Tämä Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin "eksegetiikaa taviksille" -tyyppinen kirja ei ollut läheskään niin huono kuin pelkäsin. Teos on raflaavasti nimeltään Sensuroitu – Raamatun muutosten vaiettu historia, mutta vaikka tämä on lähestulkoon pamfletti, tässä on mielenkintoista asiaa meillekin, jotka emme kuulu kirjoittajien varsinaiseen kohderyhmään.
Kirjoittajat tunnustavat epilogissa olevansa taustaltaan helluntailaisia. Helluntailaisuus on fundamentalistinen kristillistaustainen uskonlahko. Jos minulta oltaisiin kysytty uskontotiedettä opiskellessani, ovatko helluntailaiset kristittyjä, vastaukseni olisi ollut että ei, ja olisin saanut täydet pisteet, mikä johtuu siitä, että erot valtavirtakirkkoihin ovat suuret jos kohta ovat toki valtavirtakirkkojen välisetkin. Helluntailaisuudessa Raamatun sana on muiden fundamentalististen suuntien tapaan kirjaimellinen totuus – helluntailaiset lapset opetetaan tänäkin päivänä vastaamaan koulussa tietynlaisiin koekysymyksiin, että "tieteen mukaan…", jolloin he eivät joudu luopumaan omasta vain ja vain Raamattuun perustuvasta maailmankuvasta, ja siihenhän kuuluu mm. se, että maailmalla on ikää 6 000 vuotta ja risat ja että evoluutioteoria on puppua. Kuitenkaan Kristus ei ottanut mitään kantaa biologiaan ja sen sellaiseen, ja tämä olisikin ollut argumenttini, jos minulta oltaiisin kysytty, mikseivät helluntailaiset ole kristittyjä – kristityn asia on nojata ensisijassa siihen, mitä Kristus opetti eikä siihen, mistä hän ei sanonut sanaakaan.
Helluntailaisia kiinnostaa kuitenkin vähän hassusti Raamatun evoluutio, ja vaikka nämä tämän käsillä olevan kirjan tekijät ovat oman kertomansa mukaan saaneet oppinsa Helsingin yliopiston eksegetiikan huippututkimusyksikössä, on syytä muistaa, että helluntailaisilla on myös omia organisaatioitaan tähän tarkoitukseen.
Toinen kirjoittajista, Paavo Huotari, on myös evankelis-luterilaisen kirkon pappi. Hän siis kastaa lapsia, vaikka heluntaialisuudessa ei hyväksytä lapsikastetta, ja hän vihkii pareja avioliittoon, vaikka helluntailaiset solmivat avioliittonsa siviilivihkimisinä. Helluntaialisuudessa on yleinen pappeus, joskin aikoinaan Pohjanmaalla annoin kertoa itselleni, että monet helluntailaiset liittyvät luterilaiseen kirkkon pelkästään siitä syystä, että saarnat ovat siellä parempia, ammattilaisten laatimia kun ovat.
Nyt kaksi helluntailaista on ottanut tehtäväkseen tarkastella Raamattua sellaisesta näkökulmasta, joka yhdistäisi evankelis-luterialaista kirkkoa ja helluntailaisuutta siten, että se olisi molemmille yhtä moderni ja yhtä kiinnostava eksegeettisen tutkimuksen tuloksien valossa. He muistavat kiitettävästi muistuttaa, että mitään vakiintunutta Raamatun kaanonia ei ollut pitkiin aikoihin eikä oikeastaan ole vielä tänäkään päivänä, sillä kuten tiedetään, niin vaikkapa ortodoksisessa ja katolisessa Raamatussa on kirjoja, ns. apogryfisia kirjoja, jotka luterilaisesta kirkkoraamatusta puuttuvat.
Puheeksi otetaan seikkoja, jotka ovat Raamatun tekstejä aikakausien saatossa kopioitaessa vääristyneet.. Osa muutoksista on inhimillisiä virheitä, jotka ovat voineet johtua huolimattomuudesta tai heprean konsonanttikirjoituksesta, jossa samoilla kirjaimilla eli konsonanteilla kirjoitettuina voidaan tarkoittaa useampia asioita. Vokaalimerkit tulivat Vanhan testamentin teksteihin vasta masoreeteiksi kutsuttuejn juutalaisten oppineiden keksintönä pitkälle ajanlaskun alun jälkeen. Itse asiassa näitä järjestelmiä oli kaksikin… ja kaiken aikaa, kun uusia kirjojen kappaleita käsipelissä kopiotiin, tehtiin uusia virheitä. Mutta on myös tarkoitushakuisia "korjauksia", ja kaikki nämä sitten kumuloituivat vuosisatojen kuluessa.
Masoreettisia testejä puolisen vuosisataa vanhempi lähde on Septuaginta, Egyptin juutalaisille, jota olivat kadottaneet sujuvan hepreantaitonsa, jo n. 250 eaa laadittu kreikankielinen käännös. Tämä toki on jo jonkinlainen kokoelma, mutta ei vastaa nykyisin kanonisoitua. Kolmantena auktoriteettina masoreettisten tekstien ja Septuagintan lisäksi Mäkipelto ja Huotari mainitsevat Qumranin tekstilöydöt. Muitakin lähteitä on, ja tämän käsillä olevan teoksen kirjoittajatkin mainitsevat joitain, mutta minusta vaikutti, että he eivät ainakaan suuremmin kiinnittäneet (tai minä vain en huomannut) huomiota Peshittaan, syyriankieliseen käännökseen, joka on kuitenkin melko varhainen, n. 100-400-luvuilta, ja joka sisältää mm. kirkkoisien tekstejä. Kaikki Uuden testamentin kirjat, myös evankeliumit, ovat nimittäin samoilta ajoilta.
Yksi aihepiiri, jota kirjoittajat ovat katsoneet tarpeelliseksi käsitellä eksegeettisessä valossa laajasti on naisen asema. Fundamentalistiset suunnat ovat yleensä taipuvaisia kauniisti sanottuna patriarkaalisiin asenteisiin ja hakemaan niille oikeutusta Raamatusta. Mutta Raamatun tekstien historiallisen kehityksen tutkimus on paljastanut, että Raamatun useimmat naisen alistamista tukevat väittämät ovat myöhäisiä lisäyksiä tai vanhempaan tekstiin tehtyjä päämäärätietoisia muutoksia, ts. eivät "alkuperäistä" Raamatun tekstiä.
Niinpä fokukseen nousee kuningas Daavid. Kun ottaa huomioon, että hänet on Raamatussa kuvattu mahtavana soturikuninkaana, on jonkin verran hämmentävää, ettei hänestä löydy mainintoja naapurikansojen kertomusperinteessä, mikä on kirvoittanut epäilyksiä, joska koko heppua on historiallisesti ollut olemassa ollenkaan. Mäkipelto ja Huotari höystävät paikoin kertomustaan viitauksilla nykyaikaan, ja parikin koskee juuri Daavidia. Vanhimmissa teksteissä hänen lyömänsä vihollissoturin, Goljatin, mitoiksi ilmoitetaan jokseenkin samat kuin kuulemma Robert Heleniuksella, mutta uudemmissa kokoa on lisätty kolmanneksella selvästi epäinhimilliseksi. Daavidin varsinaisessa häpeässä puolestaan viitataan Leonard Cohenin biisiin Hallelujah, jonka alussa tapaus mainitaan.
Kuningas Daavid nimittäin näki erään sotapäällikkönsä vaimon Batseban kylpevän naapurirakennuksen katolla. Raamatussa todetaan, että Daavidin valtasi tällöin himo, ja niinpä hän haetutti Batseban luokseen, makasi tämän kanssa, mistä hyvästä tämä tuli sitten raskaaksikin ja tapatti Batseban aviomiehen. Vanhimmissa kertomuksen versioista syntyy aika selkeä kuva siitä, että Daavid yksiselitteisesti raiskasi naisen, vieläpä toisen miehen vaimon, mikä juutalaisesta näkökulmasta oli se varsinainen synti, mutta myöhemmin masoreetit rukkasivat tekstin sellaiseen muotoon, että se olikin Batseba, joka vietteli Daavidin.
Batseba tuskin sitoi Daavidia keittiöntuoliin kuten Cohenin laulun kertojalle tapahtuu, mitä laulaja ei kestä vaan lähtee lätkimään. Laulaja myöntää, että teki tässä jotain absoluuttisesti väärää, mutta ei voinut itsensä tähden muuta; pystyessään nyt lopulta hyväksymään anteeksiantamattoman tekonsa painon hän pystyy laulamaan Hallelujah eli Jumalalle kiitos, vaikka se onkin kylmä ja murtunut hallelujah.
Daavid puolestaan joutuu tuonnempana pakenemaan omia poikiaan, joskaan Mäkipelto ja Huotari eivät ennätä näihin psalmeihin asti.
Oman aikakautemme kristinuskon ongelmiin on kuulunut myös suhtautuminen homoseksuaalisuuteen. Mäkipelto ja Huotari ilmoittavat, että Raamattu ei homoseksuaalisuutta kiellä siitä yksinkertaisesta syystä, että koko sanaa ei siihen aikaan oltu vielä keksitty. He asettavat taulukkomaisesti rinnakkain niitä Raamatun kohtia, joita on käytetty perusteena, kun nykyaikana on haluttu väittää, että Raamattu kieltää homostelun. Teksitikohdista hahmottuu sama, minkä Martti Nissinen on muualla todennut koko Lähi-idässä vallinneeksi, nimittäin että varsinaisesti halveksunta kohdistui niihin miehiin, jotka miesten välisessä seksisuhteessa asettuvat alistettuun asemaan. Kaiken kaikkiaan on mielenkiintoista, miten homoseksuaalisuudesta ylipäätään on tullut niin hurskaiden kristittyjen tuomitsemaa kuin on ja miten he ovat päätyneet pitämään sitä luonnon vastaisena. Raamattua vanhempi kiiinalainen, ts. kungfutselainen kirjallisuus ei nimittäin näin tee, eikä tilanne muuttunut esimerkiksi 1700-luvun kiinalaiseen klassikkoromaaniin Punaisen huoneen uni mennessäkään. Kiinassa ei ole LGBQ-liikettä tänäkään päivänä siitä yksinkertaisesta syystä, että sitä ei sikäläisistä perinteisistä syistä tarvita siellä. Olenkin nyt aprikoinut, että olisivatko tämän kirjan hurskaat kristittykirjailijat tällä liberaalilla kannallaan nimenmaan siksi, että helluntailaisuus leviää Kiinassakin ja sen lähialueilla kuten Etelä-Koreassa hirmuista vauhtia, ja kielteinen kanta homoseksuaalisuuteen olisi niillä kulmilla selkeä este tälle riemukululle. Sillä kyllähän fundamentalistit tämäntyyppisissä kysymyksissä lienevät länsimaissa enimmäkseen päivi-räsäsmäisillä linjoilla.
Muista esille nousevista populaariin makuun sopivista aiheista mainittakoon pedon luku – onko se 666 vai sittenkin 616? Neitsyt/alma -problematiikka puolestaan lienee jo kaluttu loppuun populaarilla rintamallakin jo ennen tätä teosta.
Mielenkintoisempia ovatkin sellaiset vähemmän esillä olleet seikat kuin mitä ilmeisimmin naisapostoli Junian – joissain teksteissä tämän nimi jopa kirjoitetaan yksiselitteisemmin muotoon Ioulian eli Julia – sukupuolen vaihtuminen miespuoliseksi nimellä Junias.
Eilen saatoin todeta, että tämä teos on ehdolla Tieto Finlandia -palkinnon saajaksi. Palkinnon on tarkoitus edistää kirjamyyntiä joulun alla, ja siihen tämä teos on varmaan ihan hyvä. Itse varon vähän tämän taustaa, vaikka ymmärränkin hyvin, että tarkoitus on näinä vastakkainasettelun aikoina etsiä joitain, missä evankelis-luterilaisen kirkon ja helluntailaisuuden uudistusmieliset voisivat löytää yhteistä säveltä alituiseen esillä olevien erottavien tekijöiden sijaan. Arvostan myös sitä, että kirjoittajat kertoivat lopussa taustansa, sillä tokihan sen olisi joku ennemmin tai myöhemmin kaivanut esiin, ja hirvittää ajatellakin, mikä salaliittoteoria siitäkin oltaisiin taas saatu keitettyä kokoon. (8.11.2023)
