Tämän kirjan kirjoittaja on niin laiska, ettei vaivautunut kehittämään kirjalleen yhtä ja ytimekäastä nimeä. Heini Junkaala on laittanut Pirkko Saisio-elämäkerralleen otsikon Pirkko Saisio, alaotsikoksi Sopimaton, ja vielä alaotsikon alaotsikoksi Elämäkerta. Kirjan luvut ovat lyhyitä ja alkavat aina uudelta sivulta, mikä on yksi syy teoksen melkoiseen sivumäärään, eli jos Saision elämäkerta kiinnostaa, kirjan paksuuden ei kannata antaa hämätä – ihan niin paljon ei ole lukemista kuin siitä voisi päätellä. Kirjoittaja ärsytti minua varsinkin alussa myös siksi, että hän on selvästi kermaperse. Joitain viitteitä taustasta tuli siinä vaiheessa, kun hän kirjoitti jossain sen tyyppistä kun että oli jotenkin vapautuneen mukavaa kuin rippileirillä – ja kohta seurasikin paljastus, että hän on papin tytär.
Käy myös ilmi, että Junkaala on tullut Teatterikorkeakouluun Saision oppilaaksi vasta 25-vuotiaana, joten hänellä ilmeisesti on ollut pohjalla jo toinen tutkinto (ellei hän sitten ole ollut jossain lähetystyössä – hän kuulostaa jotenkin viidesläiseltä...).
Teksti parani loppua kohti, ja mutta silloin sinne alkoi ilmaantua juoruhöttöä oikein nimien kanssa. Tätä voitanee perustella sillä, että Pirkko Saisio on itsekin hirmuinen juoruämmä? Siksi pistikin silmään, kun välillä nimiä oli jätetty pois kuten siltä kohden, kun Saisio istui kuvataiteilijan mallina tilanteessa, jossa oli raskaana ja kuunteli, kun taiteilija kertoi, miten jalosti hän, hyväosainen, oli kohdannut syrjäytyneen henkilön. Siinä alkoi ehkä tarpeettomasti miettiä, että kukahan tämä taidemaalari oli… ja minä tuskin olen ainoa, joka veikkaa kartanontytär Marjatta Tapiolaa. Arvuuttelua ei ehkä olisi tapahtunut, ellei muiden juorujen yhteydessä oltaisi mainittu nimiä niin huolellisesti, ja semminkin kun tästä tapauksesta Saisio sai kimmokkeen synkkään, mutta realistiseen romaaniinsa Betoniyö, ainoaan hänen teokseensa, jonka minä olen lukenut.
Tätä elämäkertaa lukiessa saa kyllä naurakin. Piirustuksenopettajatar oli käskenyt piirtää eläimen. Pikku-Pirkko piirsi apinan. Opettaja kysyi luokalta, mitä kuva esitti, ja sai vastaukseksi, että apinaa, mihin opettaja loihe lausumaan: "– Ai, minun mielestäni tämä ei ole lainkaan apina. Tällähän on jakaus keskellä päätä, tämähän on mies."
Kiinnostavimmillaan kirja on siinä, miten purkautuu auki ainakin jonkin verran sitä kuviota, että työväenluokan kommunismista tuli kulttuurieliitin hienosteluideologia. Saisio on lähtöisin kommunistiperheestä, ja kerran siinä tämän siirtymävaiheen alussa hän sitten painosti tavallisten duunareitten kuoron, jossa hänen äitinsäkin lauloi, esiintymään samaan tilaisuuteen Agit Propien ja tällaisten ammattilaismuusikoiden lomassa. Ja saattoi äitinsä kuorolaisineen häpeään. Toinen hyvä esimerkki kirjassa on se, miten Saisio synnytysosastolla ei jaksanut kuunnella tavan talliaisten juttuja viereisistä sängyistä vaan huudahti tilanteesta "omilleen" kertoessaan, että "mä vihaan kansaa!"
Yksi kirjan hyvä teema on väärin muistaminen. Ihmiset muistavat samat asiat eri tavoin, ja samasta tilanteesta muistetaan eri yksityiskohdat. Tämä on ilmeisesti paikoin eskaloitunut Saision elämässä. Saisio on intohimoinen kuuntelija, mutta myös intohimoinen kuulemansa levittäjä, eikä hän välittänyt, jos hyvän tarinan eduksi tuli asioita hieman tai ehkä enemmänkin muutelleeksi. Jotkut kirjaan haastatellut ihmiset ovatkin todenneet pelänneensä Saision juoruilua. Kuuntelemalla saatu aines toimi erinomaisena materiaalna kirjoja varten, ja tässä mielessä Saisiota voisi pitää jopa julmana lähimmästensä riistäjänä, ellei olisi niin, että suurin osa hänen kavereistaan oli taideteoksiinsa aineistoa kasaavia taiteiljoita itsekin. Ylipäätään elämä vaikuttaa olevan Saisiolle lähinnä materiaalia hänen omiin taiteellisiin tarpeisiinsa, ei jotain, millä on itse kullekin elävälle ihmiselle absoluuttinen arvo itsessään.
Tässä yhteydessä on kuitenkin ehkä hieman paradoksaalisesti muistettava, että kantelemista Saisio ei hyväksynyt. Omat asiat piti minunkin lapsuudessani hoitaa itse, ja jos äidille kertoi, mitä kurjaa joku kaveri oli tehnyt, sai kyllä vastaansa tokaisun, että "älä kantele!" Tässä suhteessa tilanne on aika tavalla kasvatuksessa muuttunut.
Saisio on pääsääntöisesti kulkenut voitosta voittoon. Otsikkoni lainaus on Saision huudahdus, kun hän pienenä tyttönä oli kiivennyt useamman kerroksen korkeuteen paloportaita. Tässä yhteydessä hän oppi, että on helpompaa kiivetä ylös kuin tulla alas. Jonkin verran Saisiokin on saanut tuta alastuloja kuten somekohuja, ja kyllähän hän vastatuuleen joutui Teatterikorkeakoulun professorina, kun opiskelijat hyökkäsivät häntä vastaan, vaikka harvoinkos sitä opettajille sattuu. Tästä kirjasta ei saa sellaista kuvaa, että Saisio olisi koskaan ollut omasta mielestään väärässä, vaikka tietääkin, että häntä on arvosteltu ja että hän mm. ei ehkä ole tyttärensä mielestä ollut aivan priima äiti.
Sitä vastoin hän on omasta mielestään aivan lyömätön anoppi, jos kohta hänen vävynsä ei ole täysin samaa mieltä, sillä kuulemma vävy joutuu kotonaan siivoamaan keittiön aina anoppinsa vierailun jäljiltä. Mutta toisaalta on kyllä anopin maksama keittiö siinä kuin koko unelmaomakotitalo… Kuten sanottua, Pirkko Saisio on kulkenut voitosta voittoon ja tehnyt siinä hurjasti rahaa. Hänen omien sanojensa mukaan sitä tulee ovista ja ikkunosita.
Pirkko Saisio on elänyt todella mielenkintoisen elämän, eikä se tietenkään ole edes ohi, joten menepä tietämään, mitä kaikkea hänellä on edessäkin. Meidän kateellisten on ehkä pidettävä mielessämme, että monet meistä eivät olisi kestäneet kaikkia sen kiinnostavan elämän lieveilmiöitä kuten eivät kestäneet monet tämän kirjan sivuhenkilötkään.
Joten tyytykäämme vain lukemaan tätä kirjaa. Kirja on jostain syystä Tieto-Finlandia -ehdokkaana, vaikka minusta tämä on kaunokirjallinen teos. (22.11.2023)
