Lea Ypin Vapaa on vaikuttava teos.
Tällä on alaotsikko, joita inhoa – arvostan laiskuutta, mutta alaotsikoita pidän ihan vääränlasen laiskuuden ilmentyminä. Koska Lea Ypi ei kuitenkaan ole laiska, uskallan väittää, että syyllinen on hänen alkuperäinen kustantajansa. Lisäksi alaotsikon suomenkielinen käännös on huono, vaikka kirjan on suomentanut lempparikääntäjäni Riina Vuokko. Suomeksi alaotikko nyt sitten kuuluu Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa, vaikka englanniksi se on Coming of Age at the End of History. Suomenkielinen versio ei tuo esiin sitä, miten tämä suhtautuu muihin maailman merkittäviin teoksiin jolla on samantyyppinen nimi kuten vaikkapa antropologi Margaret Meadin teokseen Coming of Age in New Guinea (ja miksei myös Growing up in Samoa). Alkuperäinen alaotsikko kun vaikuttaa perustuvan oikeutettuun oletukseen, että länsimaisten demokratioiden lukijakunnille Albania on suurin piirtein yhtä tuttu kuin Uusi Guinea ja Samoa, ja kuten Meadin teokset osoittautuivat sepitteiksi, myös sosialismi osoittautui väärennökseksi niin kirjailijalle itsellen (s. 1979) kuin, kuten hän tuonnempana elämäänsä huomasi, hänen myöhemmille länsimaisille aikalasilleen, jälkimmäisille vieläpä täysin päinvastaisella tavalla.
Teos on omaelämäkerrallinen tarina Albaniasta 1990-luvulla: siitä, kun sosialismi komentotalouksineen romahti, kun ihmiset shokkihoidettiin markkinataloususkovaisiksi siihen mittaan, että menettivät uudessa sijoitusinnossaa omaisuutensa pyramidihuijausessa, ja kun viimemainitun seurauksena syttyi sisällissota 1997. Tähän vuosikymmeneen sattui kirjoittajan lapsuus, ja lapsuuden loputtua kirjoittaja onkin sitten päätynyt London School of Econmicsin politiikan tutkimuksen professoriksi.
Kirja on vaikuttava, myös luku Kiitokset lopussa. Siitä näkee, miten hirveä määrä tarvitaan porukkaa hyvän, uudenlaisen kirjan aikaansaamiseksi. Itse harrastan omakustannekirjojen värkkäämistä, ja on aivan järkyttävää, mikä määrä erilaisia tahattomia virheitä – eikä vain pianovirheitä – kirjoihin jää, kun niiden kanssa lähinnä yksikseen askaroi. Voipa jopa olla, että ne asiat, joita minä nyt tämän kirjan luettuani kadun Karjalaisuuksisani, ovat niitä, joita Ypin esilukijat ja kustannustoimittajat ovat karsineet hänen. Eli tarpeettoman koulumestarityyppistä höpinää aikauden virallisesta historiasta.
Tämä teos on kuulemma saanut kipinän siitä, kun Ypin tieteellisten kirjotusten kustantaja oli kysynyt, josko Ypille on juolahtanut mieleen saattaa niitä suuren yleisön ulottuville jotenkin. Tämä elämäkerrallinen teos on nyt sitten se "jotenkin", ja on kyllä mahtava esitys mikro- ja makrotasojen yhdistämisessään. Tähän lähtökohtaanhan liitty ilmeisiä ongelmia, kun makrotasoa on mahdolista ja normikäsityksen mukaan myös pitää käsitellä kirjallisiin lähteisiin perustuen. Itseäni ja aika monia muitakin kuitenkin kiinnostaa enemmän, miten avalliset ihmiset selvisivät historian jauhinkivien välissä. Siitä taas on aika vähän asiakirjoja, sillä tavallisen ihmisen elämä päätyy historiallisen tutkimuksen tunnustamiin virallisiin asiakirjoihin oikeastaan vain, jos henkilö ajautuu rikoksiin (ellei vain syntymää ja kuolemaa lasketa). Ypi on nyt yhdistänyt makrotason tunnustettuihin asiakirjapohjaisiin historian totuuksiin omaelämäkerrallisen mikrotason, ja sitähän ei nyt sitten oikeastaan voi tehdä tieteelliseltä edes haiskahtavaan muotoon, koska silloin joutuu herkästi syytetyksi puutteellisesta lähdekritiikistä. Joten hän on päätynyt tekemään aika erikoislaatuisen omaelämäkerrallisen romaanin, jolla on poikkeuksellisen jämäkkä tieteellisen analyysin tausta.
Koko tekstin läpi käsitellään aika tiukasti otsikossa mainittua vapatta. En siis sano, että vapauden käsitettä – juurihan pääsin toteamasta, että tämän kirjan pääansio on koulumestaroinnin puuttuminen. Tässä on puhe vapaudesta sellaisena kuin se ilmenee ihmisten elämissä eikä oppineissa sepustuksissa, mutta sen tekee henkilö, joka on niihin oppineisiin sepustukiin erittäin hyvin perehtynyt.
Lea Ypin lasuudenkokemusta varjostaa huono "henkilöhistoria", ts. luokkatausta. Joka vuosi toistui koulussa tehtävä, jossa piti kerto jostain oman perheen sosialistisesta sankarista, eikä Lean perheessä ollut ketään. Jo sukunimi oli surkea, sillä maassa oli ollut vuonna 1939 ilmaiskussa kuollut fasistirosvoksi määritelty pääministeri, jolla oli sama nimi. Aina sai selittää, ettei tyyppi ollut heidän perheelleen mitään sukua.
Vanhemmissakaan ei ollut kehumista, sillä nämä olivat intellektuelleja eli olivat opiskelleet yliopistossa, vaikkakaan eivät sitä, mitä olisivat haluneet. Kaiken kruunasi, että Lean lapsuudenkodissa asui isän äiti, ja mummolla oli tapana puhua ranskaa, varsinkin Leaa toruessaan, ja kun mummon sukulaisia oli käymässä eikä Lean haluttu ymmärtävän, alettiin puhua kreikkaa...Tosi outo perhe, siis.
Kotona myös puhuttiin usein sukulaisten kokoontuessa tuttujen yliopisto-opinnosta. Ketkä olivat valmistuneet ja olivatko jotkut joutuneet keskeyttämään opintonsa, mutta jostain syystä yliopistojen nimistä käytettin vain alkukirjainta, mikä ihmetytti Leaa. Hän kysyikin kerran asiasta, minkä johdosta hänet komennettiin kuulomatkan ulkopuolelle.
Muutakin outoa oli, mihin ei saanut vastausta. Sunnuntaikävelyllä pysähdyttiin usein erään talon kohdalla ja vilkaistiin yhteen yläkerrosten ikkunaan.
Sitten kaikki räsähti ja paljastui valheeksi kuin Margaret Meadin kirjat. Se pääministeri oli ollut isän isoisä. Itse asiassa juuri tämän takia isä ei ollut saanut opiskella sitä matematiikkaa, mitä olisi tahtonut. Sukupäivällisillä käsitellyt yliopistot eivät olleetkaan yliopistoja vaan vankiloita, joista puhuttiin vain niiden nimien ensmmäisillä kirjaimilla, ja opintonsa loppuun saattaneet olivat itse asiassa vapautuneet ja keskeyttäneet olivat tehneet itsemurhan. Kun äiti oli kertonut, miten oli serkkunsa kanssa leikkinyt paperilaivoilla ja antanut niille nimiä, nämä nimet olivat perheen aikoinaan oikeasti omistamien alusten nimiä. Sunnuntaikävelyillä vilkuiltu ikkuna oli talossa, joka oli ollut äidin isovanhempien talo, ja ikunasta, jota aina vilkaistiin, oli äidin isoisä hypännyt kuolemaan huutaen Allahu akbar. Kummatkin Lean vanhempien lapsuudenperheet olivat olleet muslimeita, ja tosiaan, Albaniahan oli aikoinaan muslimienemmistöinen maa – miten lienee nykyään....
Kirja on omistettu isän äidille. Hänen ei olisi ollut ollut pakko, tämän kreikkalaissyntyisen paššan ja osamanni-imperiumin kuvernörin tyttären, jäädä vallankumouksen alla Albaniaan. Hän oli halunnut jäädä. Se oli hänen vapaa valintansa. 1990-luvulla Kreikasta tuli kirje, jonka mukaan isoäiti voisi alkaa vaatia perheensä omaisuutta takaisin. Mummosta oli kiva lähteä lapsenlapsen Lean kanssa Kreikkaan, mutta hän ei ollut kiinnostunut omaisuudesta. Hän myöntää virastoissa sukulaisten kanssa asioidessaan, että oli saanut joskus kopionsa testamentista, mutta se oli hävinnyt vuosien saatossa, eikä se häntä harmittanut pätkän vertaa. Hän oli tehnyt itse valintansa – ehkä hän oli tehnyt jonkun mielestä virheitä, mutta hän oli tehnyt ne itse, vapaasta tahdostaan. Kertoessaan lopulta Lealle elämätarinaansa isoäiti Nini oli perustelut kertomistaan sillä, että näin Lea voisi jatkossakin aina miettiä, miten elämä heitteli ihmisiä ja miten se, jolla oli syntyessään kaikki, saatoi menettää kaiken.
Otan tähän nyt vielä yhden omasta mielestäni mielenkiintoisen kohdan. Yksityistämisen shokkihoitoa oli tullut suorittamaan joukko ulkomaalaisia, joista yksi oli hollantilainen siirtymävaiheessa olevien yhteiskuntien asiantuntija Vincent Van de Berg Maailmapankista. En tiedä, onko nimi oikea. Tämä oli matkustellut vastavissa tehtävissä ympäri maailmaa eikä edes muistanut, missä kaikissa paikoissa oli aunut. Yksi Lean tuntema hampuusi oli yrittänyt varastaa Vincentin lompakon, mutta "Van de Berg oli asiantuntija yhtä lailla taskuissaan siirtyilevien tavaroiden kuin siirtymävaiheessa olevien valtioidenkin suhteen". Hampuusi päätyi vuokraamaan Van de Bergille oman perheensä talon. Näin Maailmapankin asiantuntija muutti Ypien naapurustoon.
Van de Berg oli naapuruston mielestä outo. Hän ei koskaan tarjonnut mitään, ei edes purkkaa tai karkkia kuten aiemmin kohdatut ulkomaalaiset, turistit siis. Häntä pidettiin joko köyhänä tai saitana. Hänelle pidettiin naapurustossa tervetuliaisjuhla, jossa pöydät notkuivat. Mutta jostain syystä hän alkoi illalisen puolivälissä voida jotenkin huonosti. Hänelle tyrkytettin kaikkea, tarjouduttiin hankimaan vaimokin. Kaikesta ruoasta hän totesi, että oli maistanut vastavaa jossain muussa maailmakolkassa. Mikään ei ollut ainutlaatuista hänelle. Tilanne kriisiytyi, kun häntä vaadittiin tanssimaan. Vaatimukset kiihtyivät kiihtymistään, kunnes lopulta uusi naapuri raivostui ja huusi: " "Kuulka nyt, minä olen vapaa!" hän huusi. "Käsitättekö? Minä olen vapaa!" "
Juhlat jähmettyivät kertalaakista. Ihmiset eivät käsittäneet, mitä oli tapahtunut. Miten joku oli ottonut tuollaiset pultit tanssimisesta? Van de Berg poistui kiittäen juhlista.
Ihmiset yrittivät olettaa, että hän oli voinut huonosti, siitähän oli ollut havaintoja, mutta eivät jotenkin uskoneet sitä perimmäiseksi syyksi. Todettiin sitten vain, että hänestä ei tulisi naapuruston jäsentä. Häntä tyydyttiin tervehtimään muodollisen kohteliaasti kadulla.
Olisiko hän ehkä huomannut olevansa vaarassa korruptoitua?
Onkohan olemassa kirjallisuutta sitä, millaisia koneistoja noihin Itä-Euroopan maihin toimitettiin sosialismin romahdettua? Tämän kirjan perusteella vaikuttaa, että aika massiivisia.
Epilogissa marksilaisuuden tutkija Lea kertoo keskustelusta äitinsä kanssa: "Vain kerran hän ilmoitti minulle jonkun serkun sanoneen, ettei isoisä ollut viittätoista vuotta vankilassa siksi, että minä voisin lähteä Albaniasta ja puolustaa sosialismia. Me molemmat nauroimme kiusaantuneina, sitten vaikenimme ja vaihdoimme puheenaihetta". Sillä jos sen isoisän ylipäätään oli ollut tarpeen olla viisitoistavuotta vankilassa, niin ehkäpä juuri tämän takia.
Paras vuonna 2023 suomeksi ilmestynyt kirja. Kiistatta. (14.1.2024)
