Lapsena halusin päästä Japaniin. Asia riivasi minua sen verran, että kävin ensimmäisinä opiskeluvuosinani pari japanin alkeiskurssia, ja pakollisen animaatiokurssin yksiruutuvideolla kuvatun pätkän tein kimonopukuisesta pikkutytöstä, joka yritti saada kiinni pupun. Meillä oli yhden kaverin kanssa suunnitteilla matka Siperian halki Vladivostokin kautta tuohon unelmien maahan, mutta minullahan moiseen rahaa oli – tuo kaveri kyllä lähti sitten yksin, mitä ihailin suuresti, ja minulla on vieäkin tallella kortti, jonka hän lähetti: kuvassa modernia japanilaista kalligrafiaa.
Asia tuli mieleeni, kun tässä vanhettumista ja elämäni kiistämätöntä loppusuoraa pohtiessani kysyin itseltäni, onkohan minulta jäänyt elämässä tekemättä jotain, mitä olisin halunnut. Ja tosiaan, siellä Japanissa minä en ole käynyt.
On olemassa riski, että jää käymättä. Maailmanpoliittinen tilanne on sangen kauhistuttava.
Niinpä olen tuvautunut kirjallisuuteen. Kaivoin jopa esille vanhat japanin muistiinpanoni – tallessa siis ovat, nekin – mutta kävin sitten kirjastosta hakemassa jonkun japanin oppikirjan, sillä 1980-luvun alun japanin kielen yliopistodidaktiikka vaikuttaa olleen aika älytöntä. Japanin opiskeluni tyssäsikin oikeastaan siihen, että käytössämme ollut oppikirja oli kirjoitettu japanilaisten merkkijärjestelmien sijaan latinalaisella aakkostolla, kun tavaoittena muka oli oppia puhumaan. Ja minähän halusin oppia kirjoittamaan!
Luin juuri Liisa Karvisen kirjan Riisiä tiskin alta. Se kertoo pelkästään Tokiosta, joka ei ehkä ole tillilleen se minua kiinnostava paikka tuossa maassa. Karvinen ei ole mikään wabi–sabi -tyyppi. Wabi–sabi -käsiteparilla tarkoitetaan zenbuddhalaisen sutjakkaa esteettis-eettistä käsitystä epätäydellisen, keskeneräisen, rikkinäisen tms. kauneudesta; se merkitsee elämän hallitsemattomuuden tunnustamista ja vähään tyytymistä ja kauneuden näkemistä siinä, vähässäkin, mikä kulloinkin on. Ideologian eräs ilmentymä on esteettinen kierrättäminen äärimmilleenkin vietynä kuten rikkoutuneiden, alkujaan halpojenkin, keramiikkaesineiden korjaaminen kultasaumauksella. Tarpeetonta mainitakaan, että minä olen wabi–sabi -tyyppi.
Mutta Karvinen kertoo mielenkiintoisesti siitä konkreettisesta elämästa, jossa Japanissa eletään wabi–sabin ulkopuolella, ja hän tekee sen joidenkin Tokion juna- ja metroyhteyksien kautta saavutettavien kaupunginosien kautta. Juopotelusta ja prostituutiosta – Japanissa ei vaikuta olevan myynnissä rähinäviinaa. Koulukiusaamisesta ja tarkkaan säädellystä tapakulttuurista – jotka voivat johtaa nuoren hikomoriksi eli kotiinsa eristyneeksi erakoksi tai itsemurhaan. Yakuza-mafioosoista ja valkokaulustyöläisistä eli office ladyista ja salarimaneista – omiinkin opintoihin kuului tieto, että japanilaisessa sanomalehdessä normaalin japanilaisen tekstin seassa voi nähdä latinalaisella aakkostolla ladottuina joitain vakiintuneita käsitteitä kuten juuri office lady lyhenteenä OL. Luonnon ihailusta ja samalla luonnonmukaisuuden pikkutarkasta kontrolloimisesta, että näyttäisi luonnonmukaisemmalta kuin luonnostaan olisi, ja Japanin omien kastittomien, buraku-väestöryhmän, pressutelttakylsitä – joiden edustoilla voi nähdä huolellisesti vaalittuja ruukkupuutarhoja.
Lähinä wabi-sabia tai pikemminkin zenbuddhalaisuutta Karvinen on kertoessaan vuoden 2011 tsunamista ja eräästä haastattelemastaan kalastajasta, joka menetti siinä aluksensa ja vaimonsa. Kun vaimon ruumis löytyi, kalastaja saattoi tunnistaa tämän enää vain kumisaappaasta. Mies totesi: "Ei meren vesi voi olla makeaa, se on suolaista ja katkeraa, ja sellaisena sen pitää pysyä". (14.06.2024)
