Augustinus on minua asiantuntevampien henkilöiden arvioiden mukaan Lännen kirkon merkittävin teologi. Augustinus (354-430) eli ensimmäisten kristillisten vuosisatojen myrskynsilmässä eri puolilla Italian niemeä ja ennen kaikkea synnyin seuduillaan Pohjois-Afrikassa, jonne hän villien nuoruusvuosiensa jälkeen palasi päätyen Hippon piispaksi. Rooman keisari Konstantinus (k. 337) oli jo ennen Augustinuksen syntymää ehtinyt antaa kristityille uskonvapauden, ja Augustinuksen aikuistuttua, vuonna 380, keisari Theodosius suorastaan kielsi kaikki muut uskonnot. Augustinuksen elinaikana hyökkäsivät hunnit Alarikin johdolla Roomaan (375), mistä saivat alkunsa kansainvaellukset, joiden seuraukseksi katsotaan Rooman jakautuminen Itä- ja Länsi-Roomaan vuonna 395.
Maailman ryskyessä liitoksistaan Augustinus ryhtyi ensin manikealaiseksi, sitten kristityksi, ja alkoi kirjoitella. Aiheita tällä pappismiehellä piisasi, sillä vaikka kirkon asema oli virallisesti vakiinnutettu, tilanne oli kuitenkin sen verran tuore, että opin erilaisten tulkintojen kannattajat hakivat vielä varsin tasaväkisinä asemiaan syytellen toinen toisiaan kerettiläisiksi.
Eräs huomattavimmista kiistoista koski sitä astetta, missä määrin ihmisen piti olla sitoutunut kristinuskoon voidakseen tulla tunnustetuksi todelliseksi kristityksi. Donatolaisten mielestä sitoutumisen asteen olisi pitänyt olla korkeampi kuin mikä oli katolisen eli yleisen kirkon kanta. Donatolaiset suhtautuivat syntiin ikään kuin se olisi tarttuva tauti ja syntisten hyväksyminen kristityiksi merkitsisi osallisuutta heidän synteihinsä. Siispä donatolaiset halusivat pitää kristillisen yhteisön syntisistä vapaana. Augustinus katolisen kirkon kannattajana taistelee vimmaisesti donatolaisia vastaan ja on valmis jopa käyttämään väkivaltaa näiden niskoittelijoiden saamiseksi ruotuun. Augustinuksen mielestä on nimittäin aivan selvää, että joidenkin kirkon jäsenten vakaumus ei ole kovinkaan syvä, mutta sillä perusteella kirkko ei saa sulkea heitä ulkopuolelleen. Augustinuksen sanoin Nisulan kirjasta: ”Joku tietysti sanoo, ettei tahdo osallistua muiden synteihin. Ikään kuin minä olisin sanonut: hei, tulepa tänne, niin osallistutaan muiden synteihin. En tietenkään tarkoita tätä, sillä tiedänhän minä, mitä apostoli opettaa. Sen sijaan sanon näin. Älä hylkää Jumalan laumaa, jossa vuohet ja lampaat ovat sekaisin, muiden tekemien syntien vuoksi, vaikka ne olisivatkin todellisia syntejä eivätkä sinun kuvitelmiasi”.
Nisula kohdistaa kiistaa koskevan kritiikkinsä siihen, että Augustinus oli valmis käyttämään pakkoa donatolaisten nujertamiseksi, mutta varoo ottamasta kantaa, kumpi osapuoli oli itse substanssin suhteen oikeassa - varoo niin paljon, että minulle syntyi vaikutelma, että hän olisi itse jotenkin donatolaisten kannalla. Se voi tietenkin olla vain minulle syntynyt vaikutelma.
Nisulan teos pohjautuu Augustinuksen omiin teksteihin ja niiden kronologiseen ilmestymisjärjestykseen sekä Augustinuksen teksteihinsä saamiin kommentteihin. Nisulan kirjan valossa myöhäisantiikin/varhaiskeskiajan kirjojen ’julkaisutoiminta’ tuntuu olleen jonkinlaista esi-internettiläistä bloggaamista. Kirjapainoa ei tultu tuntemaan vielä yli tuhanteen vuoteen, joten Augustinuksen teokset olivat käsin kopiotuja tekstejä, joita ystävät ja vihamiehet auliisti levittivät. Ensin joku, niin kuin nyt Augustinus, kirjoitti omat näkemyksensä, sitten joku kirjoitti kommentiksi oman teoksen samasta aiheesta, yleensä värikkäästi edellistä kirjoittajaa soimaten, sitten ensimmäinen kirjoittaja vastasi uudella teoksella jne. Lopulliset teokset tulivat koostumaan useista ’kirjoista’, jotka olivat melko irrallisia, ja itse kukin copy-paste’asi niistä oman kokoelmansa mielensä mukaan. Nisula siteeraa Augustinusta, joka antaa ohjeita siitä, miten Jumalan valtion kirjat pitäisi koota kokonaiseksi teokseksi: ”Siinä on kaksikymmentäkaksi yksittäistä kirjaa. Niitä on liikaa yhteen niteeseen. Jos tahdot, voit koostaa kaksi nidettä: ensimmäiseen kymmenen kirjaa ja toiseen kaksitoista”, ja jälkimmäisestä niteestä vielä tarkemmin: ”Voit jakaa jäljellä olevat kolmeen osaan, joissa kaikissa on neljä kirjaa. Minä olen noudattanut itse tätä jakoa, niin että neljässä kirjassa [11-14] kuvataan Jumalan valtion synty (exortus), seuraavissa neljässä [15-18] sen edistystä tai, jos niin halutaan sanoa, kehitystä (excursus) ja neljässä viimeisessä kirjassa [19-22] sen tulevaa päämäärää (debitae fines).”
Tämä ’kirjanvaihto’ tuntuu olleen tavattoman laajaa ja saavuttaneen kaikki aikakauden merkittävimmät vaikuttajat. Augustinusta kommentoi esimerkiksi Hieronymus (347-420), joka teki Raamatun ensimmäisen latinankielisen käännöksen, Vulgatan. Silloisen maailman globaalin yhteisön jäsenet tuntuvat olleen hyvin perillä toistensa liikkeistä ja edesottamuksista, vaikka viestintävälineiden taso oli meidän mittojemme mukaan alkeellinen. Ihmiset kiertelivät pitkin maita ja mantuja, vaikkei ollut lentokoneita eikä edes junia, ja heidän tekstinsä kiertelivät vielä enemmän. Kommenttien kieliasu oli värikästä, kuten seuraava katkelma, jossa Hieronymus kritisoi Jeremia-kommentaarissaan Pelagiusta: ”Perkele haukkuu tuon alppikoiran suulla, joka on suuri ja romuluinen ja joka tekee enemmän vahinkoa lättäjaloillaan kuin hampaillaan”.
En ole kauheasti vaivannut päätäni kristinuskon dogmaattisilla kysymyksillä. Mielestäni armoa, ennaltamääräämistä ja oikeudenmukaisuutta ei yksinkertaisesti voida järkevästi yhdistää, ja ainoa mielenkiintoinen seikka koko kysymyksessä on se, miksi moisten yhdistämiseen on edes nähty tarvetta. Augustinus puolestaan vaivautui asian suhteen suuresti. Häntä tuntuu härinneen, että Jumala noin vain, syitä mainitsematta, ilmoitti vihaavansa Esauta ja rakastavansa Jaakobia, ja perusteluiksi muka sai riittää, että hän, Jumala, armahtaa kenet tahtoo ja osoittaa laupeutta kenelle haluaa, riippumatta näiden ihmisten teoista. Augustinus päätyy selittämään tämän asiantilan siten, että ihmisen hyvät ja oikeat teot ovat seurausta siitä, että Jumalan armo on jo vaikuttanut häneen – ne eivät siis ole ihmisen omaa ansioita. Jälleen sitaatti Augustinukselta: ”Ei pyörä pyöri tullakseen pyöreäksi, vaan koska se on pyöreä. Ei myöskään kukaan tee hyvää saadakseen armon, vaan siksi että on armahdettu”. Edelleen: ”On uskottava sitkeästi ja vakaasti, että tapa, jolla Jumala armahtaa kenet tahtoo ja paaduttaa kenet tahtoo […] johtuu salaisesta ja ihmisen vähäisen käsityskyvyn tutkimattomissa olevasta oikeamielisyydestä”. Äly ei siis tämän asian käsittämiseen riitä, mitä kuvastaa kuulemma sekin, että jo itse opetuslapset koostuivat lähinnä oppimattomista kalastajista. Jälleen Augustinusta: ”Onhan se nyt ilmeistä, että useimpia meidän uskovista kristityistämme […] ei voi älyltään verrata mitenkään tiettyihin harhaoppisiin tai sanotaan nyt vaikka edes roskafarssien näyttelijöihin”. Joten se siitä. Ja mitä vapaaseen tahtoon tulee, vapaa tahto on vain Jumalan tahtoa, jonka yksilö kokee omanaan. Eräs Firmus on pohtimassa, pitäisikö hänen lykätä kasteelle tuloa, koska hän ei ole varma, tahtooko Jumala juuri nyt hänen kääntymystään. Ei hätää, sanoo Augustinus, hän voi hyvin tulla kasteelle, jos itse tahtoo, sillä Jumalan tahto tuntuu omalta tahdolta.
Pidin kovasti Nisulan reippaasta kirjoitustyylistä, jolla hän puhalsi pölyt tuon antiikinaikuisen kirkkoisän yltä.
