Minun ulottuvillani olevista kirjastoista ei kertakaikkiaan saanut tätä Jukka Korpelan teosta Muinais-Venäjän myytti, ja kaukolainanakin olisi ollut pitkät jonot. Joten jouduin ostamaan tämän…
Näkökulma on hiukan erilainen kuin muissa Venäjän historioissa tai muissa, muuten kuin tiukasti Venäjää historialisesti tarkastelevissa, kirjoissa. Koska aihe on iso, otan nyt vain käsillä olevan teoksen luonnetta havainnollistamaan sen rinnalle muutaman samoja aiheita käsittelevän poiminnan yli kaksikymmntä vuotta vanhemmasta, kieltämättä pidemmästä aikavälistä kertovasta Venäjän historiasta (toim. Heikki Kirkinen).
Vanhemmissa Venäjän historiakijoissa vedotaan usein ja hämmästyttävän kritiikittömästi lähteinä vanhoihin kronikoihin kuten Nestorin kronikkaan. Korpela asettaa nämä yleensä jopa satoja vuosia jälkikäteen ja poliittisesti motivoidusti laaditut kronikat kyseenalaisiksi, mitä tekee Venäjän historiakin, mutta viimemainittu paljon vähemmän selvästi. Venäjän historiassa todetaan rusien eli ruotsalaisten viikinkien tulosta alueille, jotka kattavat nyky-Venäjää ja Ukrainaa, seuraavasti: "Jo viime vuosisadalla venäläiset tutkijat alkoivat epäillä, että kronikan [=Nestorin kronikka] kertomus värittää tendenssimäisesti tapahtumia Rurikin hallitsijasuvun oikeuksien tukemiseksi, kun taas skandinaaviset kielitieteilijät yrittävät todistella normanniteorian oikeaksi. Neuvostoliittolaiset tutkijat hylkäsivät normanniteorian korosten, että slaaveilla oli valtiomuodostumia ennen viikinkiaikaa ja että viikingit ilmeisesti toimivat palkkasotureina slaavilaisen enemmistön keskellä, pääsivät valmiin valtion johtoon mutta sulautuivat nopeasti slaaveihin".
Korpela puolestaan väittää melkeinpä päinvastoin eli että noihin Kiovan rusin syntyaikoihin, n. 700-800-luvuilla, ei ollut minkäänlaisia valtiomuodostumia ylipäätään. Ruotsalaiset viikingit eli rusit eli mm. Rurikin suku – rus tulee siis soutamista tarkoittavasta sanasta ja se on myös suomen kielen Ruotsin valtion nimen kantasana – eivät näin ollen voineet tulla minkään olemassaolevan valtion palvelukseen. Korpela viittaa virolaisen Marika Mägin vuonna 2018 julkaisemaan tutkimukseen, jonka mukaan kun viikingit lähtivät pidemmille kaupareissuille 700- ja 800-luvuilla pitkin Volgaa ja Dnepriä, he tarvitsivat pysähtymis- ja talvehtimispaikkoja. Noiden paikkojen nimityksen perustana oleva sana vastaa nykyruotsin sanaa gård (karttano), mistä tulee venäjän gorod (kaupunki), ja eräs tällainen keskukseksi muodostunut "pysäkkikartano" – mäkilinnoiksikin niitä on nimitetty – oli mm. Novgorod. Viikingit ryöstelivät näiden mäkilinnojensa lähiasukkaita, ts. ikään kun verottivat näitä estäen samalla muiden, paikallisten ryöstelijoiden puuhat. Kun tilanne vakiintui, vasta syntyi jonkinasteisia valtakuntia po. alueelle kuten esimerkiksi juuri Novgorod.
Korpela nimenomaan väittää, että rusit eivät sulautuneet ympäröiviin väestöihin kuten slaaveihin. "Kiovan Rusin ydinryhmä koostui viikingeistä vielä 900-luvun puolivälsissä. Ruhtinaatkin olivat skandinaavinimisiä, kunnes Igorin poika Svjatoslav aloitti slavinmisten ruhtinaiden kauden 960-luvulla", kirjoittaa Korpela, ja on tosiaankin aika erilanen tarina kuin Venäjän historian kertoma. Edellä mainittu Mägi kuulemma sanoo myös, että viikinkikukoistus loppui Rusissa 1000-luvulla siksi, että viikingit kiinnostuivat enemmän Länsi-Euroopan kaupasta suunnaten nyt intressinsä sinne pitkin ikivanhaa kauppatietä Galitsian kautta.
Miten tästä ruotsalaisten etätukikohdasta Kiovan Rusista sitten tuli kristitty ja mitkä olivat sen suhteet Bysanttiin? Korpela viittaa saksalaiseen historioitsijaan Christian Raffenspergeriin ja hänen teokseensa Reimagining Europe. Tosin jo aikaisemminkin eli 1980-luvulla oltiin alettu epäillä Kiovan Rusin suhteita ja niiden syvyyttä Bysanttiin.
Raffenspergerin mukaan Itä-Euroopassa oli kolme taloudellsita aluetta, ja näistä Volgan alue ainakin minulle yllättävästi oli hänen mukaansa abbasididynastian islamilaista reviiriä. Se alkoi kiinnostaa viikinkejä 800-luvun alussa. Kristillinen viikinkikulttuuri pesiytyi vasta 900-luvulla Dneprin tienoille Bysantin kaupan johdosta. Näiden kahden jokivarsiaueen solmukohtaan muodostui sitten itämerellinen Novgorod. 900-luvulla alueeseen iskivät silmänsä muutkin kuten turkinsukuiset petšenegit, ja islamilaisen lähetystön sinne lähettivät myös bulgaarit (Volgan bulgaarit eivätkä siis Balkanin bulgaarit). Kasaarit olivat hankkutuneet Volgan eteläosiin jo 700-luvulla, ja kauppiasyläluokka olikin juutalaista ja ilmeisesti lähtöisin Persiasta.
Ei siis ollut mitenkään itsestään selvää, että Rusista tulisi kristitty, joskin kristilliset vaikutteet tulivat juuri viikingeiltä, joilla oli jo 900-luvun puolivälissä suhteita Länsi-Eurooppaan. Ruhtinatar Olga/Helga oltiin kastettu Konstantinopolissa 950, mutta Otto Suurelle hän kuitenkin lähetti pyynnön saada piispa ja pappeja Kiovaan. Samalla Kiovan Rusiin alkoi tulla vaikutteita länsimaisesta valtionmuodostamisen tavasta. Joka tapauksessa Kiovassa asui kristittyjä melko runsaasti jo ennen Olgan kastamista ja siis jo ennen sitä kuuluisaa ruhtinas Vladimirin kastetta, joka tapahtui 990-luvulla siinä yhteydessä kun hän nai bysanttilaiprinsessa Annan, joka ei hänelle ihan väkivallattomasti antautunut.
Noihin aikoihin uskontoa ei suinkaan vaihdettu kertaheitolla vaan animistiset uskonnotkin pitivät pintansa pitkään. Ylipäätään uuden uskonnon ottaminen oli lähinnä ikään kuin vala uudelle hallitsijalle eikä se ulottunut pidemmälle uskonnon vaihtajan henkilökohtaiseen elämään. Kristuksen rinnalla voitiin ihan hyvin pitää niin sanotusti muita jumalia. Varsinkaan maallisen elämän puolelle tällainen uskonnon valamainen vaihto ei ulottunut. Korpelan kirjassa annetaan tästä hyvä esimerkki: 1500-luvun jälkipuoliskolla Moskovaan siirtynyt tataariruhtinas, sittemmin Iivanan IV:n neuvonantaja ja armeijan komentaja, kastamisen jälkeen nimeltään Simeon Bekbulatovitš ei pitänyt kastetta syynä luopua omasta haaremistaan Novgorodissa.
Sekä Venäjän historiassa että Korpelan Muinais-Venäjän myytissä on sukupuita. Venäjän histoirassa graafi on perinteinen sukupuu ja sukulinjat menevät vain miesten mukaan, mutta siinä on myös ruhtinaiden alueet. Tästä näkee hyvin kertasilmäyksellä Rusin jakautumisen itäisen ja läntisen puoliskoon, joista itäinen oli lojaali mongoleille (Kultainen orda) Juri Dolgorukista lähtien. Korpelan kirjassa on myös sellaisia sukutaulukoita, jotka sisältävät puolisoiden kotiseudut. Niistä on pääteltävä, että sen enempää bysanttilaiset kuin varsinkaan slaavilaiset naiset eivät välttämättä olleet ruhtinaiden suosioissa edes jakautumisen jälkeisissä Vladimirissa ja Mokovassa. Itäisenkin puolen Rurikin suvun avioliitot solmittiin jokseenkin aina läntisempien kumppaneiden kanssa. Varsinkin aivan alussa puolisoita oltiin haettu kotikonnuilta Skandinaviasta, ja näiden mukana tuli paljon muutakin väkeä, mikä hidasti sekin sulautumista paikallisiin väestöihin.
Rusin valtakeskittymä alkoi siis hajota viimeistään 1100-luvulla. Varsinkin Kiovan alueella oltiin länteen kalleellaan kun taas Novgorod alkoi tehdä länteen pesäeroa. Oikeastaan vasta tässä vaiheessa voidaan, sikäli kun tulkitsin Korpelaa oikein, puhua Venäjän synnystä juuri tuolla Novgorodin suunnalla. Turkkilaisten määrä siellä lisääntyi, ja turkkilaisia alettiin naida ruhtinassukuunkin. Kun valtakeksus oli siirtynyt Novgorodiin, reuna-alueita, joista käytettiin nimeä ukraina, ei välttämättä kyetty enää kontroloimaan kovian tarkasti, ja niinpä niissä lisääntyi läntinen vaikutus. Tämä vaikutus ulottui pitkään Novgorodiinkin, sillä vielä "1500-luvulla laadittu kertomus Iivanan sotaretkestä korostaa Novgorodin olleen aina Rurikista ja oikeauskoisen "Venäjän" luoneesta Vladimir Pyhästä alkaen osa "Venäjää", mutta nyt novgorodilaiset halusivat "katolisen piispan ja puolalaisen kuninkaan."", kirjoittaa Korpela.
Venäjän historia problematisoi tätäkin asiaa vähemmän. "Novgorodin asukaat karkottivat ruhtinaansa v. 1136 ja irtautuivat kokonaan Kiovan yliherruudsta. Siitä lähtien Novgorodin asukkaat valitsivat itse ruhtinaansa perimysjärjestyksestä riippunatta ja päättivät asioistaan vetše-kokouksissa". Ja muutama rivi myöhemmin: "Kiova kutistui pikkukaupungiksi, kunnes mongolit hävittivät sen kokonaan v. 1240. Kiovan Venäjä kuoli, mutta uusi Venäjä oli kasvamassa tuhat kilometriä pohjoisempana".
Herääkin kysymys, miksi nyky-Venäjä näkee historiansa alun Kiovassa, joka oli alkujaan Ruotsin uloke, jonka ruhtinas karkotettiin, jonka mongolit tuhosivat ja joka oli selvästi pikemminkin Puolaan ja Liettuaan suuntautunut kuin Moskovaan? Historian valossa tässä ei ole järjen häivää, ja Korpela selittää tätä sillä, että Venäjällä ei koskaan tapahtunut sitä rationaalisuuskehitystä, joka lännessä alkoi jo kristillisestä skolastiikasta ja johti valistuksen kauttu nykyiseen tieteelliseen rationalismiin. Venäjällä on aina luotettu pikemminkin sihen, mikä tuntuu kivalta kulloinkin. Korpelan sanoin: "Ongelmana on, että nykyisen Ukrainan, Puolan, Valko-Venäjän ja Venäjän alueella on muinoin todella ollut olemassa ruhtinaskunta, Kiovan Rus, jonka suhde "Venäjään" on tärkeä ideologinen asia mutta ei missään nimessä riidaton". Venäjällä asiaa ei haluta ratkaista tieteellisesti, koska sitä rationaalista tieteen perinnettä ei sinne ole koskaan syntynyt. "Venäläinen argumentaatio tukeutuu mystiseen retoriikkaan, jossa opista luodaan visioita tähän päivään", kirjoittaa Korpela. Tämä kuulota tietysti meikäläisittäin pähkähullulta, mutta Korpela lisää: "Nämä ovat aitoja argumentteja eivätkä mieleltään järkkyneen yksilön harhoja tai kieron poliitikon sumuverhoja ja tekosyitä todellisille, kyynisille perusteluille". Tavallaan tästä johtuen Venäjään ei voida, kuten par'aikaakin nähdään, mm. tarttua taloudellisin keinoin. Nämä taloudelliset menetelmät eivät toimi odotetusti, sillä venäläinen talous ei toimi meikäläisillä järkiperusteilla ja luottamukseen pohjautuen vaan on ikivanhaa barbaarista perua, jossa järjen ja luottamuksen sijaan pelaavat basaaritalouden ja klaanivallan säännöt. (30.9.2023)
