Saattaa olla, että tämän Markus Leikolan kirjan Sodan ja rauhan kronikka lupaa vähän liikoja, sillä tämän päiväkirjamaisen teoksen viimeinen päiväys on nyt minun tätä kirjoittaessani jo yli vuoden takaa eli se on 13.5.2022. Eikä sodalle näy loppua eli rauhaa, joten kronikka on kirjoitettu vähän ennenaikaisesti. Leikolan olisi ehkä voinut käyttää otsikossaan suomenkielen erikoisuutta, partitiivia, semminkin kun hän itsekin toteaa, että Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan tulee kestämään kauan.
Hyökkäämällä Ukrainaan Venäjä on ilmoittanut tavoittelevansa uuttaa maailman järjestystä, eikä tämä tullut muulle maailmalle minään uutisena, sillä Putin ilmoitti tuumastaan jo Münchenin puheesta 2007. Projekti jatkui tuosta seitsemän vuoden kuluttua Krimin miehityksellä ja sodan käynnistämisellä Donbassissa. Varmaan tarkoitus oli jatkaa jälleen seitsemän vuoden jälkeen eli 2021, mutta Putinin numerologisen mystiikan pääsi sotkemaan pandemia, joka alkoi Kiinasta, sen liittolaisesta. Vieläkään tiedetä, miten se sieltä alkoi, mutta ei ainakaan vahingossa, ja saattaa olla, että se on yksi niistä yksityiskohdista, joilla Venäjä onnistuu nyt kiristämään Kiinaa. Mutta juuri tähän juonitteluaspektiin Leikola ei ole puuttunut, joskin kyllä tautipuoleen muuten. Nimittäin tuberkuloosiin, jota tavataan Ukrainassa vuosittain sellainen 300 000 tapausta. Tubi saatiin esimerkiksi Suomesta häviämään täysin, mutta nyt Ukrainan ja Venäjän tapaisten paikkojen takia tuberkuloosista on päässyt kehittymään antibioottiresistenttejä muotoja. Ja tämä ongelma on pahempi kuin korona, ja tuberkuloosin tyyppiset taudit leviävät erinomaisen hyvin sodissa.
Tässä kirjassa on paljon mielenkintoisia asioita, joita en maalaisuuttani ollut tullut ajatelleeksi. En tiennyt, että kansainvälinen maksuvälitysjärjestelmä SWIFT on amerikkalainen systeemi, jonka jäsenet ovat rahalaitoksia eivätkä valtioita. Opin tästä kirjasta myös, että kiinalaisilla on jo oma vastaava järjestelmänsä, vaikka pitkin vuotta olin kyllä lukenut Venäjän valtion propagasivustolta Tassilta, miten Venäjän tekisi mielensä mukaan tähän kiinalaisten systeemiin, mutta ilmeisesti Kiina ei huoli sitä. En tiedä miksi, mutta onhan se ihan maallikollekin silmäänpistävää, miten kautta aikana ruplan virallisen ja todellisen eli katukauppahinnan välillä on dramaattinen ero, eikä kiinalaisissa luottamusta varmaan herätä sekään, että ainakaan joulukuussa 2019 ei Pietarissa edes voinut vaihtaa valuuttaa pankissa vaan vain kaukaasialaisen gangsterin näköisten hepujen valvomissa kellarikonttoreissa.
Venäjän pääsy Kiinan maksuvälitysjärjestelmään vaikuttaa vähän samanlaiselta kuin Ukrianan pääsy EU:hun. Ukraina on kertakaikkiaan liian korruptoitunut Euroopalle. Mutta sille annetaan nyt mahdollisuus. Ikään kuin kolmas kerta, jonka toivotaan toden sanovan, mikä ei siis ole varmaa lainkaan.
Luottamus Venäjää kohtaan puolestaan on nyt takuuvarmasti erittäin vähäistä, mikä ei Leikolan mukaan ollut asianlaita edes 74-vuotisen Neuvostoliiton aikana. Neuvostolitto ei ehkä ollut kovin miellyttävä muuta maailmaa kohtaan, mutta sekin sentään katsoi, että oli syytä säilyttää maailman luottamus. Itse lisäisin tähän vielä, että ku Neuvostoliitto sitten hajosi, uusi Venäjä maksoi kaikki, siis kaikki, Neuvostoliitolta periytyneet velat. Mutta Putinin oligarki-Venäjä ei nyt välitä tällaisesta luottamuksesta. Luottamuksen ongelma on kuin rikottujen kananmunien: niitä ei enää ehjiksi saa. Leikola on laskeskellut, että jahka sota lopuu, ei se ei ehkä alta kolmen sukupolven onnistu. Laskelma perustuu ilmeisesti meidän kummankin kohdalla karjalaisiin sukujuuriin.
Mitä tulikin mieleeni, että Uukuniemellä oli 30-luvulla Leikola-niminen nimismies, innokas suojeluskuntalainen, joka porukoineen mm. pyrki siirtämään kunnan keskuksen, myös seurakunnan kirkkoineen, Ristlahteen. Onneksi ei onnistunut, sillä sehän olisi siinä tapauksessa jäänyt sotien seuruaksena väärälle puolen rajaa. Rouva Leikola piti Kirkonkylässä apteekkia. Molempien, sekä apteekin ja nimismiehen, puhelinnumero oli Uukuniemi 2. Liekö Markus jotain sukua tälle meidän Leikolalle? Jos rouva Leikolan apteekki oli samassa rakennuksessa kun viimeinen Uukniemen Kirkonkylän apteekki, niin se on sitten edelleen pystyssä sikäli kun olen oikein ymmärtänyt. Mieleeni on juolahtanut, että pitäisi tehdä joku vähän sotilaperspekiivityyppinen kartta Uukuniemen Kirkonkylästä 1900-luvun alussa…
Mutta onpas minun nyt vaikea pysyä asiassa. Yhtä kaikki, SWIFTin olemuksen lisäksi opin netin maadomaineista seuraavaa: niitä hallinnoi amerikkalainen voittoa tuottamaton organisaatio ICANN. Se ei siis ole, sekään, mikään valtioiden välinen ylikansallinen poliittisluontoinen elin. ICANNia oltiin sodan alussa yritetty vaatia poistamaan kaikki .ru -päätteiset verkko-osoitteet, myös sähköpostiosoitteet, mutta kuulemma se ei pysty tähän teknisesti. Mutta kuten Leikolakin arvelee, tästä varmaan tulee jatkossa puhetta, ja tekniikkahan on vain kehittelykysymys. Luulenpa näin ollen, että Kiina ja Venäjä tulevat kehittämään piakkoin tähänkin oman systeeminsä, ja pääsemme tilanteeseen, jossa länsimaiset ja Kiina-Venäjän tietoverkot ovat toisiltaan täysin suljetut.
Mitä siihen uuteen maailmanjärjestykseen tulee, tähän Leikolan kirjoitusajankohtaan mennessä oli jo käynyt ilmi, että entisen Neuvostoliiton alueilla ei olla ihan varmoja, miten siellä puolia valitaan. Käytänössä eli maiden korruptoituneisuuden takia vaihtoehdot ovat vähissä. On pakko valita smanlaiset kaverit. Leikolan mukaan Kazakstanissa ja Kirgisiassa oltaisiin kielletty venäläisen Z-symboin käyttö. Kuulemma Venäjä olisi pyytänyt Kazakstania jopa osallistumaan hyökkäykseen Ukrainaan, mutta se olisi kieltäytynyt. Hmm…
Sitä Leikolan kirjoittamisajankohtaan mennessä ei ollut vielä tapahtunut, että Lähi-idässä oltaisiin alettu lähestyä tosiaan. Kun lopputalvesta tyhjentelin tätä blogia, lueskelin tänne kopioimiani Al-Jazeeralla olleita kommentteja liittyen taannoiseen ns. Arabi-kevääseen. Mukana oli mm. kommentti, jonka mukaan muslimi ei tietenkään saa tappaa toista muslimia, ja siksi shiioja saakin tappaa, kun nämä eivät ole oikeita muslimeita. Nyt Iran ja Saudi-Arabia ovat vastoin kaikkea todennäköisyyttä solmineet diplomaattisuhteet. Aluksi asiaa mainostettiin Kiinan ansiona, ja maailmalla pyöri jonkin aikaa yksi ja sama kuva, jossa Wang Yi irvisteli prinssi Faisalin ja Iranin Hossein Amir-Abdollahin välissä. Sitten Al-Jazeerra livautti, että tosiasiassa ne olivat sveitsiläiset, jotka näitä uusia lähetystöasioita junailevat, ja mainittu kuvakin hävisi netistä – ilmeisesti Kiinan pyynnöstä, sillä hanke on epävarman sutjakka, eikä Kiina halua tulla yhdistetyksi potentiaalisiin epäonnistumisiin. Kiina kulkee vain voitosta voittoon.
Saudi-Arabian ja Jemenin välillä on mediatietojen mukaan nyt jopa vaihdettu vankeja ja syrjäytynyttä Syyriaa yritetään vetää mukaan arabiyhteisöön. Takana lienee ainakin se, että Venäjän katsotaan menettäneen asemansa maailman menon ohjaksissa, ja toiseksi Yhdysvallat on öljyn suhteen tullut lopullisesti omavaraiseksi. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kiihdyttänyt Euroopan vihreää siirtymää, mistä Lähi-idän öljyntuottajamaissa varmaan ollaan nyt Venäjälle "kiitollisia".
Saumaa on ilmaantunut muutenkin. Jostain syystä kukaan ei ole selvittänyt Natanyahun, Ben Gvirin ja kumppaneiden Venäjä-kytköksiä, mutta selvää on, että Israel on nyt sisllissodan partaalla eli Lähi-idän muslimimaiden kannalta niin heikentynyt, että voisi olla lyötävissä. Osapuolet ovat Israelin maaperällä syntyneet sabrat, joiden läheisissä ei ole ollut holokaustin kokeineita ja ne, joiden suvuissa niitä on; ensinmainitut haluavat luopua oikeusvaltioperiaatteesta, mikä taas on holokaustin kokeneiden mielestä juuri se, mikä natsi-Saksassa tapahtui ja aiheutti holokaustin. Amerikassa ja Euroopassakaan ei olla innostuneita asiain samasta käänteestä. Suomen kannaltakin sangen harmillista on, että Suomi on tilannut Israelista äskettäin ilmapuolustusjärjestelmiä, joiden toimitus näyttää nyt aika epävarmalta.
Erityisen jännitysmomentin kuvioihin tuo kybersota. Venäjä on harrastanut sitä aiemmin enemmän tai vähemmän, usein vähemmän, menestyksekkäästi – siinä kun on aivan omat riskinsä. Leikola kertoo, että 2017 venäläinen haittaohjelma Petya oli suunnattu lähinnä ukrainalaisia yrityksiä vastaan, mutta kun liiketoiminnat ovat nykyisin globaaleja, rytäkässä tuhoutui myös muiden maiden yritysten kirjanpitoja. Sittemmin Venäjä on pyrkinyt pysyttelemään tavanomaisissa palvelunestohyökkäyksissä, mutta kuten jo todettua, Venäjä ei ole tätä nykyä niin nuuka kansainvälisestä luotettavuudestaan, joten uudet Petyat ovat ihan mahdollisia.
En tietenkään tiedä, miten tarkkaan Putin tämän alunalkujaan laski – hänen omien sanojensa mukaanhan kaikki sujuu tillilleen niin kuin on suunniteltu – mutta 26 kappaletta maailman maista on sellaisia, että niiden ruoasta tulee yli puolet Ukrainasta ja Venäjältä. Venäjä ei siis ole pettänyt vain länttä kuin koko joukon ihan muita maita. Yksi suurimpia näistä on Egypti, jonka tuonnista 85 prosenttia tulee – tai siis on aikoinaan tullut – Ukrainasta ja Venäjältä.
Leikola muistuttaa terveellisesti siitä, että on syytä olla varovainen, mitä sodan osapuolten välittämästä "tiedosta" uskoo. Irakin-Kuwaitin sodan aikoihin 1990 Yhdysvaltain kongressi piti hyvänä uskoa 15-vuotiasta Nayirah-nimistä tyttöä, joka kertoi, miten irakilaiset sotilaat olivat ryöstäneet kuwaitilaisesta synnytyssairaalasta keskoskaapit heitettyään niistä vauvat pitkin matin vatia. Vuotta myöhemmin toimittajt pääsivät kyseiseen synnytssairaalaan, ja kävi ilmi, että keskoset olivat kyllä kuolleet, mutta näin oli sattunut siksi, että sairaalan henkilökunta oli lähtenyt lipettiin – irakilaiset pahikset eivät olleet edes käyneet koko keskoskaapeilla. Lisäksi kävi ilmi, että todistajatyttönen oli Kuwaitin Washingtonin suurlähettilään Saud al-Sabahin tytär ja että käsikirjotuksen episodiin oli laatinut viestintätomisto Hill & Knowlton 12 miljoonan dollarin korvausta vastaan. Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö vastaavaa tapahtuisi nyt, ja Butshasta saatuja satelliittikuvia onkin varuilta keräilty tunnin välein.
Olen lukenut puolen vuoden ajan Tassilta harva se viikko, että nyt on Bahmut vallattu, ja sitten taas perään kohta kerrotaan, miten taistelut siellä jatkuvat urheiden venäläissotureiden toimesta – vaikka oli aika päiviä sitten ilmoitettu, että kaupunki on vallattu. Minun Tassilta lukemani perusteella Bahmut on tullut Venäjän lopullisesti valtaamaksi ainakin sen kymmenkunta kertaa. Ja oikein kuvien kanssa.
Ukraina ei koostu herran enkeleistä, sekään. Oranssin vallankumouksen ja Euro-Maidanin seurauksena, Krimin valtauksesta puhumattokaan, jälkeen ilmestyi reippaasti asiaa käsittelevää kirjallisuutta, ja on yleisesti tiedossa, miksi näissä tapauksissa kävi niin kuin kävi, ja syy on ukrainalaisten korruptoituneisuuden. Zelensky kieltämättä on pärjännyt sotapäällikkönä hyvin, mutta hän on myös toiminut aitoslaavilaiseen tyyliin esimerkiksi rajoittamalla puolueiden toimintaa maassaan. Jos Venäjä ei nyt taas kerran olisi paljastanut todellista karvaansa ja jos emme olisi Venäjän tappolistalla seuraavana, ja minun pitäisi valita Venäjän ja Ukrianan väliltä, valitsisin silmää räpäyttämättä Venäjän. Mutta kuten sanottua, tilanne on nyt tämä, mikä on. Ukraina on ikään kuin 16-vuotias häikäilemätön huligaani; Venäjä on todellisuudentajunsa menneen psykopaatin manipuloima vanhan salakuljettaja Laitisen ryyppykaverikaveri Mitja, jonka kanssa ennen kyllä tultiin toimeen, muta nyt hänet on ajettu deliriumiin. Harmin paikka. Putinin poistumisella kuviosta tilanne ei sitä paitsi enää korjaantuisi, sillä ainakin toistaiseksi voimassa olevan itärajamme takana ei enää edes ole Venäjä vaan siellä on sanottakoon nyt vaikka että Kiina-Venäjä.
Leikola muistuttaa tiedonvälityksen väristymien rintamalta myös siitä, että siinä Jemenin sisällissodassa eli 'ulollisodassa' Saudi-Arabian kanssa on kuollut 377 000 ja Afganistanin sodissa 1,5–2 miljoonaa ihmistä (jälkimmäisessä pistää silmään aika iso haitari…). Mittaluokka on Ukrainassa vielä toinen. Mutta sehän jatku...
Kolmantena tiedonvälitysharhana Leikola mainitsee Venäjän kokeman Naton laajentumisen, jossa se ei ota lukuun sitä, että eihän Nato laajene vaan maat haluavat liittyä siihen. Eli ihan päinvastainen tilanne. Mielenkiintoinen on tietysti myös Venäjän natsi-narratiivi. Venäjällä ei oikein ole ollut muulle maailmalle mitään tarjottavaa. Ainoa kerta, kun se on edes omasta mielestään voinut olla muille hyödyksi, oli yhdistyminen liittoutuneiden kanssa natsi-Sksaa vastaan. Siispä saadakseen uusittua asemaansa se on nyt yrittänyt taas taistella natseja vastaan, tosin kuviteltuja, ja lisäksi se on kuvitellut, että muutkin uskovat Ukrainan natseihin, kun Venäjä, toisen maailmansodan suuri sankari, niin väittää. Leikolallakaan ei ole tiedossa, millaista tulevaisuutta Venäjän johto on maalaillut kansalaisilleen. Mitä tapahtuu, kun Venäjä on taas kerran lyönyt natsit, edes kuvitellut, omasta mielestään? Tuleeko joku tuhatvuotinen valtakunta, joka sutaisee kaikki muut paitsi Venäjän planeetalta niin että vallitse todellinen Venäjän maailma, täydellinen slaavilainen korruptio-, valehtelu- ja varastamismössö? Vai mitä?
Kuka tietää… Mutta meillä on jo joutsenia, kurkia ja nokkosperhosia, ja ikkunan alla nousee uusi raparperisato siihen malliin, että paistoin viimeisen edellisen sesongin raparperisilppurasiallisen muffineiksi. (17.04.2023)
