Tänään herättiin aurinkoiseen huomeneen, ja minun joogatessani oli isäntä paistanut aamukahville kasan vohveleita! Mikä peista upein pyhäaamu, vaikka Euroopassa on Venäjän hyökkäyssota, ja 9.5. varmaan on planeettamme kuolinpäivä. Pahasti traumasoitunut Vladimir Putin luultavasti turvautuu silloin ydinaseeseen.
Joten keskittykäämme hetkeksi Lähi-itään, missä on jonkin verran rauhallisempaa.
Liisa Liimatainen on kirjoittanut jo aiemminkin käsittelemistään aihepiireistä kokoomateoksen, kirjan Riikinkukko ja kameli, jolla on alaotsikko, joka kuuluu Iran ja Saudi-Arabia vastakkain. Minä en pidä alaotsikoista. Minusta ammattitoimittajan pitää kyetä laatimaan yksi ytimekäs otsikko, eli tuon riikinkukko ja kameli -runoilun olisi vonut jättää pois. Ihan turha väittää, että tämä valittu otsikko olisi jotenkin hyväksi markkinoinnille, sillä ns. suuri yleisö ei pysty lukemaan tätä kirjaa, jonka alussa todetaankin, että tämän lukeminen vaatii hiukan pohjatietoja.
Mutta hyvähän tämä kirja on kuin mikä.
Minä olen tunnetusti Iranin-mielinen. Se johtuu muutamastakin syystä. Siellä on upeaa, vanhaa, omaperäistä tähän päivän asti elossa pysynyttä kulttuuria. Aikaan ennen Ahmadinejadia eli vuotta 2005 siellä tehtiin maailman paras graafinen suunnittelu. Pidän myös Jafar Panahin elokuvista – hän onnistuu tekemään niitä, vaikka on ollut elokuvientekokiellossa vuosikymmenet. Lisääksi olen vilpittömästi sitä mleletä, että vuonna 1979 amerikkalaiset oli pakko saada maasta ulos tavalla tai toisella, ja vähän hämmästyttää, että amerikkalaiset eivät näytä kykenevän lainkaan tunnustamaan, mitä riistoa siellä (osin brittien kanssa) harjoittivat eivätkä näin ollen myöskään tunne minkäänlaista syyllisyyttä.
Vaikuttaa siltä kuin Liimataistakin kiinnostaisi Iran hiukan enemmän kuin Saudi-Arabia, eikä hän edes puutu kulttuuriin... Hän selittää Iranin tiukasti haltuunsa ottamaa ja itselleen sopivaksi kehittämää asemaa etenkin heti vallankumouksen jälkeen vuonna 1980 alkaneella Irakin sodalla, jonka tilanteen välttäminen on sodan loppumisen 1988 jälkeen ohjannut Iranin kaikkea toimintaa. Irak on maailman ainoa Iranin kanssa suht' samanlaista šiialaisuutta tunnustava valtio, suht' suurella šiialaisella vähemmistöllä (Irakissa 30% – Syyriassa on samankokoinen šiiavähemmistö, mutta versio šiialaisuudesta on aika erilainen), ja varmasti oli järkytys, että uskonnollisen vallankumoiuksen jälkeen se nimenomaan oli tämä oman kaltaista šiialaisuutta harjoittava maa, joka uuteen Iraniin hyökkäsi. Liimatainen kuvaa hyvin Iranin ja Irakin monisyisiä suhteita.
Iran harjoittaa toimintaansa, lähinnä sotimista, omien rajojensa ulkopuolella Hizbollah-nimisen järjestön kautta. Hizbollahilla on paljon valtaa eritoten valtiona käytännössä romahtaneessa Libanonissa. Palveluja kuten koulut ja terveydenhoito, joita pitäisi periaatteessa tuottaa valtion, toteuttaa Libanonissa Hizbollah, ja niinpä sitä on erittäin vaikea saada tästä umpikorruptoituneesta maasta ulos, vaikka joitain välillä ärsyttää, että ylintä valtaa valtakunnassa toteuttaa toisen valtion sotilasorganisaatio. Libanon nimittäin on delegoinut Hizbollahille jopa rajavalvontaansa.
Libanon ei tuota mitään. Paitsi ehkä ihmisiä. Väki valuu ulos maasta. Liimatainen kertoo, että ulkolibanonilaisten kotiin lähettämät rahat muodostaisivat ison osan ihmisten elämän rahoittamisesta. Libanonista viedään kyllä ulkomaille jotain, nimittäin huumeita, varsinkin Saudi-Arabiaan. Liimataisen mukaan nämä vientituotteet tulevat alkujaan Syyriasta. Voi olla. Mutta takavuosina luin Tucker-Jonesin kirjasta Jihad – taistelevan islamin taustat, että kauppatavaraa hankkisivat Etelä-Amerikkaan muuttaneet libanonilaiset. Erityisenä Hizbollahin huume- ja asekaupan pesäpaikkana Tucker-Jones mainitsee Paraguain.
Mutta kolikolla on aina kaksi puolta ja sitten vielä syrjä. Tässä Liimatiasen kirjassa on parikin jälkikirjoitusta, ja toisen on laatinut Ari Kerkkänen, jolta olen lukenut pari kirjaa Syyriasta. Nyt käsilä olevien jälkisanojen esittelyssä kerrotaan, että hän asuisi nyt Libanonissa. Hän ottaa esiin Libanonista kaiken järjestyksen puutteen ja moraalisen rappion lisäksi yhteisöllisyyden. Arabikevään aikoihin, kun Al-Jazeeran verkkosivuilla oli vielä kommentontimahdolisuus, siellä tuomittiin usein länsimainen elämäntapa juuri siksi, että länsimaisessa elämässä ei ole kuin koulunkäyntiä yli kolmekymppiseksi ja sitten uran kehittämistä hamaan kuolinpäivään. Siihen sekaan ei mahdu perheitä, ystäviä, ei mitään. Lähi-idässä ei haluta länsimaista elämäntapaa, ja jos yhteisöllisyys maksaa korruption ja räjähtelevät viljasiilot niin minkäs sille sitten voi.
Kulttuuriin Liimatainen ei siis puutu, mutta Libanonin kohdalla on pakko muistuttaa libanonilaisesta Nadine Chahinesta, joka oli vuoden 2010 kiepeillä oman ammattialani maailman vaikutusvaltasimpia henkilöitä suunnitellessaan Saksassa Linotype'illa arabialaisen kirjoituksen versioita käytettäviksi yleisimpien latinalaisten kirjaintyypien rinnalla kuten Helvetican ja Universin. Hänen suurin voittonsa lienee kirjaintyyppi nimeltä Janna, joka on rinnakkaisversio Adrian Frutigerin suunnittelemalle kirjaintyypille Avenir ja joka lienee nykyisin arabialaista aakkostoa käyttävän maailman yleisin kirjaintyyppi lentoasemien opasteissa sun muussa tällaisessa käytössä.
Libanonista ei ehkä ole valtiona edes atomeja jäljellä, mutta siitä huolimatta se ei ole eikä varsinkaan ole ollut mikään turha paikka.
Minua on koko tajuisen elinaikani ihmetyttänyt, miksi Iran ja Israel eivät tule lainkaan toimeen, vaikka niillä on mahtavaa yhteistä historiaa. Tokkopa Tooraa olisi koottu tänäkään päivänä, ellei kertomusten kokoamiseen oltaisi turvauduttu juutalaisen kulttuurin säilyttämiseksi Babylonian pakkosiirtolaisuudessa. Niin pakkosiirtolaisuudesta kuin aluksi olikin kysymys, väkeä jäi sinne pysyvästi, vaikka poiskin olisi päässyt – Persiassa juutalaisyhteisöt kukoistivat. Seurauksenahan oli tuonnempana myös Babylonian Talmud. Nykypäivänä iranilaiset ja israelilaissyntyiset juutalaismuusikot saattavat soitella samoissa bändessä Berllinissä jne. Joten mistä se jatkuva kaiske Iranin ja Israelin valtioiden välillä johtuu?
Liisa Liimatainen paljastaa nyt tämän dilemman ytimen: Iran on muihin Lähi-idän muslimimaihin nähden ylivoimainen mm. ulkomailla operoivan Hizbollahinsa ansiosta. Irania ei liikuta sotilasmahti Israelkaan missään muussa mielessä kuin siinä, että se on Yhdysvaltojen "lapsi". Silloin tällöin pikkuisen Israelia simputtamalla Iran onnistuu pitämään amerikkalaiset loitolla omilta kulmiltaan.
Minä en toisaankaan ollut tullut ajatelleeksi tätä näin.
Toki olin ihmetellyt, miksi Iran vastaa aina niin kevyesti Israelin iskuihin eri puolilla niitä alueita, joita se pitää reviirinään vähän kuin Venäjä omaa etupiiriään. Liimatainen selittää tätä Iranin pragmaattisuudella. Se haluaa vain pitää jenkit loitolla. Se ei tee kun sen, minkä tämä vaatii eikä tippakaan ylimääräistä. Tässä mielessä sitä ei auttaisi mitenkään, että se asiakseen tuhoaisi paikkoja tai tappaisi ihmisiä, sillä silloin se vain joutuisi suoraan konfliktiin suuravallan kanssa.
Sama on pätenyt suhteessa Saudi-Arabiaan. Šiialainen Iran ja wahhabilas-sunnalainen Saudi-Arabia nimittelevät toisiaan vääräuskoisiksi ja joutuvat silloin tällöin napit vastakkain arvovaltakysymyksissä. 14.9.2019 Iran iski kahteen saudiarabialaiseen öljyntuotantolaitokseen droonein ja ohjuksin. Se teki sen niin tarkaan hiotusti, että teon kyllä huomasi – Saudi-Arabian öljyntotanto romahti puoleen – mutta toisaalta niin, että laitokset olivat vielä suhteellisen helposti korjattavissa eikä kukaan kuollut. Tämä tapahtui Trumpin olleessa USA:n presidenttinä ja virittelemässä kuviota sotilaallisen avun vähentämisestä Saudi-Arabialle. Liimatainen korostaa po. iskussa Iranin viestiä Saudi-Arabialle: Saudi-Arabia on nyt haavoittuvainen, eivätkä siihen juurikaan kuulu Yhdysvaltojen Iraniin kohdistamat raskaat pakotteet. Iranin olettamus oli, että USA ei tule reagoimaan Iranin iskuun kovinkaan voimakkaasti – olettamus oli kieltämättä aika rohkea – eikä se niin tehnytkään.
Itse arvelen, että viestinä oli myös, että Saudi-Arabialla ei ole muuta kuin fossilisia polttoaineita, ja kun maailma ei enää niitä tarvitse, mitä sille jää, semminkin kun saudit nyt eivät ole kaikkein ahkerimpia, älyllisimpiä ja innovatiivisimpia olentoja. Saudi-Arabiassa on kyllä kehitetty menetelmiä meriveden saattamiseen juomakelpoiseen jamaan, mitä Liimatainen ei muistaakseni mainitse, vaikka se on noilla kulmilla erittäin merkittävä asia – mutta saatan muistaa Liimataisen mainitsemiset ja mainitsematta jättämiset väärinkin, sillä tässä kirjassa on yli 400 sivua aivan poikkeuksellisen tiukkaa asiaa. Iranilaiset sitä vastoin ovat sangen aikaansaapaa ja hyvin koulutettua väkeä, ja vaikka siellä pidetään kauheaa uskonnollista jöötä, siellä on kuitenkin jotenkin toimiva kansalaisyhteiskunta, jota Liimatainen kuvailee.
Nyttemmin Iran ja Saudi-Arbia ovatkin lähentyneet, ja kuluvana vuonna ollaan jopa perustelemassa lähetystöjä, joita ei ole ollut sitten vuoden 2016. Asiaan lienee vaikuttanut se, että kun Saudi-Arabia ennen oli Yhdysvaltojen liittolainen, Yhdysvallat onkin nyt Bidenin aikana määritellyt Saudi-Arabian paariavaltioksi. Syynä on toimittaja Jamal Khashoggin murha Turkissa vuonna 2018, johon liityviä tapahtumia turkkilaiset sattuivat kuvaamaan Saudi-Arabian Turkin lähetystön tiloissa. Saudi-Arabian paikan Yhdysvaltain silmissä johtavana sunni-islamilaisena maana on vienyt Turkki, johon siihenkään välit eivät kyllä ole ongelmattomat. Kolmesta merkittävimmästä Lähi-idän maasta – Turkki, Iran ja Israel – ei nyt sitten enää yksikään ole arabimaa.
Tämä kirja on niin tuhtia tavaraa, että lukeminen on aika hidasta, kun pitää välillä miettiä juttuja. Syntyy vaikutelma, että Liimatainen on kirjoittanut tätä kuin pääteostaan, testamenttiaan tai jotain.
Suosittelen erittän vahvasti. (7.5.2023)
