Olin lukenut tv-stäkin tutun neurologin, Olivers Sacksin, anekdootinomaisia tapauskertomuksia parikin kirjallista, mutta nyt tarttui mukaani kirjaston poistomyynnistä eräs hänen omaelämäkerralisista teoksistaan, lapsuusmuistelot nimeltä Volframin hehku.
Aluksi vaikutti epäilyttävästi siltä, että onko tämä koko kirja nyt tätä kemian historiaa. Suurin osa teoksesta nimittäin kertoo siitä, miten eräs vuonna 1933 syntynyt lapsi, ts. kirjoittja itse, rupesi tutustumaan kemiaan, lähes omin päin viktoriaanisia tieteisteoksia käyttäen ja kahden enonsa, Volframi-enon ja Abel-enon, auliilla avustukella. Lääkärivanhemmiltaan hän ei juuri huomiota saanut, mikä sanallistetaan niinkin, että omat lapset jäivät vanhempien paljon kiinnostavampien potilaiden varjoon, mutta toisaalta vanhemmat eivät puuttuneet asiaan, kun heidän kuopuksensa pesiytyi yhteen talon tyhjään huoneeseen kemistinvälineineen. Vanhemmat suhtautuivat sangen luottavaisesti, vaikka pojalla oli käytössään sellaisia aineita, joita nykyään ei saa vähittäismyynnistä mistään, eivätkä äiti ja isä edes huomanneet, kun kamarissa rähähteli, haisi ja loimotti kummallisen värisiä valoja. Poika vain oli kiinnostunut tieteestä.
Tulkinta oli väärä. Siis siinä mielessä, että Oliverilla oli ihan muu motiivi. Mutta ei moraalisessa mielessä, ja se onkin varsinaisesti tämän kirjan hieno sanoisiko vaikka että opetus.
Mitä siis tapahtui? – Se paljastuu pikkuhiljaa, pienissä osissa aina jokseenkin joka kerta, kun lukija jo ajattelee, että tämä lapsihan on umpihullu. Oikeastaan minä aloin päästä kärryille vasta, kun rupesin kirjan kertaalleen luettuani vilkuilemaan, mihin olin tehnyt merkintöjä, ja kas, ensimmäinen olikin Sacksin toteamus, että 1800-luvun lopussa – siis niihin aikoihin, kun oli laadittu ne opukset, joita Oliver kemiallisissa puuhissaan käytti – kaunokirjallinen ja tieteellinen kulttuuri olivat vielä yhtä. Eräästä kemististä, johon oli hullaantunut, Humhry Davysta, Sacks kirjoittaa: "Kemiallisten kokeiden yksityiskohdat, runot ja filosofiset ajatukset muodostivat hänen muistivihkoissaan kirjavan sekoituksen, ja ilmeisesti ne eivät olleet hänen pääsäänkään järjestyneinä eri lokeroihin". (Tässä yhteydessä tuli mieleeni Tesla, jonka elämäkerran luin taannoin…) Tieteessä siis pyrittiin noihin aikoihin ilmaisemaan samanlaista elämän ikuista tarkoitusta ja sen etsintää kuin taiteessa, siis parantamaan maailmaa innoissaan ja henkensä kaupalla, sen avulla, että paljastettiin perimmäinen totuus, joka ei ollut ilmeinen kuten ei ole se, että timantti ja puuhiili ovat tosiasiassa samaa ainetta ja että timanttikin voi palaa.
Oli nimittäin käynyt niin, että sodan syttyessä perheen kaksi nuorinta poikaa, Michael ja Oliver, toimitettiin pois Lontoosta kouluun, jonka eräs erittäin pidetty opettaja perusti maaseudulle evakuoitaville lapsille, lähinnä juutalaisille. Mutta omassa koulussaan opettajasta tuli hirviö. Hän mm. hakkasi oppilaita, ja kerran keppi katkesi, kun opettaja hutki niin kovaa Oliverin käsiä, mistä seurasi, että keppiin hinta laskutettiin Oliverin koulumaksun lisänä. Tässä yhteydessä oli mielenkintoista, millaisia mielen tekniikoita Oliver kehitti selvitäkseen tästä neljän vuoden koitoksesta, joka loppui vähän ennen kuin sota (1943) siitä syystä, että muut oppilaat olivat valittaneet vanhemmilleen ja nämä ottivat poikansa pois koulusta.
Oliverin, perheen kuopuksen, mielentekniikat olivat ilmeisesti parempia kuin hänen isomman veljensä. Nimittäin kun tämä pantiin sitten uuteen kouluun, tätä kiusattiin siellä niin rajusti, että hänessä puhkesi psykoosi. Oliver pelkäsi huutavaa, ympäri asunto yöt ja päivät tömistävää, uhkilevaa, itseään Messiaaksi julistavaa veljeään, ja tätä paetakseen ja saadakseen muuta ajateltavaa Oliver perusti pakkomielteenomaisen kemiallisen laboratorionsa. Siellä ja enojensa avustuksella hän tuli siihen tulokseen, että kaiken ytimessä on volframi, josta Volframi-enoksi kutsuttu eno valmiti hehkulamppuja. Siis valoa. Ja se voi olla, että volframin hehku oli lämpiminta tämän lapsen elämässä. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta.
Tarina ei kerro, mihin toimenpiteisiin Michaelin suhteen ryhdyttiin vai ryhdyttiinkö mihinkään. Tässä varakkaassa juutalaisperheessä nimittäin oli majoitettuna myös muita, joilla ei ollut kaikki kunnossa. Tämä toinen tapaus oli elimellisistä syistä höpsähtänyt Birdie-täti (nimi tulee siitä, että tämän heprealainen nimi oli Zipporah, joka tarkoittaa lintua). Birdie kävi töissä värittämässä käsin postikortteja kunnes hänet vuonna 1936 erotettiin, mikä löi hänet lamaan. Vaikka hänessä "oli jotain vialla", hän oli varauksettoman rakkauden lähde, joten Birdie-täti oli ollut Oliverille(kin) positiivinen kokemus ihmisestä, joka ei ollut täysin normaali.
Toinen syy pakenemiseen tieteeseen oli siionismi. Vanhempien suvuissa oli siionisteja, ja näitä majoitettiin ja näiden kokouksia pidettiin heillä kotona. Tilaisuudet olivat kiihkeitä, mikä sai Oliverin vihaamaan siionismia ja kaipaamaan rauhallista pohdiskelua ja järkevyyttä, joita tiede hänelle merkitsi. Oliverin suhde juutalaisuuteen kyllä säilyi.
Oliver kapinoi vanhempiaan vastaan, etenkin äitiään, ja hän syytti pitkään äitiään pianonsoitonopettajansa kuolemasta synnytykseen, sillä äiti oli ollut mukana leikkauksessa, johon synnytyksessä jouduttiin turvautumaan. Oliver kieltäytyi vuoden ajan koskamasta pianoon eikä sittenkään huolinut toista opettajaa. Mitäkään kapinoista eivät johtaneet siihen, että vanhemmat olisivat keskusteleet pojan kanssa. Ei sekään, kun kerran pääsiäisenä tämä viisi-, kuusivuotiaana oli käynyt muiden nukkumaan mentyä juomassa Elijahille yöksi jätetyn viinipikarillisen – miksi puhua asiasta, kun jokainen näki, että lapsi voi aamulla pahoin? Eikä silloin, kun Oliver oli sodan jo loputtua ja laboratorionkin tultua perustetuksi mennyt piiloon pöydän alle, mistä koko perhekin oli pommitusten aikana hakenut turvaa, ja ajellut siellä päälaelleen kaljun, verisen läntin, mutta piilottanut sen veljensä partakoneenterän, jolla oli sen tehnyt – poika vietiin ihotautilääkärlle, joka paljasti, että kyseessä ei ollut silsa vaan tahallinen teko. Ei sanaakaan vanhemmilta, sillä ilmeissti katsottiin riittävän, kun pojan valhe oli paljastunut.
Eikä silloinkaan, kun Oliver, jonka oli määrä lähteä teit vanhempain astumaan, pantiin 14-vuotiaana patologin oppiin. Heti laitokselle saavutuaan hänen silmissään musteni ja hän voi pahoin. Sitten hänelle iskettiin eteen hän itsensä ikäisen tytön jälka, jota hänen piti leikellä selvittääkseen jalan rakenne. Hän leikkeli sitä kuukauden. Hän oli kyllä jo 11 vuoden iässä joutunut katsomaan, kun hänen äitinsä leikeli kotona hänelle sikiöitä, jotka tämä oli varta vasten tuonut opetusmateriaaliksi Oliverille. Mutta Oliverille tämä kaikki oli valtavan raskasta, eikä äiti tainnut toisaankaan huomata, miten koville poika oli joutunut.
Oliver yritti ottaa asian puheeksi, vaikka hänellä toki oli jo kokemusta siitä, että se ei onnistuisi. Lainaan tähän suoraan Sacksin omat sanat: "Kun kerroin hänelle, että "en ymmärrä jalkaa", tämä kummastutti häntä. "Sehän on kuin porttikaari", hän vastasi ja alkoi piirtää jalkaa – se oli piirros, jollaisen insinööri olisi tehnyt. Hän kuvasi jalan jokaisesta näkökulmasta selittääkseen minulle, kuinka siinä yhdistyy stabiilius ja joustavuus […] Äitini kuvittelukyky ja hänen ymmärryksensä mekaanisista ja teknisistä yhteyksistä puuttuivat minulta, mutta oli kietovaa seurata, kuinka hän puhui jalasta ja piirsi nopeassa tahdissa sisliskojen ja lintujen jalkoja, hevosen kavioita ja leijonien käpäliä sekä ihmisapinoiden jalkoja". Kuka tahansa muu olisi varmaan ymmärtänyt huomautuksen "en ymmärrä jalkaa" tässä yhtyedessä aivan toisin eli että lapsi ei käsitä, miksi hän joutuu sitä leikklemän ja että kyseessä oli avunhuuto. Sacks jatkaakin: "Mutta ilo, jonka nämä anatomiset oivallukset ja tiedot tuottivat, peittyi leikkelemisen kauhun alle, ja tämä tuntemus levisi myös elämääni ruumiinavaushuoneen ulkopuolella". Hän alkoi epäillä, voisiko koskaan tulevaisuudessa rakastaa yhtäkään elävää ihmistä. Ja sitten kirjassa siirrytään käsittelemään ihmislihan läpäiseviä säteitä, röntgensteitä, johin erilaiset sukulaismiehet häntä tutustuttivät eri tulokulmista.
Muuten Sacks kirjoittaa lempeästi vanhemmistaan, heidän erilaisista motiiveistaan ryhtyä lääkäreiksi, heidän harrastuksistaan, suvuistaan, kaikesta. Kirjassa on vallalla tyyni etiikka. Kaikki ihmiset joutuvat elämään elämänsä, ja sama ongelma on niillä, joiden katsomme kaltoinkohtelevan itseämme. Sacks ei puhu tuomitsemisesta tai syyllisistä ja syyttömistä tai anteeksiantamisesta tai muusta kristillisestä hölynpölystä. Asiat vain ovat, ja jokainen meistä joutuu elämään elämän problematiikan kanssa samoin kuin kaikkien niiden muiden ihmisten kanssa, joilla kaikilla sama ongelma, joskin eri positio. Kaikki eivät kykene selviämään näiden sotkujen kanssa, eikä se aina ole edes älystä kiinni, ja jokus ei riitä rahakaan. Mutta sellaista se on. Ihmisen osa? (23.08.2023)
Aivojen kerrostumia
Kirjaston poistomyynnissä oli toinenkin Oliver Sacksin kirja taannoin täällä blogilla esittelemäni Volframin hehkun lisäksi. Volframin hehkussa mieltäni kiinti se juutalaisuudelle tyypillinen asenne, että jokainen ihminen elää oman elämänsä niin kuin parhaaksi taitaa, eikä sen ongelmista voida syyttää muita, sillä muutkin elävät elämäänsä niin kuin parhaaksi taitavat samoilla ehdoilla. Juutalaisuuden etiikan mukaan elämässä on kyse vain yksilön omasta nokkeluudesta ja mihin se riittää, mitä ilmiötä kiitettävästi selvittää jo itse Vanha testamentti eli Toorakin. Heikot nyt vain sortuvat elon tiellä, eikä heidän puolestaan ruveta mitään vaikkapa nyt yhteiskunnallisia reformeja tekemään. Esimerkiksi kaikissa juutalaisissa seurakunnissa on hautajaisapu, joka "auttaa" niitä, jotka eivät muuten selviäisi hautajaisten järjestämisestä, mutta tämä ei ole hyväntekeväisyyttä meikäläisessä mielessä, sillä hautajaisavun ei ole tarkoitus auttaa ihmisiä vaan saada vainajat haudatuksi normien mukaan.
Tässä nyt lukemassani teoksessa Musikofilia on pääväittämänä, että kun aivot ovat mädänneet päähän, viimeinen, mikä jää, on musiikki, ja siinä ennen kaikkea rytmi. Näkemyksen ylle heittää ankaran varjon Sacksin otanta, joka vaikuttaa koostuvan pelkästään rikkaista amerikanjuutalaisista. Kun Sacks perustelee vätettään sillä, että näin on, vaikka jollain hänen tapauksellaan ei ole lainkaan musiikillista taustaa, hän usein toteaa lisäperusteluna, että potilas ei ole kuin käynyt pianotunneilla koko lapsuutensa. Joten näitä Sacksin väitteitä ei suurimmalta osaltaan voi hyväksyä yleismaailmallisina totuuksina vaan ne koskevat vain hyvin suppeaa ryhmää ihmisiä.
Mutta kyllä tässä jotain on, ja olen aika valmis ostamaan ajatuksen, että kaikissa kulttuureissa musiikki lienee syntynyt sosiaalisen vuorovaikutuksen muodoksi, yhteenkuuluvuuden tunteen kohottajaksi, ja tämä on ollut alkujaan hyvinkin fyysistä, ts. siihen on kuulunut tanssi, rummutus tms. Itse lisäisin vielä, että tämä on ehkä tapahtunut nimenomaan kontekstissa, joka on ennen pitkää johtanut uskontoon, mutta minulla ei ole mitään esittää tämän olettamuksen tueksi, sillä kukaan ei ole ollut kuuntelemassa, mitä uskonnollisten varhaisten rakennusten, kalliomaalausten tai muiden lähettyvillä on mahdollisesti soiteltu tai lauleltu.
Tähän vuorovaikutushypoteesiin tullaan vasta kirjan lopulla – teoriaksi sitä ei voida kutsua, sillä sitähän ei voida mitenkään todentaa eikä tähän todentamiseen todellakaan sovellu Sacksin äärimmäisen valioikoitu otanta. Alussa sitä vastoin jopa lainataan Steven Pinkeriä, joka on lausunut, että musiikki on täysin hyödytöntä, jonkinlainen "kuulon juustokakku", koskapa sillä ei siis ole hänen mielestään mitään adaptiivisia tarkoitusperiä. Olen sen verran lukenut Pinkeriä, että tiedän hänen mielenkiintoisti juutalaisen kantansa vaikkapa nyt geneettiseen määräytymiseen, jonka voi ilmaista vaikka niin, että okei, onhan niitä kaikenlaisia luonnon lainalaisuuksia, mutta ihmisyksilö itse aina kuitenkin päättää, minkä verran alistuu niille. Kun takavuosikymmeninä puhuttiin "itsekkäistä geeneistä", jotka väkipakolla toteuttavat itseään niin, että monet asettivat vapaan tahdon täysin kyseenalaiseksi, Pinker puolestaan totesi, että siitä vaan, mutta hän ei haua lapsia, ja jos se ei sovi hänen geeneilleen, niin "hypätkööt järveen". Itsekin ihmettelen vapan tahdon vastustajia, sillä mitäpä ihmiskunnan historia muuta kertoo kuin jatkuvasta luonnon – myös geenien – jallituksesta ja sen vallan ylityksestä ihmisen tahdonalaisella älynsä käyttämisellä.
Hyvin harvoin törmään kirjallisuudessa Merlin Donaldiin, jonka teos Origins of the Modern Mind (1991) oli yksi omaa tajuntaani räjäyttäneitä teoksia aikanaan. Ja se aika oli aikaa ennen Amazonia, joten jouduin kopioimaan sen itselleni monistuskoneella kaukolainatusta Eduskunnan kirjaston kappaleesta. Vaan Sackspa viittaakin häneen. Donald kuvasi kirjassaan mainiosti sitä, miten alemmilla aivojen kerrostumilla on pääsy vaikuttamaan ylempiin mutta ei päinvaston. Sack kertoo nyt tässä vähän lisää, eli että episodinen muisti ja taitomuisti sijaitsevat aivan eri tavalla aivoissa. Erilaiset dementian muodot ovat sangen yksituumaisia siinä, että ne tuhoavat tapahtumamuistia vääjäämättömästi edeten, mutta tämä ei välttämättä ulotu taitomuistiin, ja musiikki, etenkin rytmi, sijoittuu taitomuistin alueelle.
Ihminen eroaa muista eläimistä siinä, että meidän aivopuoliskomme ovat vahvasti epäsymmetriset. Oikea aivopuolisko liittyy aisteihin ja vasen käsittellisiin ja kielellisiin kykyihin. Sikiöillä ja ehkä myös vielä aivan pienillä lapsilla oikea aivopuolisko kehittyy aikaisemmin ja nopeammin, jotta aistitoiminnot saataisiin mahdollisimman nopeasti käyttöön. Vasen puolisko kehittyy hitaammin ja erityisesti syntymän jälkeen, ja samalla kun se kehittyy, se alkaa tukahduttaa ja suorastaan estää joitain oikean aivopuoliskon toimintoja.
Joskus tämä kehitysjärjestys voi mennä raiteiltaan. Näin voi tapahtua synnynnäisestikin mutta myös aivokasvainten tai -vaurioiden tai tulehdusten takia. Tällöin saattaa ilmetä ns. savant-kykyjä eli poikkeuksellisia taitotyyppisiä kykyjä kuten käsittämätöntä musikaalisuutta, laskutaitoa tai kuvallisia kykyjä lähinnä pikkutarkkojen muistikuvien piirtämisen muodossa. Tätä Sacks selittää sillä, että tällöin oikea aivopuolisko on vamman tms. johdosta vapautunut vasemman estosta. Savanteilla olisi näin ollen etuoikeutettu pääsy aivojen alempien tasojen tietoihin/taitoihin/kykyihin, jotka eivät ole käytettävissä itsetarkkailun kautta, kirjoittaa Sacks lainaten Allan Snyderia ja D.J.Mitcheliä. Normaaleilla ihmisillä nämä varhaiset oppimisen muodot, jolla elämän alussa oli ankara mukautumisarvo, on tuhahdutettu muiden, ts. lähinnä kielellisten ja muiden "älyllisten" muotojen eduksi, jolloin viimemainitut siis ottavat varhaisten aistiperäisten oppimisen muotojen paikan.
Kun olin nuori, psykoanalyysi oli kritiikin kohteena ja vallalla oli antipsykiatrinen liike. Kun puolisentoista vuotta sitten muutimme, löysinkin vanhat psykiatriakriittiset Goffmanit ja Laingit. Mutta nyt, kun luin tästä Sacksin kirjasta yhden Freudin ajatuksen, olenkin taipuvainen pitämään sitä kiinnostavana. Freudin mukaan parin ensimmäisen elinvuoden aikana vallitsee lapsuuden amnesia, ts. näiltä kahdelta varhaiselta vuodelta ei säily muistoja tyyppiä episodinen muisto. Mutta syviä tunnemuistoja voi jäädä limbiseen järjestelmään ja muille tunteita käsitteleville alueille, ja kuulemma nämä tunnemuistot määrittävät yksilön käyttäytymistä elämän aikana. Tässä kohden herää kyllä kysymys, että missä määrin ja muodossa määrittävät enkä ihan täysin purematta niele tätä, mutta minulla on tällainen tunnemuisto isänpuoleisesta isoisästäni. Minulla ei ole hänestä lainkaan varsinaista muistikuvaa. En siis sanalla sanoen muista koko miestä. Valokuviakin hänestä on lapsuudenperheessäni ollut nirkoisesti , ts. tasan kaksi kappaletta, ja ne ovat sellaisia pieniä neliönmuotoisia yksittäispinnakkaisia, joita 60-luvulla tehtiin. Toisessa ei ole muita kuin pappa ja minä hänen sylissään ehkä vuoden vanhana, ja siitä näkee, minkä näköinen hän oli, kun tarpeeksi suurentaa; toisessa on paljon porukkaan, ja papan sylissä on veljeni. Viimemainitussa kuvassa ihmiset ovat niin pieniä, ettei heistä saa selvää, ja pappa meni edes pian tämän kuvan ottamisen jälkeen. Mutta minä muistan papan muuten kuin muistikuvana. Minä lienen tykännyt papasta aivan mahdottomasti, ja minun tarvitsee vain palauttaa tämä omalaatuinen muistihahmo – johonkin, en tiedä, mihin, ei kuitenkaan mieleeni… – ja minua alkaa makeasti naurattaa. Sitähän ei jumalakaan tiedä, mikä vauvoja huvittaa, mutta se on varmaa, että ei ainakaan se, mikä aikuisia, eikä se minun nauratukseni muistuta aikuista naurua ollenkaan, vaan se on jotain arkaaista, mahasta lähtien tärisyttävää naurua. Ehkä tämä muisto on jonkin verran määrittänyt elämääni, sillä minä en kauheasti luota älyllisiin arvioihin juuri mistään asiasta, ja olen ollut muodollisestikin kiinnostunut ilmiöistä, joissa on jouduttu tai hankkiuduttu alueille, joissa älylliset arvot eivät riitä tai ne on eksplisiittiseti kielletty – kuten juutalaisuuden 1700-luvun hasidismista.
Vaatii kriittistä lukutapaa elitisminsä takia, tämä kirja, mutta sillä varauksella hauskaa lukemista. (27.8.2023)
