Minun on pitänyt monesti lukea tämä Ilmari Vesterisen yli kymmenen vuotta sitten julkaistu teos Shintolaisuus, mutta aina on ilmaantunut väliin muita(kin) mielenkiintoisia kirjoja. Nyt olen oloissa, jossa asuinpaikkakuntani kirjastoon ei oikein tule kirjauutuuksia, ei ainakaan niitä, joita minä lukisin – minä en lue Enni Mustosta – joten olen hyvässä tilaisuudessa lukea "kirjavanhuuksia".
Kuten Vesterinen moneen kertaan tässä kirjassaan toteaa, shintolaisuus on jyrkästi Japanin kansallisuskonto – vain japanilainen voi olla shintolainen eikä shintolaisuuteen voi kääntyä. Siinä ei ole pyhiä kirjoituksia, vaikka polveilevaa mytologiaa on runsaasti, eikä myöskään ole yleisiä uskontunnustuksen tyyppisiä dogmeja, ei edes mitään virallista keskusorganisaatiota. Shintolaisuus liittyy nimenomaan paikallisyhteisöön paikallisine jumaluuksineen eli kameineen ja paikalisine yhteisön ylläpitämine pyhäkköineen. Pyhäkkö on aina pyhitetty nimenomaan paikkakunnan omalle kamille. Tällöin Vesterisen mukaan kyseessä on pyhäkköshintolaisuus.
Shintolaisuutta on pyritty standardoimaan keisarinvallan pönkittämiseksi valtionshintolaisuutena, jolloin valtiollinen kami on auringonjumalatar Amaterasu ja ja tämän maanpäällinen vastine keisari. Menestys on ollut vaihtelevaa ja perustunut pakkoon. Japanissa on ollut eriasteisesti nationalistisia kausia, ja äärinationalistisimmillaan Japani oli erittäin, suorastaan hämmästyttävän, menestyksekkäiden Venäjän ja Kiinan vastaisten sotian aikana ja jälkeen 1900-luvun alussa. 1920-40-luvun Japani muistutti 30-luvun Saksaa. Tuolloin pakkorakennutettiin valtionshintolaisia pyhäköitä joka niemeen, notkoon ja saarelmaan, mutta nämä pyhäköt hylättiin pian. Tämä ei tarkoita, etteikö shintolaisuuteen edelleen liittyisi vahva kansallistunne – tavan yhteisöllisen pyhäkköshintolaisuuden kannattajat vain eivät ole halukkaita pistämään aikaansa ja rahojaan paikallisesti tarpeettomien valtionpyhäköiden ylläpitämiseen.
Valtioshitolaisuus näkyy suurissa keisarillisissa riiteissä. Valtionshintolaisuudessa voidaan nähdä vaikutteita kungfutselaisuudesta muodollisten perinteisten tapojen kunnioituksineen ja vahvoine hierarkioineen. Valtionshintolaisuudessa sen papeista tuli suorastaan valtion virkamiehiä. Alkujaan shintolaisuuden riittien tarkoitus oli sama kuin kaikkien muidenkin uskontojen riittien, eli toistaa riittien muodossa alkuaikojen tapahtumat ja vahvistaa tämän alkuasetelman pysyvyys ja turva, ja valtionshintolaisuuden kohdalla riitin on tarkoitus vahvistaa auringon(jumalattaren) voima, auttaa se syntymään aina uudelleen.
Pyhäkköhintolaisuus puolestaan aktualisoituu paikallisissa kausijuhlissa, matsureissa, ja tätä nykyä samanlaisena perhejuhlatoimistona kuin kristilliset kirkot maalistuneessa lännessa: koristeellisissa avioliittoonsiunaamisissa ja 7-, 5- ja 3-vuotiaiden lasten siunaamisjuhlassa ja muissa tällaisissa.
Shitolaisuuden juuret ovat ikivanhoissa hedelmällisyysriiteissä. Se on pojimmiltaan animistinen ja shamanistinen, ja shintolaisia shamaaneja toimii itse asaissa edelleen, vaikka shintolaisuus onkin tunnetuin eleganteista papeista ja torī-porteista. Vaikuttaa siltä kuin shintolaisuudessa ja kiinalaisessa taolaisuudessa olisi yhtäläisiä piirteitä. Ainakin yksi sellainen syntyi, kun omalle uskonnolle piti saada nimi, jonka muoto otettiin Kiinasta: Shin -tō -sanassa viimeinen tavu on sama kuin kiinan tao eli tie; shin puolestaan tarkoittaa jumalaa. Shintolaisuuden kamit ovat vähän kuin taolaisuuden jumaluudet, eli tuonpuoleiseen näihin tehtäviin asetettuja oikeasti eläneitä ihmisiä. Itse asiassa elävät ihmisetkin voivat ola kameja. Kuulemma on kuitenkin niin, että muinaisina aikoina ihmisissä oli enemmän kameja kuin nykyisin… Radikaalein ero taolaisuuteen on shintolaisuuden rituaalisen puhtauden kultissa, ja tästä johtuukin, että kun kuolemaa, verta ja sen sellaista pidetään shintolaisuuden piirissä saastaisena, kuolemaan liittyvät rituaalit ovat ajautuneet buddhalaismunkkien toimitettaviksi.
Japanissa on siis toinenkin merkittävä uskonto, buddhalaisuus, butsodō eli Buddhan tie, joka on rantautunut yhtäältä suoraan Kiinasta ja toisalta kiertäen Korean kautta, jonne se oli saapunut jo 372. Buddhalaisuus tuli useamassa aallossa ja ensimmäisen kerran 535. Mm. tästä syystä Japanissa on runsaasti hyvinkin erilaisia buddhalaisia koulukuntia, yhteensä kuusi pääryhmää, joista lännessä tunnetut zeniläiset ovat vain yksi sisältäen eri ryhmiä. Zeniläiset ovat melko lähellä kiinalaista alkuperäänsä chan-buddhalaisuutta. Samoin Japanissa amidaksi kutsuttu muoto muistuttaa aika tarkasti Kiinassa harjoitettavaa Amithaba-Buddhan nimen toistamiseen perustuva Puhtaan maan koulukuntaa – viimemainitusta itselleni tulevat mieleen ortodoksikristittyjen hesykastit, mutta kenellekään muulle ei tietääkseni ole tullut. Vesterinen kertoo, että jotkut ovat kuitenkin arvelleet, että amida olisi saanut vaikutteita eräästä toisesta kristinuskon suunnasta, Kiinassa harjoitetusta mutta Euroopassa kerettiläiseksi julistetusta nestoriolaisuudesta, muttei valitettavasti kerro, miten tämä ilmenee.
Vaikka shintolaisuus oli valtionuskonnoksi julistettuna Meiji-kaudelta (1868–1912) lähtien, sitä ennen tässä asemassa oli vuosisatojen ajan ollut buddhalaisuus. Kiinan Xi'anin kaupungin mukaan rakennetun Naran buddhalainen temppeli on 500-luvulta, joskin sen vanhin säilynyt rakennus on 670-luvulta – maailman vanhin puurakennus tiettävästi; Narassa on maailman suurin pronssiveistoskin, jättiläiskokoinen Buddha. Mutta Naran pronssi-Buddhaa on kyllä väitetty myös auringonjumalatar Amaterasuksikin… Eli buddhalaisuus ja shintoaisuus ovat sekoittuneet pragmaattisen suloisesti monissakin kohden. Buddhia ja bodhisattvoja ylipäätäänkin on tulkittu kameiksi.
Kun nykyshintolaisuus on jyrkästi miesten johtama ja naisia (mikot) on vain rituaalisina tanssijoina ja uskonnollisen käyttöesineistön myyjinä pyhäköissä, ennen buddhalaisuuden tuloa nimenomaan naiset johtivat uskonnollisia seremonioita ja pitivät yhteyttä tuonpuoleiseen. Buddhalaisuus lienee siis vaikuttanut hyvinkin paljon myöhempään shintolaisuuteen, solahtanut helposti muokkaamaan aiempaa japanilaista elämäntapaa ja lopulta mm. saanut nationalistisia piirteitä, sekin. Amerikkalaiset kielsivätkin toisen maailmansodan jälkeisissä rauhanehdoissa minkän uskonnon korottamisen valtionuskonnoksi.
Maassa on silti kilpaillut kansallisessa ylivertaisuudessa shintolaisuuden rinnalla ihan yhtä kansallismielinen buddhalaisuuden suunta, nichiren, ja sen erityisen kansallismielinen suunta Sōkagakkai. Nichiren-suunnat suhtautuvat hyvin kielteisesti muihin uskontoihin, jopa buddhalaisiin toisiin suuntiin. Nichireniläisyydellä on yksi yksiselitteinen pyhä teksti, Lootus-sutra, lyhyehkö teksti, joka on kuuluisa myös siksi, että yksi sen versio sattuu olemaan maailman vanhin painettu kirja, joka siis on 400 vuotta vanhempi kuin 1200-luvulla syntynyt nichireniläisyys.
Kristittyjäkin on ollut – jossain vaiheessa jopa kolmisen prosenttia väestöstä 1600-luvulla, jolloin heitä myös vainottiin ankarasti. Lopulta kristinusko kiellettiin 1873. Kuulemma kristityissä suivaannutti se, että nämä pyrkivät kieltämään avioerot, jalkavaimot, itsemurhat ja sodomian.
Kiinnostavia huomautuksia käsillä olevassa teoksessa oli mm. se, että Japanin keisari ei ole keisari siksi, että olisi saanut valtansa jumalalta vaan siksi, että hänen sukunsa polveutuu Amaterasusta, joka on siis kansansa kantäiti. Amaterasuun liittyy luola-myytti, ja mielenkiintoista oli lukea siitäkin, että luolassa ollessaan hän kutoi kuten monen muunkin vanhan mytologian äitijumalat. Sekin oli minunkaltaiselleni vanhojen rättien hyötykäyttäjälle hauskaa kuultavaa, että Japanissa kamien koetaan olevan läsnä arkisissa esineissä kuten jopa työkaluissa, ja kuulema jotkut Afrikan maanviljelijäkansatkin saattavat palvoa vanhaa kuokkaa kuten minä ikivanhaa metalligrafiikan piirrintäni. Äännettynä sama sana, kami, voi tarkoittaa myös paperia, ja minähän olen vanha paperinpalvoja.
Kaivoinkin tuossa esille monen kymmenen vuoden takaisen japanin oppikirjani. Se on huono. Pitää varmaan H:lta kysyä, mitä hän käytti aikoinaan…Vaikka saattaahan niitä olla uudempiakin. (25.3.2023)
