Seth, Anil. Sinuna oleminen – Tietoisuuden uusi tiede. Helsinki 2022.

 

Firth-Godbehere, Richard. Tunteiden maailmanhistoria. Suomenkielinen laitos on painettu EU:ssa, mutta painovuotta ei nimiön kääntöpuolella ole, on vain kirjoittajan copy rightin vuosiluku 2020. Mutta tänä vuonna eli 2023 tämä lieneee suomeksi painettu.

Olen lukemassa Anil Sethin teosta Sinuna oleminen – Tietoisuuden uusi tiede. Se on kirjoitettu etupäässä tekoälyn uhat tai mahdollisuudet mielessä, mutta on yleisemminkin kiinnostava.

Sethin visio perustuu vanhalle, jo alkujaan Platoniin jäljitettävälle ajatukselle, että ihmisellä ei ole pääsyä todellisuuteen sellaisenaan, vaan hän kehittelee aistiensa kautta saamastaan puutteellisesta tiedosta arvauksia siitä, mitä maailmassa on, mitä siellä tapahtuu ja mitä siitä on päteltävä yksilön elossapysymisen edistämisen kannalta. Seth ilmaisee asian käyttämällä sanaa hallusinaatio, niin epävarmasta projektista on kyse.

 

Tietoisuus tulee mukaan kuvioihin siinä, että ihminen pystyy muistamaan, miten asiat ovat ennen sujuneet ja tekemään aiemman kokemuksen mukaan enemmän tai vähemmän perusteltuja ennustuksia siitä, mitä kannattaa tehdä nyt ja vastaisuudessa olettaen, että asiat ovat muuten ennallaan. Tietoisuuden hallusinaationomaisuus selittää sitäkin, miksi me ihmiset toimimme niin eri tavoin – jokaisella on omat hallusinaationsa – eli me emme jaa toistemme mielensisäisiä todellisuuksia kuin pieneltä osin. Hallusinaatioiden sisältöihin vakuttavat monet asiat kuten arvot, kulttuuri yms., samoin kuin se, millaisen osan on sattunut saamaan geneettisissä ja sosiaalisissa arpajaisissa. Erityisesti asiaan vaikuttaa ilmiö, joka ilmenee myös hypnoosiherkkyytenä.

Tähän ajatteluun liittyy mielestäni hirveästi ongelmia, mutta en puutu niihin nyt kuin yhden kohdalta, nimittäin sen, missä määrin ihmistietoisuudet arvelevat olevansa muilta salattuja. Rupesin nimittäin pohtimaan, mitä tämä tarkoittaa suhteessa meneillään olevaan sotaan ja sen erääseen yksittäiseen tapahtumaan eli Kahovkan padon tuhoon.

Tämän sodan suhteen kaikki paitsi ehkä jotkut yksittäiset öyhöttäjät ovat samaa mieltä siitä, että emme tiedä paljoakaan tapahtumien kulusta emmekä edes syistä. Huolestuneet ihmipolot kokoavat nyt pikkuruisista tiedonmuruista ja mielikuvituksestaan hallusinaatiota tästä Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan. Meille, jotka kuulumme ns. länteen, on jotakuinkin käsittämätöntä, miksi Venäjä teki sen, sillä siihenhän liittyy aivan ilmiselvä maailmansodan riski, ja vielä enemmän ihmetyttää, miksi Kiina lähti mukaan – sillä jos lehtiä lukee ja laskee Kiinan esittämät sotaa koskevat lausunnot yhteen, tulokseksi tulee, että Kiina on mukana sodassa, vaikka sen diplomaatit palkkansa ansaitakseen väittävät silloin tällöin myös päinvastaista maailman suuren yleisön hämäämiseksi.

Kiina lähtee oletuksesta, että lännessä ei osta laskea heidän lausuntojaan yhteen vaan se olettaa, että kun riittävästi esittää tyhmää, on mahdolista esiintyä muutenkin kuin lännen avoimena vihollisena, lateli mitä ristiriitaisuuksia hyvänsä. Se laskee, että lännen hallusinaatio on suvaitsevainen. Venäjä puolestaan on äärimmäisen röyhkeä. Ensin se keräsi vettä Kahovkan patoaltaan äärimmilleen, enemmän kuin se oikeastaan kesti; sitten se levitti ulkomaailmaan viestin, että duumassa on hyväksytty laki, jonka mukaan patotuhoja ei saa tutkia vuoteen 2028 asti; ja sitten heti seuraavana päivänä se räjäytti miehittämällään alueella itse miinoittamansa Kahovkan padon. Röyhkeän kafkamaisen tunnelman luomiseksi se tämän päälle, vaikka tietää, ettei kukaan usko, väittää, ettei muka sitä patoa räjäyttänyt.

Kiinan olettamus siis on, että  länsi ei pääse sisään sen tajuntaan, ja Venäjän se, että kyllä pääsee, ja juuri siksi pitää käyttäytyä mahdollisimman mielivaltaisesti ja tehostaa sitä skitsofreenisilla viesteillä.

Näin tämä voisi mennä lännen näkökulmasta. Mutta entä Venäjän ja Kiinan? Maailmassa on hämmästyttävän yksimielinen tulkinta, että Venäjä on tehnyt omalta kannaltaan virheen. Etta se on ennustanut väärin. Että sen hallusinaatiot eivät ole tuottaneet adekvaatteja ennustuksia tavoitteiden saavuttamiseksi.

Mutta tiedämmekö me Venäjän tavoitteet? No emme todellakaan. Ensinnäkin olemme tarkasteleet niitä vai omasta näkökulmastamme: länteen on hyökätty.

Entä jos Kremlin mielessä onkin aivan toinen suunnitelma?

Oletan, että Kremliä ärsyttää, että se on joutunut Kiinan suhteen alisteiseen asemaan. Taanoin pääsi kansainväliseen levitykseen kuvaa, jossa Wang Yi (taisi silloin olla vielä ulkoministeri, joskin siirtyi sitten kommunistisen puolueen ulkoasiainkomitean johtajaksi, mikä on Kiinan ulkopolitiikan korkein palli) kohteli Venäjän presidenttiä televisiokameroiden edessä didinään (pikkuveli kiinaksi) ja puheli tälle kuin alakoululaiselle siitä, miten jokainen kriisi on myös mahdollisuus.

Sodassa voi tuhota yhtä jos toista, mutta Venäjä toimitti tämän tositaiseksi giganttisimman tuhoperformanssinsa nimenomaan padon suhteen, ja jos maailmassa jossain on patoja, niin Kiinassa – siellä on jopa maailman suurin voimalaitospato, Kolmen rotkon pato. On aika hitonmoinen liuta muitakin, ja monet rakennettu jokien kääntelemistä varten. Venäjä on ehkä halunnut kertoa Kiinalle, että me pystymme rajayttämään teidän patonne siinä kuin Kahovkan padonkin, ja vaikka olisi miten ilmeistä, että me sen teimme, me tulemme pokkamme pitäen väittämään, että sen tekivät amerkikkalaiset tai mitkä nyt kulloinkin tilanteeseen sopivat. Kiina pitää yllä diskurssia, jonka mukaan se mukamas pitää Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan jotenkin Venäjän ja Yhdysvaltojen proxy warina. Entä jos se väittää niin siksi, että se hyvin käsittää, että kyseessä on tosiasaissa Kiinan ja Venäjän välinen sijaissota? – Venäjäähän ilmiselvästi kiukuttaa, että se on jäänyt maailmanjärjestyksessä kolmos- ellei peräti nelostilalle, ja paras tapa sen näkökulasta on pudottaa Kiina alemmas.

Jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä propagoidaan, että Kiina haluaa Venäjältä halpoja fossiilisia polttoaineita. Ilmeisesti syy on se, että Kiina on ostanut niitä nyt "ystäväänsä" tukeakseen. Minun vaatimattomaan aistikokemukseeni perustuva hallusinaationi ei tue sitä, että Kiinan "ystävyys" Venäjän kanssa perustuisi fossilisten polttoaineiden tarpeelle. Ei, vaikka miten yritän, ja minulla nyt kuitenkin on aika hyvä mielikuvitus. Minun hallusinaationi perustuu siihen, että olen yrittänyt hengittää kiinalaista ilmaa, todennut sen kusenväriseksi ja havainnut, että koko valtakunnassa ei ole vettä. Jos Kiinassa on karmeat ympäristöongelmat, miksi se haluaisi määrättömästi halpoja fossiilisia polttoaineita? Jos maassa ei ole vettä, miksei se fossiilisten polttoaineiden sijaan haluaisi vettä, jota siellä ei ole mutta Venäjällä on? Ehkä tähän Kahovkan padon tuhoamiseen liittyy syvällistä symboliikkaa nimenomaan suhteessa Kiinaan?

On mahdollista kehitellä monenmoisia hallusinaatioita näiden tapahtumien pohjalta. Ja kaikilla on omansa: paitsi se, mitä itse pitävät oikeana, mutta siihen omaan totuuteen liittyen myös ne, joita kuvittelevat muiden elättelevän tykönään. Ja tietoahan meillä on todella vähän.

Ja nyt otan juustokakun uunista. Se ei ole hallusinaatio. (9.6.2023)

 

Tietoisuudesta tunteisiin

 

Anil Sethin kirjan Tietoisuus tiimoilta kirjoittelin jokin aika sitten, miten hänen ajatuksiaan voisi tai ei voi soveltaa vaikkapa nyt meneillään olevaan sotaan, jossa ihmisillä on omat yksityiset tai ehkä suljetun ryhmän jakamat, Sethin hallusinaatioiksi luonnehtimat tietoisuudet maailman menosta. Koen nimittäin ongelmaksi hänen käsityksissään sen, miten nämä hänen mielestään hyvin vähän ns. reaalitodellisuuteen kytkeytyneet eri ihmisten tietoisuuksien johtopäätökset aistien välittämästä todellisuudesta voivat ylipäätään kommunikoida keskenään. Seth puuttuu jonkin verran tietoisuuden sosiaalisuuteen lähinnä yksilöiden välillä muttei juurikaan siihen, miten nämä tietoisuudet toimivat ryhminä, mikä on oikeastaan minusta se juttu – vaikkei siis Sethistä, sillä häntä ihmistietoisuus kiehtoo lähinnä tekoälyn näkökulmasta.

Sethin mukaan tietoisuus on syntynyt varmistamaan ihmisyksilöiden selviytymistä pitämällä yllä yksilön yhtenäistä, pysyvää kuvaa itsestään siitä huolimatta, että jo yksilön solut uusiutuvat kaiken aikaa. Tietoisuus ei siis ole johdettu aistein havaitusta todellisuudesta vaan rakentuu ikään kuin laiteiston oletusasetuksina annettujen ennakko-oletuksien kuten ajan ja tilan varaan; lisäksi ennakko-oletuksiksi opitaan aina kussakin kulttuurissa tietyt arvot; päälle tulevat vielä kulloisenkin yksilön omat kumulatiiviset ja järjestyen valikoituvat muistot eli opitut kokemukset.

Mutta ihminen saa tietoa myös omasta sisäisestä tilastaan, ja nämä sisäisesti syntyneet introspektiiviset minuuden kokemukset eroavat kokemuksina ulkomaailamasta aistien kautta luotavista havainnoista.

Uudet aistimukset eivät siis syöksy kaaoksena tajuntoihin, vaan ne muokkautuvat havainnoiksi ennalta annettuin geneerisiin mallein ja toisaalta opittuihin malleihin nojautuen. Generatiiviset mallit ovat aistimuksiin nähden dominoivia, mitkä on osoitettu lukuisin kokein: tämä tarkoittaa sitä, että muutokset ulkoisessa todellisuudessa ja siten aistimuksissa eivät johda havainnon muutoksiin. Yksi kuuluisimmista kokeista on se, miten gorillapukuun pukeutunut henkilö ilmaantui pelikentälle, eikä kukaan katsojista jälkeen päin kysyttäessä ollut huomannut mitään gorillaa koko kentällä, koska geneerinen malli dominoi ja katsojat havaitsivat vain peliasuihin pukeutuneet pelaajat.

Tietoisuuden prosessit siis tuottavat näin ennustuksia siitä, miten asiat tulevat sujumaan, ja sitten säätävät toimintaa. Tämä säätäminen eli ennustusvirheiden "korjaaminen" on luonteeltaan toimintaa eikä niinkään ennustusten älyllistä korjaamista, ja Seth korostaakin tietoisuuden, myös kaiken havaitsemisen, aktiivista, toiminnallsita luonetta tyyliin "havainnoista tulee tietoisuuden kautta itsensä toteuttavia ennustuksia". Tämä on tahdonalaista, sillä kun toimintaa korjataan paremman tuloksen saamiseksi, tämä vaatii tietoisia valintoja. Tahdonalaisuudesta on siis hyötyä, kun on arvioitava eri mahdollisten tulevien käyttäytymisten tuloksia.

Sethin lähestymistapa oli melko mekaaninen perustuen matemaattiselle informaatioteorialle. Se ei ota lukuun vaikkapa kansanomaista tietoisuuden määritelmää, joka kuluu, että ihmisen tietoisuus on yhtä kuin hänen tietoisuutensa omasta kuolevaisuudestaan.

Perään luin Richard Firth-Godbeheren teoksen Tunteiden maailmanhistoria, jossa on yhdistetty biologista, psykologista, sosiologista ja kulttuurintutkimuksellista viitekehystä, ja viime kädessä tämänkin kirjoittajan tähtäimessä on tekoäly. Teos on populaari, joskin saattaa olla, että lukukelpoisuuden hyväksi on tehty liikaakin myönnytyksiä järjestelmällisyyden kustannuksella. Mutta ei se mitään. Yrityksiä saada kaikki aihepiiriin kuuluva ihmiskehon kemiasta ihmisyhteisöjen kulttuureihin samaan kuvaan on aika vähän, joten tämä on oikein tervetullut teos.

Firth-Godbehere esittää sitä samaa ajatusta kuin minäkin usein tällä blogillani olen tehnyt, eli että ihmiset eivät ole pohjimmiltaan samanlaisia, kuten hokema kuuluu. Varsikaan eivät tunteiltaan. Suomenkielestä löytyy aika vähän käsitteitä eritasoisille sisäisten tuntemusten kategorioille, ja suomentaja on joutunut turvautumaan joskus englanninkieliseen Firth-Godbeheren käyttämään sanaan. Varmaa kuitenkin on, että kaikkialla maailmassa ihmisillä on affekteja, fyysisiä tuntemuksia, joita aiheuttavat erilaiset vaikkapa vaaratilanteet. Miten näihin sitten reagoidaan niin että syntyy varsinainen tunne, se on kulttuurisesti säädeltyä. Näistä kulttuurisista säännöistä tunteiksi tulkitsemisesta ja niiden julkisesta esittämisestä käytetään tässä kirjassa historioitsija William Deddyn keksimää termiä tunneregiimi. Tunneregiimien ylläpitäminen on raskasta, ja tästä tunneregiimin totetuttamisesta omassa käytöksessä käsillä olevassa teoksessa käytetään sosiologi Arlie Hochschildin termiä tunnetyö. Tunnetyöllä siis tarkoitetaan tunneregiimiin sopimattomien tuntemuksien (jotka eivät siis ole vielä tunteita) tukahduttamista, jota yhteiskunta edellyttää joko kauttaaltaan tai joissain tehtävissä jäseniltään.

Tunneregiimit pyrkivät pysyvyyteen, mutta pakkohan niiden on muuttua, kun maailmassa muukin muuttuu. 1900-luvun alussa oli vallalla tunneregiimi, jonka mukaan vain naiset olivat hysteerisiä. Mutta sitten syttyi ensimmäinen maailmansota, josta palasi miehiä, jotka käyttäytyivät kuin hysteeriset naiset. Alkuun näitä syytetiin naismaisuudesta ja jopa homoudesta kuten silloiseen tunneregiimiin kuului, mutta ennen pitkää jouduttiin toteamaan, että hysteria ei ehkä sittenkään johtunut kohdusta vaan siihen saatoivat ajautua myös riittävän traumatisoivan tilanteen kohdanneet miehet. Sotatilassa näitä miehiä ei voitukaan nyt syyttää tunneregiimin mukaisesti naismaisuudesta, sillä heidät piti kiiresti saada jatkamaan miehuullista tehtäväänsä rintamalle. Tästä oli yhtäältä seurauksena ennen näkemätön psykologian eteenpäinharppaus, mutta myös tunneregiimin muutos, kun taistelutraumat jouduttiin niin sanoakseni laillistamaan.

Tuolloin kiivaasti ellei suorastaan ylikierroksilla kehittyvässä psykologiassa tehtiin monia suoranaisia virheitä. Yksi oli psykoterapeutti Paul Ekmanin yhdessä Tomkinsin ja Friesenin kanssa luoma perustunteiden luokittelu, jonka piti olla yleisinhimillisesti sovellettavissa kulttuurista riippumatta. Tämä teoria on tunteiden historian kuluessa osoittautunut paikkansapitämättömäksi. Ekman kehitti myös teorian mikroilmeistä, pikkuruisista ilmepiirteistä, joiden perusteella hän opetti mm. lentokenttähenkilökuntia tunnistamaan terroristeja. Kävi kuitenkin niin, että kenttähenkilökunnan suorittamat mikroilmeiden perusteella tekemät pidätykset olivat oikeaanosumisen todennäköisyydeltään sattuman luokkaa.

Kaikista kulttuureista löytyy kuitenkin yksi tunne, se, jota Firth-Godbehere on itse erityisesti tutkinut: vastenmielisyys tai inho. Tämä arkaainen tunne perustuu sille yksinkertaiselle tosiasialle, että joitain asioita kuten mätää kalaa on ollut pakko alkaa inhota, jos mielii säilyä elossa. Mutta ennen kuin tästä tulee tunne tyyppiä englannin kielen sana emotion – huom! e-motion  – eli toimintaa, asia käy läpi hurjan kulttuurisen prosessin. Nimittäin kaikkialla maailmassa ei suinkaan inhota aina samoja asioita. Firth-Godbehere käyttää esimerkkinä koetulosta, jonka mukaan meillä lännessä monet eivät suostu syömään keittoa, jota on sekoitettu käytetyllä, mutta sen jälkeen pestyllä kärpäslätkällä. Hyödyllisempi esimerkki varmaan olisi kiinalainen vessa. Nämä kansanhyyskät, joita on myös kaupunkien keskustoissa ja jotka ovat aika erilaisia kuin turistihotellien wc:t, aiheuttavat länsimaisissa ihmisissä niin suurta kuvotusta, että länsimainen ihminen kärsii rakkonsa kivuliaastakin paineesta mieluummin kuin astuu sellaiseen – kun oviakaan niissä ei ole. Kiinalaisia nämä käymälät eivät inhota lainkaan.

Firth-Gobbehere mainitsee erityisesti, että hymy ei kaikissa kulttuuriessa merkitse iloa tai ystäväliyyttä. Tämä näkyi emojien edeltäjissä hymiöissä siten, että kun lännessä hymiöiden idea oli nimenoman suussa kuten länsimaisessa  ilohymiössä :-)    aasialaisessa vastaavassa ^_^   se on silmissä. Onkin suuri virhe tulkita kiinalaisen hymy suoralta kädeltä ystävällisyydeksi, eivätkä nämä sitäpaitsi ole ollenkaan niin innokkaita hymyilijöitä kuin länsimaiset.

Firth-Godbehere arvostelee monien teoreetikoiden tutkimuksia siitä, että niihin liittyy WEIRD-ongelma, eli tutkimkset rakentuvat asetelmiin, jotka on luotu valkoihoisten, hyvinkoulutettujen, rikkaiden, demokraattisissa teollisuusmaissa asuvien varaan. Niinpä tulokset esimerkiksi juuri ilmeistä tunteiden ilmaisijoina eivät pidä muissa kulttuureissa paikkaansa. Mutta kun tässäkin teoksessa loppupelissä päädytään problematisoimaan tekoälyä, Firth-Godbehere pelkää vain sitä, että koko maailman valtava tunteiden kirjo kapenee länsimaisen tekoälyn normittamana. Tässä kohden tekee mieleni kysyä, mistä Firth-Godbehere on päätellyt, että ei-länsimaiset ihmiset suostuvat tekoälyn pakottamaan tunneregiimiin.

Kirjan copy right on merkitty vuodelle 2020 eli aikaan ennen Ukrainan sotaa. Ukrainan sodan kuluessa on nähty, miten maailma on järjestymässä uudelleen. Jo ns. Arabikevään aikana saatettiin lueskella Lähi-idän medioista, että siellä päin ei haluttu länsimaista elämäntapaa, joka on järjettömän raskas pitkine koulusaikoineen, pitkine työpäivineen ja menestysvaatimuksineen. Jo aiemmin oltiin jouduttu toteamaan, että maailamassa on aika paljon paikkoja – niin paljon, että ne sisältävät vähintäänkin puolet ihmiskunnasta – jossa ei haluta demokratiaa. Ja nämä tahot pistävät parikaakin aika hirmuisesti kampoihin länsimaisille tuneeregiimeille kiteytettynä vaikkapa muotoon länsimaiset ihmisoikeudet. Muualla kuin läntisissä demokratioissa ihmistä ei siis näytetä kokevan absoluuttisen arvon omaavana olentona, ja nämä "toiset" taistelevat aika kovasti pitääkseen tämän oman käsityksensä – ainakin hallitustensa tasolla joskaan eivät ehkä muuten, sillä kyllähän näistä maista aika paljon pakolaisia meille länteen survoutuu. Nämä maat ovat siis valmiit luopumaan osasta kansalaisistaan saadakseen pitää oman ylhäältä johdetun tunneregiiminsä.

Tässä päivää muutamana tuli telkkarista taas Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. Siinä on taisteluväsymyksestä kärsinyt amerikkalainen tiedustelu-upseeri, joka on palannut takaisin rintamalle Vietnamiin ja saa uudeksi komennuksekseen mennä poistamaan kuvioista toisen, hulluksi tulleen, mutta urallaan aiemmin erinomaisesti menestyneen upseerin, Kurtzin. Kurtz nimittäin on perustanut viidakkoon Kambodzan rajamaille valtavan yhteisön, jossa alkuperäsiasukaat palvovat Kurtzia kuin jumalaa ja jossa Kurtz tappaa näitä "lapsiaan" mielivaltaisesti. Kun Kurtz löytyy, tämä kertoo, miten oli tullut siihen johtopäätökseen, että luo tämän hullun yhteisönsä. Hän oli ollut mukana, kun amerikkalaiset olivat rokottaneet alkuperäisvästön lapsia. Amerikkalaisten palattua taakaisin kylään he näkivät kasan irtihakattuja lapsenkäsivarsia – kyläläiset olivat mieluummin hakanneet lapsiltaan käsivarret kuin antaneet näiden elimistöön jäädä kädet, jotka miehittäjä oli saastuttanut. Mutta tämä tulkinta, jonka minä nyt esitin, ei ollut Kurtzin tulkinta vaan minun. Kurtz kertoi puhjenneensa käsivarsikasan nähdessä itkemään kuin vanha mummo, mutta siksi, että hänkin olisi halunnut niin sitoutuneita alaisia kuin ne kyläläiset, jotka olivat hakanneet lastensa käsivarret – hänen käsityksensä mukaan jonkun komentamina.

Kurtz oli siis tulkinnut tilanteen omasta amerikkalaisen sotilaan näkökulmastaan, jossa väkivaltaa tehdään kenelle tahansa, koska totellaan ylempiä, motiiveista ei väliä.

Joten sanotu ja tehty: Kutz perusti ihmisiä summittaisesti lahtaavan yhteisön, jonka väki oli täyisin alistunutta, vaikka sille ei ollut mitään syytä. Kurtzilla ei ollut mitään ideologiaa, mitään asiaa, jota puolustaa yhteisöineen. Hänelle oli olemassa vain alistaminen ja toteleminen, eikä hän kyennyt tulitsemaan lasten käsivarsien hakkaamista mistään muusta lähtökohdasta.

Elokuvassa toistuu koko ajan sana kauhu. Me tunnemme aina kauhua, kun kohtaamme toisen tunneregiimin Me voimme sietää helposti kiinalaiset paskahuussit lyhyehköllä reppureissulla, mutta emme koskaan kovempaa tunnetyötä eli jokapäiväistä ponnistelua vaativaa kiinalaista tunneregiimiä kaikkine sääntöineen. Koko kiinalaisen tunneregiimin, pohjian myöten, kohdatessamme meidät valtaisi kauhu. Se olisi tilanne, johon meidän affektimme eivät pystyisi löytämään tunteistamisen mallia. Ns. kulttuurishokki. (21.6.2023)