävät toisiinsa aina Japania myöten.

Toinen kirja, jonka minä olen tulkinnut aivan toisin kuin Sutinen, on Lemin Solaris, mutta ehkäpä lopetan nyt tähän.

Mutta hyvä, ajatuksia herättävä kirja on tämä Sutisen Reunamerkintöjä. (17.4.2025)